lauantai 28. joulukuuta 2013

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

Eräänä yönä 3-vuotias Eino-poika herää keskellä yötä kovaan päänsärkyyn. Einon äiti ottaa kipeän lapsen viereensä ja antaa särkylääkettä. Aamulla Eino ei kuitenkaan enään herää eikä reagoi ärsykkeisiin. On lähdettävä ambulanssilla sairaalaan, jossa käy ilmi että pienellä pojalla on laaja aivoverenvuoto. Eino leikataan ja alkaa kamppailu hengestä, pääsiäisen piinaviikko on alkanut. Vanhempien tunteet vaihtelevat toivosta epätoivoon Einon toipumista seuratessa, mutta lopulta käy ilmi ettei mitään ole enään tehtävissä, Eino ei parane.

Jäähyväiset Einolle on Johanna Ervastin kirjoittama muistelma esikoispoikansa sairastumisesta ja menettämisestä. Kirja on sydäntä riipaisevan koskettava kertomus äidin ja perheen tuskasta sekä kamppailusta mahdottoman edessä sekä lopussa siittä suunnattoman suuresta tuskasta, kun vanhempi menettää lapsensa.

Luin tämän kirjan eräälle kurssille koulussa ja sanon suoraan että äitinä ja vielä raskaana olevana äitinä kirjan lukeminen sattui. Jäähyväiset Einolle oli yksi elämäni raskaimpia lukukokemuksia. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua menettämään lastaan. Koulutehtävää tekiessä itkin ja vielä nytkin tätä kirjoittaessa on pala kurkussa. Koulutehtävää tekiessä jouduin pureutumaan kertomukseen tarkasti saattohoidon näkökulmasta, mutta en koe että minun pitäisi alkaa arvostelemaan kirjaa, jonka joku äiti on sydänverellään kirjoittanut, tänne blogiin. Kirja ansaitsee täydet pisteet ja ei yhtään pistettä. Täydet siksi, että on ollut rohkeaa kirjoittaa näin henkilökohtainen kirja ja ei yhtään siksi että lapsen kuolema tuntuu aina väärältä. En siis halua pisteyttää kirjaa, haluan vain kertoa että olen törmännyt elämäni liikuttavimpaan kirjaan.

Vaikka sanoinkin lukukokemuksen olleen raskas, niin Ervast osaa kirjoittaa kuitenkin niin että hänen tekstiään on sujuvaa lukea. Itse sisältö on vain  niin raskasta ja surullista. Myös ammatillisessa mielessä kirjalla on paljon sanottavaa. Vaikka suoraan minun ammatilliseen suuntautumiseen kirja ei liity, mutta hoitotyöhön kuitenkin, etenkin saattohoidon näkökulmasta.
 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynty: 2008
Sivuja: 190

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, tarvitsin kirjaa koulutyössä

torstai 19. joulukuuta 2013

S.J.Watson: Kun suljen silmäni

Christine herää joka aamu vieressään outo mies, oudossa huoneessa ja aivan oudossa talossa. Hänen vieressään oleva mies väittää olevansa Christinen aviomies ja talon Christinen koti. Nainen itse ei vain kykene muistamaan tästä mitään, sillä erään kohtalokkaan onnettomuuden seurauksena Christine kärsii harvinaisesta muistisairaudesta. Hereillä Christine kykenee muodostamaan uusia muistoja ja muistamaan ne, mutta syvän unen aikana kaikki muistot pyyhkiytyvät pois.

Menneisyys alkaa kuitenkin hahmottua naiselle pelottavalla tavalla, kun hän alkaa pitämään salaa päiväkirjaa joka päivä.

Kun suljen silmäni oli minulle ällistyttävän huikea lukukokemus, joka vei mennessään tämän lukutoukan. Todellinen page turner oli viedä yö unetkin mennessää, niin kovasti minä koukkuunnuin. Vaikka pientä itsensä toistamisen makua tuli, kun Christine joutui joka päivä löytämään itsensä uudelleen päiväkirjansa sivuilta, ei juoni kuitenkaan päästänyt minua kyllästymään. Aina tasaisin väliajoin Christine muistikin jotain yllättävää ja pikku hiljaa kokonaiskuva tapahtumista alkaa hahmottua lukijalle ja tahti kiihtyy loppuakohden jopa hegästyttävän jännittäväksi. Loppuhuipennus kyllä kruunasi koko jännittävän ja psykologisen kertomuksen. Olin aivan tyrmistyneessä mielentilassa, kun suljin kirjan kannet. Kuinka ovelaa ja yllättävää. Watson on onnistunut pitämään taitavasti rakennetun juonen hyvin koossa, joten kirjaa oli pääasiassa nautinnolista lukea. Ehkä on myönnettävä ettei pienet poisjätöt joissakin kohdissa olisis tehneet pahaa, mutta kokonaisuutena kirja oli onnistunut paketti.

En osannut pitää tarinaa missään vaiheessa uskottavana, mutta fiktiivisestä kertomuksesta olikin kysymys. Een ole kyllä koskaan kuullut amnesiasta, jossa ihminen pystyy pitämään mielessään kaiken päivän aikana tapahtuneen, mutta unohtaa ne yön aikana. Olen kuullut niistä tapauksista, joissa menneisyys häviää ja sitten niistä, joilla kaikki unohtuu mielestä melkein samantien. Tietenkin dementia on muistisairaus ihan erikseen. Onkohan Christinen kaltainen muistinmenetys mahdollista vai onko vastaavia tapauksia jo olemassa? Olisi mielenkiintoista tietää! Olisi ollut myös hauska lukea hieman pidemmälle Christinen tarinaa, tietää paraniko hän vai unohtiko hän aamulla taas kaiken tapahtuneen. Toivon sydämeni pohjasta että hänen muistinsa palautui. 

Paljon olen törmännyt ja lukenut viime aikoina muistiin ja muistamiseen liittyviä kirjoja, onkohan minulla joku alitajuntainen muistibuumi menossa?

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2012
Alkuteos: Before I Go To Sleep (2011)
Sivuja: 385
Suomentanut: Laura Beck

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta löysin palautettujen kirjojen hyllystä. Itse teoksen olen bongannut täältä kirjablogeista. Jossain vaiheessa tätä luettiin paljon ja tietenkin sen pisti silmään, jo pelkästään kansi on huomiota kiinnittävä!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Hélène Grémillon: Uskottuni

Camillen äiti on juuri kuollut ja suruvalitusten seasta löytyy outo paksu kirje. Kirje aloittaa tarinan, jonka seuraava osa saapuu Camillen postilaatikkoon joka tiistai. Kirjeissä ei ole allekirjoitusta, mutta ne kertova Annien ja Louisin tarinaa 1930-luvun Pariisissa. Ne kertovat myös naisesta, joka ei voinut saada omia lapsia ja on valmis äärimmäisiin tekoihin lapsen kaipuussaan. 

Tarina paljastaa salaisuuksia, jotka vaikuttavat vielä nykypäiväänkin. Aluksi kustannustoimittaja Camille luulee kirjeiden olevan romaanikäsikirjoitus, joka toimitetaan hänelle huomiota herättävästi, mutta useamman kirjeen saavuttua Camille tajuaa niiden olevan jotain ihan muuta.

