Hilja Valtonen: Tarvaatar

Hilja Valtonen on hyvää vauhtia rynnimässä suosikkikirjailijoideni kärkeen. Hänen kirjoissaan on vain sitä jotakin tunnelmaa, joka vetää minua puoleensa kuin magneetti. Kahden teoksen jälkeen olen aivan hullaannuksissani ja mieleni tekisi juosta lainaamaan kaikki Valtoset, jotka vain käteeni saan. Yritän kuitenkin malttaa mieleni ja nautiskella tämän loistavan kirjailijan teoksia maltillisesti, etten pääse vahingossakaan kyllästymään. Valtosen teoksissa tuntuu olevan aika paljon samankaltaisia piirteitä, kuten itsenäiset ja tarmokkaat naispäähenkilöt, jotka lopussa saavat kuin saavatkin unelmien miehensä. Aika pian tuohon saattaisi kyllästyä, mutta välillä nautittuna se uppoaa kuin lämmin veitsi voihin.

Tarvaattaren päähenkilönä toimii Marjukka Tarvainen. Marjukkaa ei ole lapsena ja nuorena hyvyydellä pilattu, vain hyvin harva ihminen hänen isänsä kuoleman jälkeen on osoittanut hänelle hyvyyden merkkejä. Se vetää Marjukan mielen matalaksi, mutta "aito tarvaatar ei näytä suruaan kuin kuoleman vierailessa". 

Marjukan katkera veljenvaimo lähettää hänet karjakkokouluun, jossa hän tapaa hurmaavan miehen Aminin. Marjukka kuitenkin polttaa näppinsä tämän nuoren miehen kanssa, ja päättää että ihan miehen kiusaksi hän lähtee opiskelemaan opettajattareksi kolmivuotiseen seminaariin. Näin hän valmistuisi vuoden aikaisemmin kuin Amin, joka opiskelee samaan ammattiin viisivuotisessa seminaarissa. Samalla siipeensä saanut nuori nainen päättää ettei koskaan astu jalallaankaan avioliiton satamaan. Hänen ainut ja vaatimaton unelma on saada vakituinen opettajan virka jostain mukavasta koulusta. 

Valtosen kieli on mukavan purevaa ja pirtsakalla huumorilla höystettyä. Kerronassa vilisee paljon raamatullisia kielikuvia ja kieli on vanhahtavaa. Romantiikkaa tarjoillaan taas maltillisesti ja hyvin sivistyneesti. Kuumana käyneen Chick Lit -keskustelun aikana Valtosta luonehdittiinkin varhaisen chick litin kirjoittajaksi. Kyllä, olen samaa mieltä, Valtonen on taattua oldies, but goldies chick littiä. 

Ainut mikä Valtosen kirjoja leimaa on ennalta-arvattavuus. Mutta mielestäni se ei ole liian häiritsevää, se vain jotenkin kuuluu luontevasti osaksi kirjaa, luo tunnelmaa, jota voisi luonnehtia tutun turvalliseksi. Tai sitten Valtonen osaa luoda niin viihdyttävän, koukuttavan ja tunnelmaltaan kutkuttavan kirjan, ettei pienet viat hätkäytä minua lukijana. Tiedä häntä, mutta ehdottomasti viihdyttävää ja hyvälle tuulelle saavaa kirjallisuutta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 1961
Sivuja: 205

-Aletheia

Kommentit