sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Olen sanaton, en tiedä kuinka voisin kuvata lukukokemustani. Jeninin aamut oli todella riipaiseva kertomus siittä kuinka palestiinalaiset häädetään omista kodeistaan asumaan pakolaisleireille hökkelikyliin. Juutalaiset tulevat ja ryöstävät maan itselleen, tappavat siviilejä silmääkään räpäyttämättä. Juutalaiset, jotka ovat juuri kokeneet natsien tekemät kauheudet ja keskitysleirit, tulevat ja sortavat yhtä julmasti palestiinalaisia, kohtelevat niinkuin palestiinalaisilla ei olisi ihmisarvoa ollenkaan.

Amal on tarinan keskushenkilö. Hän on syntynyt pakolaisleirillä, jonne hänen vanhempansa on pakotettu muuttamaan kuusipäiväisen sodan takia. Kun sotilaat hyökkäsivät Amalin vanhempien kotikylään, menetti Amalin äiti Dalia, yhden lapsistaan. Juutalaissotilas riisti puolivuotiaan poikalapsen äitinsä käsivarsilta, kasvatettavaksi hänen vaimolleen, joka menetti lisääntymiskykynsä keskitysleirillä. Näin veljekset ajautuvat vastapuolille taistelemaan, toistensa vihollisiksi.

Amalin elämää varjostaa pelko, mutta hän saa kasvaa tiiviissä ja rakastavassa yhteisössä. Yhteisön elämää kuitenki määrittävät tarkat määräykset, joiden rikkominen voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Israelilaissotilaat toimivat mielivaltaisesti ja sumeilematta tappavat siviiliväestöä. Myös Amal saa osansa, kun yksi sotilas ampuu häntä. Hänet on iäksi merkitty ja hän kantaa ikuisesti mukanaan sodan aiheuttamia traumoja. Amalin varttuessa ja vuosien kuluessa lähes kaikki, joista hän on välittänyt on menehtynyt israelilaisten luoteihin ja hyökkäyksiin. Osa ihmisistä on  jyrätty elävältä koteihinsa, osa on kadonnut jälkiä jättämättä ja osa on ammuttu. Se saa Amalin sydämen kovettumaan.

En ole koskaan perehtynyt Lähi-Idän tilanteeseen perinpohjaisesti, tiesin ns. vain israelilaisten medialle kertoman "totuuden". Tämä teos tosissaan avasi silmäni aivan uudenlaiselle totuudelle. Olen kerrassaan sanaton ja mykistynyt. En edes muista milloin olisin itkenyt yhtä paljon lukiessani kirjaa.

"Päätien toiselta puolelta, rojun halki vievän polun varrelta, löysimme viiden naisen ja useiden lasten ruumiit. Naiset olivat keski-ikäisiä ja heidän ruumiinsa lojuivat rauniokasan päällä. Yksi makasi selällään mekko revittynä, ja hänen altaan pilkisti pienen tytön pää. Tytöllä oli lyhyt, tumma, kihara tukka, ja hänen silmänsä tuijottivat meitä mutristuneista kasvoista. Hän oli kuollut. Joku oli viiltänyt auki naisen vatsan, ensin poikittain, sitten ylöspäin, ehkä yrittäen tappaa hänen syntymättömän lapsensa. Hänen silmänsä olivat ammollaan, tummat kasvot kauhuun jähmettyneet."

Sydäntäni viilsi lukea näitä sanoja samalla kun keinutin omaa lastani uneen. Ajattelin sitä kauhua ja pelkoa, mitä äidit ovat tunteneet lastensa puolesta. Kuinka pelko on leijunut sankkana pilvenä joka päiväisen elämän yllä pakolaisleireillä. En voi vieläkään lakata miettimästä millaiseen julmuuteen ihminen on kykeneväinen. Miten kukaan voi surmata viatonta lasta tai hakata "pihviksi" vain sen takia että lapsi heittää kivellä israelilaissotilaiden panssarivaunua? Israelilaisten uudet sukupolvet on niin kyllästetty propagandalla, että heistä on tullut tappokoneita. Palestiinalaisten uudet sukupolvet eivät taas tiedä muusta kuin pakolaisleiristä. Viha toisia kohtaan on valtaisan suurta, hävitykset ovat kamalia, ihmisiä kuolee tuhansittain, mutta muu maailma vain ummistaa silmänsä ja lehdistö vähättelee tapahtumia tai mässäilee niillä.

Tuntuu että minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä kirjasta, mutta en saa niitä loogisesti sanottua. Tulisi sekava kirjoitus, oikein kunnon vuodatus, jos alkaisin kirjoittamaan tähän kaiken. Huomaan etten lukiessa ole ollenkaan miettinyt kieltä, rakennetta tai muutakaan. Olen ollut täysin kirjan tapahtumien pauloissa, etten ole kiinnittänyt huomiota juuri mihinkään muuhun. Pystyn kertomaan vain että kirja tuo ilmi vääryttä, suurta vääryyttä, jota palestiinalaiset ovat joutuneet kokemaan. Se on rehellinen ja tunteita nostattava kertomus. Siihen kuitenkin mahtuu rakkautta ja toivoa. Se näyttää kuinka ihminen on sopeutuvainen ja pystyy rakentamaan kotinsa sinne, missä ovat lähimmäiset ja rakkaimmat. Elämä jatkuu myös pakolaisleireillä ja hävityksen jälkeen tuhkasta nousee taas uudet asumukset. Kirja myös näyttää sen kuinka jatkuvat menetykset ja kasvava viha voi nostaa pahuuden ihmisessä esiin. Abulhawa on käyttänyt teoksessaan runsaasti lähteitä, myös juutalaisten kirjoittamia. En yhtään epäile kirjan tapahtumien totuudenmukaisuutta. Albuhawa on myös itsekkin palestiinalaispakolaisten perheestä.

Suosittelisinko kirjaa? En osaa sanoa. Jos ei kestä lukea julmia totuuksia ja raakuuksia, en suosittele. Jos haluaa avata silmät ja kuulla Lähi-Idän tapahtumista sorrettujen näkökulmasta, niin kyllä ehdottomasti kannattaa lukea. Tämä voi kaikessa surullisuudessaan olla silmiä avaava lukukokemus.

Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: Mornings in Jenin (2010)
Sivuja: 351
Suomentanut: Pauliina Klemola

-Aletheia


1 kommentti:

  1. Harvinaisen koskettava, taidokas ja kauniskin kirja.

    VastaaPoista