Aikoinaan Uskottuni vilhati useassa kirjablogissa ja se sai mielenkiintoni herämään. Kauan se roikkui lukulistallani kunnes satuin löytämään sen kirjastosta. Aluksi arkailin kirjaan tarttumista, sillä takakansi ja kansiliepeet eivät tarjoilleet juuri tietoa kirjan juonesta. Tuntui kuin olisi sukeltanut sokeana pusikkoon. Sukellus kuitenkin kannatti, sillä olin ensimmäisen kirjeen ilmestyttyä olin aivan totaalisen koukussa kirjaan.  Ahmin se vuorokaudessa, vaikka normaalisti lyhyenkin kirjan lukeminen vie minulta parhaimillaan viikon nykyään. Mutta Uskottuani ei vain voinut laskea käsistään. Koko ajan tulee jokin uusi käänne, joka pakottaa lukemaan vielä pari sivua ja sitten vielä pari ja kohta huomaa että sivut ovat loppuneet kesken.

Uskottuni on kirjeromaani, jota kerrotaan kahdessa ajassa. Kirjassa ääneen pääsee kirjeiden kirjoittaja Louis, mutta myös välillisesti Annie ja Rouva M. 70-luvun Pariisissa Camille pohtii kirjeiden mysteeriä ja sen herättämiä ajatuksia sekä yrittää selvittää sitä. 

Pidin Uskotustani valtavan paljon. Juoni oli huiman koukuttava ja jopa yllättävä, minulta se veti maton jalkojen alta pariinkin otteeseen. Pidin myös siittä kuinka henkilöt eivät olleetkaan sitä miltä aluksi näyttivät, vaan jokaisesta löytyi se hieman pimeämpikin puoli. 70-luvun Camille erottuu aikalaisenaan kirjeiden henkilöistä, jotka elävät 30- ja 40-luvulla. Kirjassa vain kaikki tuntui olevan sopusointuisesti kohdallaan, enkä löydä mitään moitittavaa. Jopa kansi on minun mielestä kaunis ja houkutteleva! 

Yleensä en pidä juurikaan ranskalaisesta kirjallisuudesta, mutta Uskottuni yllätti minut täysin. Odotin jotain perinteissävyistä rakkaustarinaa sodan runtelemassa Ranskassa, mutta sainkin jotain paljon huikempaa ja monimutkaisempaa.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Le Confidental
Sivuja: 263
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

 Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta ja päätyi blogistaniasta lukulistalle


Oi maamme Suomi -haasteen yhteenveto

Harmikseni sain huomata että määräaikaan ilmoitettuja tuloksia haasteeseen tuli todella vähän. Parhaimman saaliin sai Paula Kirjan pauloissa -blogista. Onneksi olkoon! Ilmoitatko yhteystietosi minulle sähköpostiin keskiviikkoon mennessä, niin laitan Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin sinulle tulemaan. :)

Oma saaliini oli melkoisen laiha.

Ahvenanmaa:
  1. Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija
Etelä-Savo
  1. Helena Waris: Uniin piirretty polku 
  2. Helena Waris: Sudenlapset

Keski-Suomi
  1. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pirkanmaa
  1. J.S. Meresmaa: Mifongin aika 
  2. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Satakunta
  1. Pirjo Tuominen: Kotiopettaja 

Uusimaa
  1. Eve Hietamies: Yösyöttö 
  2. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa 
  3. Marja Björk: Poika 
  4. Nina Hurma: Yönpunainen höyhen 
  5. Eve Hietamies: Tarhapäivä
  6. Anu Holopainen: Welman tytöt
  7. Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
  8. Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle 
Aikalailla lukeminen painottui Uudellemaalle. Olen lukenut tänä vuonna todella paljon ulkomaisia kirjoja ja kotimaiset ovat jääneet aika vähälle, lisäksi vielä että olen ehtinyt lukemaan muutenkin vähän. No seliseli. Ensi vuoden puolella yritän jatkaa 24 kirjaa omasta hyllystä haastetta, jota en saanut suoritetuksi ollenkaan. Sitten jatkan myös TBR 100 -listan läpikäymistä. Muita haasteita en nyt ota (ehkä), koska en niistä meinaa millään suoriutua. :DD



Enään 8 päivää jouluun <3

torstai 12. joulukuuta 2013

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Madeleine on kirjallisuuden opiskelija, joka tekee lopputyötä yliopistossa 1800-luvun avioliittojuonista. Viimeisenä vuotenaan hän tapaa Leonardin ja rakastuu tähän päättömästi. Samalla näppejään nuolemaan jää Mitchell, joka on puolestaan palavasti rakastunut Madeleineen.

Leonardin ja Madeleinen onnea varjostaa Leonardin maanis-depressiivisyys. Välillä Leonard on maanisuuden vallassa ja välillä masennuksen alhossa. Lisäksi kyseisestä mielisairaudesta kärsivien parissa on suuret itsemurhaluvut, joten se saa Madeleinen kulkemaan varpaillaan. Jos taas Leonard on lääkityksellä hän on tasainen ja väritön, mutta kärsii kovista sivuvaikutuksista. Voiko tälläisessa suhteessa olla onnea?

Toisaalla Mitchell etsii itseään maailmalla ja painii uskonnollisten kysymysten parissa. Hän kiertelee Intiaa, on töissä Äiti Teresalla ja koittaa samalla unohtaa Madeleinen siinä onnistumatta. Miten tämä kolmiodraama päättyy? Kuka lopulta saa kenetkin?

Naimapuuhia on kehuttu ympäri blogistanian, en ole tainut kovin moneen mollaavaan arvioon kirjasta törmätä. Lisäksi pidin äärettömän paljon Eugenidesin Virgin Suicidesista, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. On siis sanomattakin selvää että odotukset kirjaa kohtaan olivat erittäin korkealla, varsinkin kun juonessa oli kyse niinkin herkullisesta aiheesta kuin kolmiodraamat.

Putosin siis korkealta ja kovaa, kun koko kirjan ajan odotin kirjan alkavan. Hyppelin sivuja kun kyllästyin tieteelliseen höpötykseen, uskonnoliseen lörpötykseen, toki kirjallisuuteen liittyvät lätinät jaksoin toki lukea. Kaiken tuon olisi kuitenkin voinut jättää vähän vähemmälle ja keskittyä enemmän itse suhdekiemuroihin ja juonen kuljettamiseen.

Mikä sai minut lukemaan kirjan loppuun oli Leonardin mielisairaus. Ei ole helppoa seurustella mielisairaan kanssa ja se tuli vahvasti esille Madeleinen ja Leonardin suhteenkuvioista. Myös pureutuminen päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen toi syvyyttä kertomukselle ja toi ymmärrystä päähenkilöitä kohtaan.  Henkilöistä kuitenkin Mitchell jäi minulle hyvinkin etäiseksi hahmoksi, sillä Leonard veti parrasvalot itseensä. Madeleinesta taas en oppinut oikein pitämään missään vaiheessa. Näin ollen jää jäljelle vain Leonard, joka oli toki mielenkiintoinen hahmo, mutta en saanut siltikkään hänestä tarpeeksi hyvää otetta.

Naimapuuhia ei siis iskenyt minuun ollenkaan, mutta kaikesta ei voi tykätä. Olisin odottanut jotain vauhdikkaampaa ja ehkä jopa sekavampaa suhdesoppaa, vaikka Leonardin mielisairaus sekoittaakin pakkaa aikalailla. Ei vain ollut minun makuun, mutta ehkä Middlesex iskee enemmän ja sen haluan ehdottomasti lukea. Eugenides on kuitenkin taitava kirjoittaja!

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: The Marriage Plot (2010)
Sivuja: 599
Suomentanut: Arto Schroderus

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, päätyi lukulistalle blogiarvioiden kautta.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Voi kuinka minä odotin tämän kirjan lukemista ja kuinka minua surettaa että olen sen saanut luettua, sillä se lunasti kaikki odotukset! Minua kiehtoo 1920-luku, jonne kirja vahvasti sijoittuu.

Grace on 98-vuotias ja saa vieraakseen elokuvaohjaajan. Grace on ainut elossa oleva henkilö, joka oli läsnä Rivertonin kartanon tradegiassa vuonna 1924. Ohjaaja haluaa tehdä elokuvan runoilija Hunterin tapauksesta. Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa valmistaudutaan seurapiirijuhliin. Ihana ilta saa kammottavan käänteen kun kartanoon tuodaan kammottava uutinen, runoilija Robbie Hunter on kuollut . Tapauksen ainoat silminnäkijät sisarukset Hannah ja Emmeline eivät puhu toisilleen enään koskaan.

Grace toimi palvelijana Rivertonin kartanossa ja myöhemmin Hannahin kamarineitona. Hän ei ole koskaan kertonut kenellekkään tuon illan todellisia tapahtumia ja siihen johtanutta tapahtumasarjaa, mutta viimein on aika tuoda totuus ilmi tavalla tai toisella...

Olin niin hurmaantunut kirjan ajankuvasta. Se herätti eloon 1920-luvun, se toi silmien eteen niin palvelusväen  kuin rahakkaiden arkea. Juoni eteni hissukseen, mutta onnistui pitämään otteessaan tiukasti. Jo alussa lukijalle on heitetty koukku, johon minä ainakin tartuin ahneesti; luvassa on dramaattinen valonarka totuus 1924 luvun juhlien tapahtumista. Emmelineen ja Hannahiin päästään tutustumaan jo nuoresta tytöistä lähtien, mutta Gracen näkökulmasta. He ovat tavallaan etäisiä hahmoja, mutta kuitenkin suuressa osassa kartanon elämässä. 

Paluu Rivertoniin oli minulle viihdyttävä ja hyvä lukuromaani, josta hullaannuin täysin. En löydä kirjasta kerrassaan mitään moitteen aihetta, vaikka sivujakin oli paljon n. 600 ja tarina polkaisi käyntiin vasta viime metreillä. Silti pidin siittä hurjasti, vaikka poukkoiltiinkin nykyajan ja menneisyyden välillä, minulle tämä oli vain kirja, joka onnistui vaikuttamaan ja viihdyttämään.

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: The House At Riverton / The Shifting Fog
Sivuja: 608
Suomentanut: Helinä Kangas

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, päätyi TBR-listalle blogiarvioiden perusteella.

torstai 5. joulukuuta 2013

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Karin Alvtegen tunnetaan jännitysromaaneista. En ole koskaan lukenut yhtään, mutta olen kuullut niiden olevan hyviä. Tartuin siis mielenkiinnolla Todennäköiseen tarinaan sillä se on kertomus eronneesta Helenasta, joka asuu teini-ikäisen tyttärensä kanssa maalla. Helenä pyörittää maalaishotellia, jonka osti yhdessä ex-miehensä kanssa. Se kertoo myös Andersista, joka on elämän tarkoituksen kadottanut liikemies. Anders saapuu toipumaan onnettomuudesta Helenan maalaishotelliin, mutta jääkin yllättäen pidemmäksi aikaa auttelemaan Helenaa hotellin kunnostamisessa. Helena ja Anders löytävät väliltään yllättävää sielujensympatiaa.

Todennäköinen tarina on psykologinen kertomus, mutta jännitys siittä puuttuu kokonaan. On toki pieni yllättävä juonenkäänne lopussa, mutta muuten kerronta on arkiseen elämään nivoutunutta ja se kertoo erilaisten ihmisten tarinan. Se on erilaisten ihmisten selviytymistarina.

Viihdyin melko hyvin kirjan parissa.  Henkilöiden suhdekiemuroita oli mielenkiintoista seurata ja pidin kirjan miljööstä kovasti. Jotain silti jäi uupumaan, että lukukokemus olisi ollut onnistuneempi. Ehken kokenut olevani täysin tämän kirjan kohderyhmää, sillä päähenkilöt olivat jo keski-ikäisiä, enkä niin pystynyt samaistumaan heistä yhteenkään. Kiinnostavimpia henkilöitä ei edes olleet Helena ja Anders, vaan hotellin liepeillä elävä erakko Verner ja hotellissa työntekijänä toimiva Anna-Karin. He ovat sivuhenkilöitä, mutta värikkäämpiä persoonia kuin tavallisin tuntuiset Helena ja Anders.

Alvtegen osoitti tällä kirjallaan olevansa erittäin hyvä psykologisten kirjojen kirjoittaja, joten on mielenkiintoista jossain vaiheessa tutustua myös hänen jännäreihinsä. Vaikkei Todennäköinen tarina jännäri ollutkaan, niin se piti kyllä otteessaan hyvin ja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Niin hienosti siinä käsiteltiin erilaisia psykologisia ongelmia. Voin vain kuvitella jännäreiden olevan koukuttavaa luettavaa jo kaikkien kehujenkin perusteella.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5/ 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2012
Alkuteos: En sannolik historia (2010)
Sivuja: 308
Suomentanut: Laura Jänisniemi

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kirjailijan nimi oli minulle entuudestaan tuttu.

Muistutus Oi maamme Suomi haasteesta!

Muistuttaisin vielä että haaste päättyy huomenna. Käykäähän laittamassa suorituksenne tänne.




keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Marraskuun luetut

Nyt on vihdoin saavuttu joulukuun puolelle. Ihanaa joulu <3 Mutta alkukuu tarkoittaa myös luetut listan päivittämistä, eli mitä tulikaan luettu marraskuussa.
  • Amor Towles: Seuraelämän säännöt
  • Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle
  • Joyce Carol Oates: Putous
  • J.K. Johansson: Laura
  • Victoria Hislop: Saari
  • Grégoire Delacourt: Onnenkoukkuja 
Kuusi kirjaa tuntuu kovin vähältä, mutta jokainen kirja oli hyvä ja laatu korvaa määrän, eikö niin? Nyt olen juuri lopettelemassa Laulu punaisesta huoneesta ja yöpöydällä odottaa Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, joka voitti Finlandia palkinnon. Onnea Pelolle voiton johdosta!  Luettavaa on muutenkin vaikka millä mitalla, että ihan kihisen kun tiedän mitä mahdollisia aarteita lainapinoissa odottaa vuoroaan. Enään viimeiset rutistukset koulua ennen lomaa ja kaksi tehtävää sekä yksi tentti. Sitten vain luen romaaneja ja nautin. 

Ihanaa joulunodotusta ja lukurikasta joulukuuta. Vinkatkaapa mitä kirjoja teidän toivomulistalta löytyy? Itse ajattelin olla toivomatta yhtään kirjaa ennen kuin olen lukenut edes osan omista kirjoista. Viime joulunkin lahjakirjat on lukematta vielä. :D 
 
Lopuksi pieni jouluruno, jonka löysin netistä. Otan pienen kunnian äitinä, joka maha pystyssä joulun tuoksut ja tunnelman on tuonut tähänkin pirttiin, on yön pimeydessä tehnyt tontun töitä ja juossut tarjousten perässä. Mutta kunnia myös muillekkin äideille ja miksei iseillekkin, jotka ovat joulun tehneet. Ihana muistella noita kultaisia lapsuuden jouluja, mutta ihana tehdä joulua nyt omalle kasvavalle perheelle <3 (Nää on nää raskaushormoonit ku mää alan höpisemään jo ihan pehmeitä :D)

Kaikki kunnia äideille …

… jotka ovat kituuttaneet
ja säästäneet ja ostaneet
ja jahdanneet erikoistarjouksia,
jotka ovat leiponeet
ja keittäneet ja jauhaneet,
jotka ovat kaivaneet ullakon kätköistä
joulukoristelaatikon,
jotka ovat kiipeilleet ripustamassa koristeita,
jotka ovat yötämyöten tehneet
salaisia valmistelujaan,
jotka ovat ostaneet ja kirjoittaneet
kaikki joulukortit ja lähettäneet ne ajoissa,
jotka ovat ommelleet Marialle kuusijuhlamekon,
jotka ovat väittäneet tontun maistaneen
riisipuuroa (ei kissan),
jotka penkovat takuutodisteen
ryppyisestä käärepaperikasasta,
jotka saavat lapset vuoteeseen,
jotka herättävät heidät ajoissa joulukirkkoon,
jotka valmistavat meille joulun.
- Pam Brown s.1828 -


Sergei Lukjanenko: Päiväpartio

Päiväpartio on Sergei Lukjanenkon fantasiasarjan toinen osa. Moskovan kaduilla ihmisten seassa vaeltaa Muihin kuuluvia Pimeyden ja Valon palvelijoita. Pimeyden ja Valon partiot pitävät huolen voimatasapainon säilymisestä, mutta ovat toistensa vihollisia. He ammentavat voimansa ihmisistä ja käyttävät heitä ja heidän voimaansa hyväksi omiin tarkoituksiinsa.

Pimeyden noita, Alisa, osallistuu pidätykseen, jossa Päiväpartio haluaa ottaa talteen tietämättään Muihin kuuluvan noituuden harjoittajan. Ikävä kyllä Yöpartio on ehtinyt paikelle ensin. Edessä on taistelu. Alisa uhrautuu taistelussa niin, että on menettää henkensä. Hänet lähetetään Ukrainaan nuorisoleirille keräämään takaisin Voimiaan. Leirillä Alisa kohtaa Igorin, jolla on magneettinen vaikutus häneen. Heidän välillään rakkaus roihahtaa kuumana.

Igor ei olekaan ihan tavallinen tyyppi, vaan Muihin kuuluva ja Valon palvelija. Romanssi johtaa kaksintaisteluun, jota kumpikaan ei halua voittaa ja jonka seuraukset kantavat kauas.

Olin aivan huumaantunut kirjan lukemisen jälkeen. Lukjanenko onnistui taas luomaan huikean hienon juonikuvion, joka kerta toisen jälkeen onnistui yllättämään minut ja jopa vetäisemään maton jalkojen alta. Ensimmäisessä osassa ihastuin juuri kirjan ennalta-arvaamattomuuteen. Kuitenkin kun viimeisen sivun on painanut kiinni on ymmärtänyt koko juonikudoksen, mutta lukiessa se paljastautuu vähän kerrallaan ja viimeisessä näytöksessä se esittäytyy lukijalle koko komeudessaan. Aivan älyttömän hienoa kikkailua juonen kanssa. 

Myös kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia, varsinkin partioiden johtajat kiehtovat minua, koska ovat kietoutuneet salaperäisyyden viittaan. Kuten jo Yöpartion arviossa mainitsin Lukjanenko on asettanut hyvän ja pahan välisen taistelun aivan uudelle tasolle ja mikään ei ole niin mustavalkoista kuin luulisi. Eteen tulevat moraaliset ja eettiset kysymykset sekä näkökulma erot. 

Tämä on kyllä ainut tälläinen toiminnallisempi fantasiasarja, jota olen suostunut lukemaan ja aikomuksena on vastaisuudessakin lukea, sillä tässä on sitä jotain. Tämä on niin erilaista fantasiaa mihin olen tottunut, mutta kuitenkin virkistävän erilaista. Suosittelin tätä sarjaa miehellenikin ja tuntui innostuvan, joten tästä sarjasta siis riittää ammenettavaa kummankin sukupuolen edustajille. Jos et ole vielä tutustunut niin kannataan ehdottomasti koettaa. 

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Into
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Dnevnoi dozor (1999)
Sivuja: 412
Suomentanut: Arto Konttinen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, koska pidin ensimmäisestä osasta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Kaksitoista vuotias Syyskuu asuu Omahassa. Syyskuu elää aivan tavallista elämää, kunnes eräänä päivänä hänen isänsä lähtee sotaan ja äiti töihin. Syyskuu joutuu olemaan paljon yksin kotona, sillä äitin on tehtävä oma osansa sota ponnisteluissa. Eräänä päivänä tiskatessaan Syyskuu kohtaa Vihreän tuulen, joka kutsuu tytön seikkailuun. Satumaassa tarvitaan tytön apua, sillä Satumaan uusi hallitsija Markiisitar on varsin nuori ja erittäin arvaamaton. Vain Syyskuu voi hakea Markiisittaren himoitsemaan talismaanin lumotusta metsästä - muuten Markiisitar tekee hänen elämästä erittäin hankalaa.

Minusta välillä mukava lukea tälläistä lapsenomaista fantasiaa, joka on kuvitettu ihanilla kuvilla. Satufantasiat saavat minut aina hyvälle tuulelle ja tämänkin kirjan lukeminen teki iloiseksi. Valenten luomasta kertomuksesta huomasin että hän on ottanut hieman vaikutteita tutuista lasten satufantasioista. Itse ainakin olin huomaavinani tarinassa vaikutteita Liisa Ihmemaasta ja Narniasta. Joku perehtyneempi sattaa huomata enemmänkin. En kuitenkaan väitä että Valente olisi kopioinut kertomustaan yhdistelen klassissia satufantasia kertomuksia. Kyllä Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse tekemällään laivalla oli omanlaisensa kertomus, jossa oli ihan uudenlaisia elementtejä ja juonikuvioita. Näissä kertomuksissa vain toistuvat ne tietyt jutut, että ne ovat juuri satufantasiaa. Vaikeasti selitetty, mutta toivottavasti kuitenkin ymmärrätte mitä yritän sanoa. 

Tätä oli ilo ja ihanuus lukea ja minulle jäi tunne että kirja loppui hieman liian aikaisin. Seikkailu oli todella mukaansatempaava ja vilisi hauskoja sekä mielikuvituksellisia satuolentoja. Kuitenkin kaiken ihanan ja lapsenomaisen herttaisuuden allakin Satumaassa piilee se "pimeämpikin" puoli, joka kasvattaa päähenkilöämme ja toimii lukijan yllättäjänä. Tarina oli erittäin runsas ja minulle jäi kunnioitus kirjailijan mielikuvitusta kohtaan. Mielenkiintoa siis riittää jatko-osankin lukemiseen.
Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2013
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making (2011)
Sivuja: 339
Suomentannut: Sarianna Silvonen

Mistä minulle jo miksi: Kirjastosta. Kirjan erikoinen nimi kiinnitti huomioni jo blogistaniassa ja päätyi sitä kautta lukulistalleni.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Muistutus Oi Maamme Suomi haasteesta

Vuosi sitten itsenäisyyspäivänä heitin ilmoille Oi maamme Suomi -haasteen. Lupasin että eniten pisteitä saanut lukija palkitaan itsenäisyyspäivänä. Mutta koska koulutyöt vievät aikaani niin palkitsen eniten lukeneen viimeistään 15.12 mennessä. Eli ilmoittakaa tuloksenne tämän postauksen alle 6.12 mennessä ja yhteispistemäärä. Jokaisesta luetusta kirjasta yksi piste ja jos sai kirjan jokaiseen maakuntaan saa pottiin lisätä 10 pistettä. Palkintona on 20€ suuruinen lahjakortti joko Adlibrikseen tai Suomalaiseen kirjakauppaan, ilmoitan kun päätän kumpaan. ;)

-Aletheia

Susan Fletcher: Meriharakat

Amy makaa koomassa. Hänen isosiskonsa Moira istuu sairaalasängyn vieressä ja alkaa keriä auki tunnustusta. Hän kertoo lapsuusajan itsekkyydestään, joka satutti koko perhettä, kouluajan raakuudestaan, katkeruudesta ja turmiollisuudesta, joita hän on kantanut sisällään koko aikuisikänsä. Moira tietää olleensa huono tytär ja petollinen vaimo, mutta vasta Amyn sängyn ääressä istuessaan hän tajuaa että on ollut julma sisar ja että juuri tämä julmuus on ajanut heidät molemmat samaan sairaalahuoneeseen.

Lainasin Fletcherin Meriharakat kirjastosta, sillä olen pitänyt aivan suunnattoman paljon hänen muista teoksistaan. Erityisesti Noidan rippi ampaisi suoraan luihin ja ytimiin, vaikka ei Irlantilainen tyttökään jättänyt kylmäksi tätä lukijaa. 

Ei Fletcher pettänyt tälläkään kertaa. Meriharakat oli yllättävä ja syvällinen kertomus, se oli itsensä kummajaiseksi tunteman Moiran lapsuudenkuvaus ja kasvutarina. Moira kertoo katkeransuloisen tarinansa koomassa makaavalle siskolleen ja samalla lukijakin pääsee sukeltamaan Moiran sielun syvimpiin syövereihin. Lukija auttamatta elää kirjan tapahtumat läpi Moiran silmin, jollakin tasolla samaistuen tähän naiseen.

Fletcherilla on hyppysissään taito pitää lukijaa otteessaan. Lisäksi Fletcherin kieli ja kerronta on jo itsessään sellaista että sitä on nautinnollista lukea, se on kuin laulua, jonka mukana keinuu ja leijailee. Kirjan tunnelma jää viipyilemään mieleen tuoksuineen, maisemineen, henkilöineen, äänineen ja sitä palaa miettimää, kun kirjan kannet on jo sulkenut. En oikeastaan osaa sanoa mitään moitittavaa tästä kirjailijattaresta. Hän on ampaissut suosikkikirjailijoitteni listalle ja suoraan sinne kärkipäähän. Enään on lukematta Tummanhopeinen meri ja sitten olenkin lukenut kaikki hänen teoksensa. Toivottavasti pian on luvassa lisää. 

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä! Minulla oli tarkoitus kirjoittaa kirjasta vain lyhyt arvio. Ajattelin aluksi että kerron vain että pidin kirjasta yhtä huikean paljon kuin aiemmistakin teoksista, mutta on lähes mahdotonta kirjoittaa näin hienosta teoksesta vain muutamalla rivillä. Toisaalta taas tuntuu ettei ole tarpeeksi sanoja kuvaamaan Fletcherin erinomaisuutta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: LIKE
Ilmestynyt: 2008
Alkuteos: Oystercatchers (2007)
Sivuja:383
Suomentanut: Jonna Joskitt

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta. Olen Fletcher-fani. ;)

tiistai 19. marraskuuta 2013

Terry Pratchett: Noitasiskokset

Monet ovat minulle kehuneet kuinka mahdottoman hauskoja fantasiasatiireja Terry Pratchettin Kiekkomaailma -sarjan kirjat ovat. Pakkohan minunkin oli tutustua. Viisaana ihmisenä en tehnyt yhtään pohjatyötä kirjastoon mennessäni, mutta halusin aloittaan ensimmäisestä osasta. En kuitenkaan löytänyt sitä. Noitasiskokset on Kiekkomaailman osa 6. Ilmeisesti lukujärjestyksellä ei ole väliä, koska pääsin tarinaan ihan hyvin mukaan. Pienen taustatutkimuksen jälkeen kävikin ilmi, että Noitasiskokset on Pratchettin ensimmäinen suomennettu romaani.

Kuningaskunnat huojuvat, kruunut keikkuvat ja tikarit välähtelevät, kun kolme asialleen vihkiytynyttä noitaa sekaantuu kuninkaalliseen valtapolitiikkaan. Vanha kuningas on surmattu, perillinen kiidätetty turvaan yön selkään ja valtaan on noussut ilkeä herttuapari, joka aikoo saada noidatkin maksamaan veroa. Noidat eivät ota innostuakseen asiasta ja päättävät saattaa valtaan oikean kuninkaan. Tai niin he luulevat.

 Olihan kirja ihan hauska ja nuo kolme noitaa melkoisen karikatyyrisiä hahmoja. Jotenkin kirja ei kuitenkaan kyennyt lunastamaan odotuksiani ja oli hienoinen pettymys. Ehkä satiiria ja huumoria oli ympätty mukaan hieman liikaa minun makuuni. Jotenkin lukeminen tuntui välillä väkinäiseltä puuhalta eikä ollut kovin nautinnollista. Jotenkin tuntuu, että esimerkiksi viiden vuoden takaiseen minään kirja olisi uponnut hieman paremmin. Nykyään vaadin kirjoilta hieman enemmän.

Pratchettilta on kuitenkin ilmestynyt todella monta kirjaa, joten jokin näissä Kiekkomaailman tarinoissa viehättää lukijoita. Ja toki Kiekkomaailma vaikutti mielenkiintoiselta paikalta tutustua vielä lisää, vaikka nämä kolme koheltavaa noitaa eivät minua lumonneetkaan. Jokin pieni uteliasuuden kipinä kuitenkin jäi kytemään. Suositelkaapa minulle teidät lumonneita Pratchettin kirjoja. Ehkäpä seuraavalla kirjasto reissulla uskallan sitten lainata jotakin muuta Pratchetilta.

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 1993
Alkuteos: Wyrd Sisters (1988)
Sivuja: 306
Suomentanut: Margit Salmenoja

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kiinnosti tietää miksi Pratchettia on kehuttu niin kovasti.

torstai 14. marraskuuta 2013

Kolmen kuukauden luetut kirjat ja todellinen syy vähä lukuisuuteen

Vähän on päässyt unohtumaan tämä kuukauden luetut listojen tekeminen. Mutta niinhän sitä sanotaan että parempi myöhään kuin ei milloinkaan, joten täältä paukkuu:

elokuu: (3)
Alice Hoffman: Punainen puutarha
Terry Pratchett: Noitasiskokset
Susan Fletcher: Meriharakat

syyskuu: (4)
Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Sergei Lukjanenko: Päiväpartio
Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

lokakuu: (4)
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Jeffrey Eugenide: Naimapuuhia
Hélene Grémilon: Uskottuni
S.J. Watson: Kun suljen silmäni

Vähän olen joutanut lukemaan, joten joululomaa odotellessa, silloin on vähemmän koulutehtäviäkin tehtävänä. Ehkä lomalla on enemmän aikaa tarttua romaaneihinkin. Koulu ei kuitenkaan ole ollut varsinainen syy siihen miksi olen lukenut niin vähän. Aloin ihmettelmään Yöntalo-sarjan ensimmäistä kirjaa lukiessani heinäkuun lopulla miksi minä, joka en koskaan nuku päiväunia nukahdan aina kun asetun vaakatasoon. Kun Punainen puutarha oli minulla kesken sain tietää odottavani vauvaa, pikku kakkonen oli siis tuloillaa. Pahoinvointi loppui kun lopettelin Lukjanenkon Päiväpartiota, jaksoin valvoa kuitenkin vähän enemmän vasta kun aloittelin Eugenidesin Naimapuuhia. Kuitenkin päivät ovat niin kiireisiä tällä hetkellä että vaikka puoliväli paukkui viime viikolla ja raskaudessa on se ns. helppo vaihe, niin illalla kun on saanut lapsen nukkumaan ja olisi aikaa lukea yllätän itseni nukkumasta kirja kädessä tai naamalla. En ole vielä keksinyt miten tarinat virtaisivat sivuilta tajuntaani kun uinun onnellisena kirja kasvoilla...

Lokuussa muuten kokeilin Lue kirja -sovellustakin, mutta totesin että kerrassaan ei ole yhtään minun juttu tuo kännykällä tai tabletilla lukeminen. Vanha kunnon kirja tekee lukemiseen oman säväyksensä sekä tunnelmansa ja kaiken lisäksi näytön tuijottaminen saa silmäni särkemään.

Meillä ollaan täällä jo ihan tip tap tip tap, joulu on taas fiiliksillä. Jouluvalot on laitettu, jolutekstiilit ovat löytäneet paikkansa, glögilasillisia tulee nautittua kera joulutorttujen ja ajattelin kokeilla gluteenittomien piparienkin leipomista. Lahjalistat on suunniteltu viimeisen päälle ja ensimmäisen adventin koristelaatikko odottaa kaapin päällä tunnollisesti. Mitenkäs te muut joko on joulunodotusta ilmassa vai onko vielä liian aikaista?

Ihanaa marraskuuta kaikille! <3

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Blackwellissä Massachuttesissa on puutarha, jossa ei kasva muuta kuin punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä.

Urhea Hallie Brady päätyy aviomiehensä kanssa juuri tuolle kohtaa Amerikkaa etsiessään omaa maapalaa, jolle asettua. Sinne, ankeriaita tulvillaan olevan joen rantaan, he päättävät perustaa kotinsa. Näin syntyy Blackwellin kylä. Ensin mustakarhuja on enemmän kuin puita, mutta pikkuhiljaa kylä kasvaa, ja seuraavat sukupolvet syntyvät jo paljon suurempaan kaupunkiin. 

Hallie Bradyn jälkeläiset rakastavat, vihaavat, perustavat perheitä, jäävät yksin, jättävät kaupungin taakseen ja palaavat taas takaisin. Vanhat tarinat elävät kaupunkilaisten mielessä: hukkuneen pikkutytön kerrotaan vieläkin vaeltavan joen rannalla, ja asukkaat puhuvat edelleen muukalaisesta, joka saapui kylään sinä vuonna, kun kesä ei tullut ollenkaan.

Punainen puutarha siis aloittaa tarinoiden sarjan Hallie Bradysta 1700-luvulta ja etenee kronologisesti sukupolvesta toiseen, kertoen heidän tarinoitaan, päätyen lopulta nykypäivään. Kirjan kertomusten kohteena ja tähtenä on siis Blackwellin kaupunki, joka muuttuu ja kehittyy vuosisatojen saatossa, jokaisen sukupolven mukana. Kukin sukupolvi tuo kaupungille uusia tarinoita ja legendoja kerrottavaksi myöhempinä aikoina.  

Minulla ei ollut kirjaan tarttuessani hajuakaan, että siinä on paljon lyhyitä kertomuksia, joita yhdistää vain Backwellin kaupunki. En ole kauhean innostunut yleensä lukemaan lyhyitä tarinoita ja siksi novellienkin lukeminen minulla on erittäin vähäistä. Pidin kuitenkin Punaisesta puutarhasta ja sen tarinoista. Oli mielenkiintoista seurata sukupolvien ja ajan muuttumista aikojen saatossa. Osa tarinoista oli todella mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia ettei niiden lukemisesta voinut muuta kuin nauttia. 

Harmi vain, tietyt asiat elämässäni mullistuivat ja kirjan lukeminen kärsi myllerrysten keskellä. En kuitenkaan kaikkiin kertomuksiin pystynyt keskittymään millään ja ne ovat pyyhkiytyneet mielestäni kokonaan. Tämän kirjan jälkeen en juurikaan pystynyt enään edes lukemaan loppuun kunnolla yhtäkään kirjaa. Kirjan lukemisestakin on aikaa jo melkein kolme kuukautta, että näin tämä blogi laahaa perässä. Onneksi olen pikku hiljaa pystynyt taas keskittymään lukemiseen paremmin. :)

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo. Gummerus
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: The Red Garden
Sivuja: 292
Suomentanut: Raimo Salminen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, oli esillä uutuus hyllyssä ja kansi oli tuttu blogimaailmasta.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Katey ja Eve elävät 1930-luvun New Yorkissa ja tykkäävät juhlia. He kuitenkin joutuvat säästelemään pennosiaan ja eivätkä kieltäydy herrasmiehien tarjoamista satunnaisista drinkeistä. Näin he tutustuvat Tinker Greyhin, joka on saapunut samaan baariin. Mies on tullut etsimään rappiolla olevaa veljeään. Nuorten elämät kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti, kun ilta päättyy onnettomuuteen. Kolmikon välit eivät kuitenkaan ole mutkattomat vaan täynä kiemuroita etiketin alle piilotettuna.

Yllättävän hyvä kirja Aikamme kertojia -sarjasta. Kerta toisensa jälkeen sarjan kirjoja lainaan, vaikka aina puhun siittä kuinka ne ovat kerta mukahuonoja ja outoja. Ehkä pitäisi jo myöntää että sarjan kirjat ovat pääasiassa hyviä. Minua kuitenkin kiehtoi kirjassa tuo 1930-luvun New York, jokin tuossa aikakaudessa on niin lumovoimaista. Minulla ei ollut juuri mitään ennakko-odotuksia tai käsityksiä kirjasta, sillä en ollut juuri lukenut muiden arvosteluja täältä blogimaailmasta.

Katey oli päähenkilönä helposti pidettävä henkilö ja ennenkaikkea Seuraelämän säännöt on hänen selviytymistarinansa. Etiketti piilottaa alleen kaikkea mielenkiintoista ja niitä seikkoja päästää seurailemaan Kateyn silmin. Monet kirjan henkilöistä ovat mielenkiintoisen persoonallisia ja monivivahteikkaita, kukaan ei ollut toisensa kopio. Pidin siis värikkäästä henkilökaartista ja erioten päähenkilö Kateysta, joka on voimakas ja itsenäinen nainen. Mukana oli myös hieman rakkautta ja romantiikkaa, mutta rakkausromaanien kategoriaan Seuraelämän säännöt sopii todella huonosti. Ehkä tämä on enemmän sellainen ihmissuhderomaani.

Jäin silti kaipaamaan kirjalta sitä jotain viimeistä sysäystä että se olisi yltänyt lopulta paremmille pisteille. Pidin siis lukukokemuksesta, mutta kirja ei aivan yltänyt vakuuttamaan tai hurmaamaan minua. Sorruin jossain vaiheessa hieman sivujen hyppelyyn, kun tuntui ettei tarina etene tarpeeksi nopeasti, alkoi jo hieman kyllästyttämään.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2012
Alkuteos: Rules Of Civility (2011)
Sivuja: 445
Suomentanut: Hanna Tarkka

Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä löysin ja oli nimeltä sekä ulkonäöltä tuttu blogeista. Miljöö kuitenkin lukitti lainauspäätöksen.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Bunny Munro on vakavasti alkoholisoitunut perheellinen kaupparatsu ja pahemman luokan pelimies. Miehen työmatkat tuntuvat olevan viinanhuuruisia naisseikkailuita. Lopulta Bunnyn vaimo kyllästyy miehensä pettämiseen ja tekee itsemurhan. Bunnylle jää Bunny Junior, jonka hän ottaa matkoilleen mukaan opettelemaan isänsä ammatin. Nyt matkaa ja Bunnyn mieltä vaivaa syylisyydentunto, mutta minkä tiikeri raidoilleen voi.

En tiedä olenko koskaan törmännyt yhtä inhottavaan päähenkilöön lukiessani. Tuo ällöttävä vanha juoppo ei nää naiset kuin tavarana. Hän luulee olevansa kaikkien naisten unelma ja on vielä keksinyt hyvän keinon päästä yksinäisten kotirouvien pöksyihin. No, ainakin hänen itsekeskeinen panomiehen olemuksensa vaikuttaa kirjassa melkoiseen joukkoon naisia, joita Bunny päätyy paneskelemaan. Bunnyn elämä tuntui olevan enemmän kukasta kukkaan lentämistä kuin mitään muuta. Bunny herätti hahmona syvän halveksunnan tunteita, sillä jos lähimailla ei ollut halukasta naista raottamaan haarojen väliään mies purki seksuaaliset paineensa masturboimalla vaikka vaimonsa hautajaisissa.

Kirja saattaa näiden sanojen johdatteleman vaikuttaa melko törkyiseltä romaanilta. Ja kyllähän se sitäkin on, mutta rivien välistä voi löytää paljon syvempiä merkityksiä. Bunnylla on vaikea suhde isäänsä, joka heijastuu Bunnyn käytöksessä. Hän tuntuu toteuttavan käytösmallia, jonka on perinyt jo isältään. Lisäksi Bunnyn seksuaalinen yliaktiivisuus vaikuttaa oireelta käsittelemättömille asioille. Vaimon itsemurhan aiheittama suru ja yhtäkkinen vastuu lapsesta tuntuu syöksevän Bunnyn melkoiseen syöksykierteeseen, josta ei ole enään tietä ylöspäin. Syyllisyydentunto ja tiukassa istuvat tavat saavat Bunnyn harkintakyvyn ja lopulta todellisuuden tajun pettämään pahemman kerran. 

Kaikista surullisinta kirjassa oli kuitenkin Bunny Juniorin sokea rakkaus ja vilpitön kunnioitus rappioitunutta isäänsä kohtaan. Äitinsä kuoleman jälkeen Bunny Juniorin ei tarvitse mennä enään kouluun, vaan hän lähtee, ennen niin etäisen isänsä kanssa matkaan, oppimaan isänsä jaloa ammattia. 

En kuitenkaan voi sanoa juurikaan pitäneeni kirjasta juuri tuon törkyosuuden takia. Se sai tosissaan nousemaan karvani pystyyn. Ja koska inhosin päähenkilöä syvästi alusta loppuun, oli jotenkin kutkuttavaa seurata hänen matkaansa pohjalle, niin kamalalta kuin se kirjotettuna näyttääkin. :D

Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: The Death of Bunny Munro (2009)
Sivuja: 239
Suomentanut: Jukka Jääskeläinen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kansi pisti silmään ja kirja vaikutti mielenkiintoiselta.


perjantai 18. lokakuuta 2013

P.C. Cast & Kristin Cast: Merkitty - Yön talo 1

Taas uusi variaatio nuorten suosimista vampyyritarinoista.

16-vuotias Zoey tulee vampyyrin merkitsemäksi ja hänen tulee jättää koko entinen elämänsä. Zoey on siirryttävä vampyyrien sisäoppilaitokseen Tulsaan selvityäkseen hengissä muutoksesta. Pian Zoey saa selville olevansa poikkeava, sillä merkki hänen otsassaan hohtaa täytenä, vaikka hän on vasta tulokas. Zoey saa selville olevansa aivan erityinen ja omaavansa aivan erityisiälaatuisia kykyjä, ja kaikella tällä on tarkoituksensa.

Uudessa koulussa Zoey saa ystäviä, vihamiehiä ja tapaa pojan, jonka kanssa kaikki tuntuu sujuvan mukavasti.

Yön talo -sarjan on kirjoittanut yhdessä äiti, ja tytär ja se aloittaa nuorille suunnatun vampyyrisarjan, joka on saanut paljon suosiota ympäri maailmaa. 

Pikkusiskoni tämä kirjasarja hurmasi täysin, hän on ehtinyt ahmimaan kaikki mitä on ilmestynyt ja lukee niitä jo toista kertaa. Minuun tämä ei niinkään tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin murrosikäiseen siskooni. Jotenkin nämä vampyyritarinat menetti jo hohtonsa, jaksoin innostua Twilightista ja True bloodista, mutta Vampyyripäiväkirjojen kohdalla ei jaksanut enään innostaa. Siskon suositusten rohkaisemana kuitenkin tartuin Merkittyyn, kun halusin jotakin kevyttä luettavaa. 

Kirja oli helppoa luettavaa, mutta minua jäi huvittamaan suuresti kuinka lyhyessä ajassa kirjan päähenkilö koki mullistavia asioita elämässään. Alle viikossa itseään tavallisena pitävä Zoey on jo täysi vampyyri (muille siinä menee muutama vuosi) ja syrjäyttää koulun mehiläiskuningattaren, ylipapitar kokelaan, paikaltaan ja tietenkin vie tämän miehen. Tämän aikana epävarmasta Zoeysta kuoriutuu oikeudenmukainen, päättäväinen, nokkela ja rohkea vampyyri. Osa näistä juonikuvioista on jo niin tuttuja amerikkalaisista teinielokuvista ja -kirjoista.

No, Merkitty oli sopivaa aivojennollaamis luettavaa, mutta sopii paremmin teini-ikäisille lukijoille, joita kiinnostaa paranormaali fantasia. Ehkäpä joskus palaan kakkososaan kun haluan lukea kirjan, jota lukiessa ei tarvitse ajatella mitään, antaa vain mennä. Ja ei tätä ihan surkeaksi voi tituleerata, sillä juoni oli mielenkiintoinen ja kirjassa  jäi asioita auki, niin että tekisi mieli ottaa selvää mitä tuleman pitää.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: Marked (2007)
Sivuja: 333
Suomentanut: Annika Eräpuro

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta siskon suosittelemana


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

"Mikä saa moitteetonta elämää viettäneen ihmisen tekemään murhan?"

Italialainen Fabrizio Collini on viettänyt hiljaista elämää työskennellen eläkeikään asti Mercedes Benzin -tehtailla, noudattaen lakeja ja maksaen veroja. Sitten eräänä päivänä hän murhaa kylmäverisesti luksushotellissa vanhan miehen.

Oikeus määrää Caspar Leinenin Collinille puolustajaksi. Casparin ensimmäinen suuri juttu saa ikävän käänteen, kun murhattu osoittautuu Casparin parhaan ystävän isoisäksi. Casparille murhattu on ollut aina lämminsydäminen teollisuusjohtaja ja hänen on vaikea suhtautua tapaukseen ammattimaisesti.

Leinen yrittää ymmärtää mikä on käsittämättömän murhan taustalla. Collini ei suostu kertomaan mitään, eikä tapauksella näytä olevan mitään näennäistä motiivia. Sattumalta Leinen kuitenkin löytää jutussa johtolangan, joka ulottuu Euroopan historian mustiin lukuihin asti.

Collinin tapaus oli minulle onnistunut lukukokemusja sai minut vaikuttumaan. Vaikutuksen teki ehdottomasti se, kun murhan motiivi löytyi ja kuinka lukijana mieleni muuttui kuin taikaiskusta. Aluksi pidin Collinia hirveänä, kajahtaneena psykopaattina, joka murhaa lempeän vanhan miehen ilman syytä. Lempeällä vanhalla miehellä on kuitenkin menneisyys, eikä kaikki ole sitä miltä päälle päin näyttää. Ja vaikka murha ei ole koskaan oikein, niin jotenkin Collinin tekemä hirmutyö alkoi tuntumaan oikeutetummalta ja inhimillisemmältä teolta. Tai inhimillinen ja oikeutettu eivät ole oikeat sanat kuvaamaan tuntemuksiani, mutta en keksi tähän hätään muutakaan parempaa. Jotenkin pidin myös siittä kuinka kirjassa käsiteltiin natsien tekemien hirmutöihin suhtautumisesta eri vuosikymmenillä. En ole koskaan ennen edes paneutunut asiaan.

Hauskinta on se että kirja teki minuun suuren vaikutuksen, vaikka yleensä en pidä alkuunkaan oikeussaleihin sijoittuvista kirjoista. Jokin siinä hienosanaisessa teatterissa tökkii, mutta tässä kirjassa ei alkuunkaan, vaikka oikeudenkäyntiä saatettiin kuvata joidenkin mielestä jopa piinallisenkin tarkasti. Kirjaa on myös moitittu taittovirheiden ja käännöskömmähdysten takia, mutta ihan rehellisesti sanottuna minä en edes huomannut moisia. Syynä saattoi kyllä olla lukuhetkellä kaksi valvottua yötä korvatulehduksesta kärsivän yksivuotiaan kanssa. Siinä horrostilassa ei paljon tuollaiset asiat enään paina. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2013
Alkuteos: Der Fall Collini (2011)
Sivuja: 168
Suomentanut: Raija Nylander

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta löysin uutuushyllystä.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Olen hengissä!

Juu, hiljaiseloa on ollut, en edes kuukauden luettuja jaksa tulla päivittämään, vaikka niitä on vain 3-4 per kuukausi. Lukeminen on hidastunut, sillä tämän lukutoukan romaanit ovat vaihtuneet koulukirjoihin, ainaiseen väsymykseen ja ruotsin kurssiin. Koska kyseinen kieli ei ole koskaan tavoittanut aivojani on nyt työn ja tuskan takana tajuta mitään, että pääsisin kurssin kunnialla läpi.

Onneksi luonnosarkistossa on valmiiksi kirjotettuja arvosteluja kesältä, joita julkaisen teidän iloksi aina kun satun muistamaan blogin olemassa olon. Olen kyllä saanut kirjoitettua varastoon muutaman arvostelun nyt syksyn aikana lukemistani kirjoista. Yritän julkaista ne ennen joulua. :D 

Toivottavasti opiskelujen tahti höllenisi sen verran että ehtisin paremmin taas lukemisen ja blogin pariin. Puhelimella käyn säännöllisesti lukemassa teidän arvosteluja, vaikken tuolla Lumialla saa jätettyä useimmiten kommenttia, koska puhelin ei jostain syystä anna suorittaa niin vaativia toimintoja. Olen siis ajan hermolla blogistanian tapahtumista ja hengessä mukana.

On muuten erittäin hankala tajuta että lukutoukalla ei ole aikaa toukkailla. Kirjastosta raahaan edelleen kotia kauhean pinon kiinnostavia kirjoja ja sitten katselen kaihoisasti muistiinpanojen takaa kuinka ihanat romaanit huutavat minua lukemaan niitä. Sydän särkyy kun sellaisen kirjan lukemiseen, jonka ennen on lukenut parissa päivässä, menee pari viikkoa ja sitten raahaan kirjastoon huojuvan pinon lukematta jääneitä kirjoja. Tekisi mieli olla päästämättä kirjoista irti, mutta pakko on pakko, kun eräpäivät paukkuu. Ajattelen että jonain päivänä saan luettua ne kuitenkin.

Terveisin Aletheia, jonka pitäisi tehdä PowerPoint-esitystä diabeteksestä RUOTSIKSI.

Anu Holopainen: Welman tytöt

Kotimaiseen fantasiaan tutustuminen jatkui Anu Holopaisen Syysmaa -sarjan ensimmäisellä osalla. Olen viimeisen vuoden aikana saanut monta kertaa kokea, että kotimaiset kirjailijat osaavat kirjoittaa erittäin koukuttavia ja hyviä fantasiaromaaneja. Tästä havainnosta rohkaistuneen päätin tutustua sitten tähänkin kirjaasarjaan, jonka löysin joskus Booking it some more -blogista.

Welman tytöt on fantasiaa hieman varttuneille nuorille. Kirjassa ollaan maailmassa, jossa vallitsevat hyvinkin patriarkaaliset käsitykset. Naiset ovat vain miehiä varten olevia synnytyskoneita ja kodinhoitajia. Naisen on aina taivuttava miehen tahtoon ja kestettävä tältä mitä vain. Nainen on myös huono jos ei kykene synnyttämään miehelleen poikia. Isät päättävät naimakaupoista ja tytöiltä ei kysytä mitään. Rakkaus avioliitot ovat hyvin harvinaisia.

Tässä maailmassa elää Adaira. Hän on itse opetellut lukemaan ja haluaisi tiedonjanoisena naisena opiskella enemmän. Hänen isänsä ei kuitenkaan moista touhua hyväksy ja lupaa tyttärensä vanhalla, lihavalle ja irstaalle miehelle, joka on kuluttanut jo yhden vaimon loppuun. Adaira on kauhuissaan, tätä hän ei elämältään halua, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Matkalla sulhasensa linnaan Adairan vaunujen kimppuun hyökkää rosvojoukko, joka kidnappaa Adairan. Rosvot osoittautuvat Villipihlajaa palvoviksi lainsuojattomiksi naisiksi, joiden joukkoon Adairallakin on mahdollisuus liittyä. Valinnasta tulee kuitenkin vaikea, kun Andaira saa tietää että hänen isänsä aikoo naittaa hänen rakkaimman siskonsa Nenean samalle miehelle Adairan sijaan.

Welman tyttöjen maailma on karu. Viattomia kuolee ja naisilla ei ole mitään valtaa, tuntui kamalalta ajatella että sitä se on joskus ollut oikeasti. Osaa olla kiitollinen nykyaikana vallitsevasta tasa-arvosta. Muutenkin Syysmaa -sarjan ensimmäinen osa oli yllättävä hyvä ja luinkin sen loppuun pikavauhtia. Ei se yltänyt lukukokemuksena samalle tasolle kuin esimerkiksi Mifonki-sarja tai Pohjankontu-sarja, mutta herätti kiinnostusta sen verran että aikomuksena on lukea seuraavatkin osat. Welman tyttöjen vahvuus on juurikin kärjistetyn patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa Welman tytöt ovat kapinallisia ja vahvoja persoonia, suorastaan feministejä. 

Paljon kirja herättää ajattelunaiheitta juurikin feministisillä piirteillään ja moraalisilla kysymyksillään. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 2003
Sivuja: 259

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta ja löytyi lukulistalta, jonne päätyi em. blogin kautta.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

"Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen siskoni ajoi alas sillalta."

Näillä sanoilla alkaa Atwoodin tiiliskivi romaani Sokea surmaaja. Sain taas tutustua hieman erilaiseen Atwoodiin. Oryx ja Crake oli dystopia, joka ei ollut alkuunkaan minun makuuni ja Penelopeia taas mytologia, joka sijoittuu antiikin aikaan.

Sokeassa surmaajassa on kertojana 82-vuotias leskirouva Iris Chase Griffin. Hän alkaa kirjoittamaan ylös elämäänsä kuulakärkikynällä, sillä haluaa kertoa sen omasta näkökulmastaan. Hän aloittaa yllä mainitulla lauseella, mutta muistelmat yltävät 1800-luvulle Port Ticonderogan teollisuuskaupunkiin, jossa  Iris ja Laura viettivät lapsuutensa. Heidän äitinsä kuoli keskenmenoon lasten ollessa pieniä, mutta taloudenhoitaja Reene pitää lasten kasvatuksesta huolta. Chasen perheen isä on etäinen hahmo, sillä hän on kiinni tehtaissa, jotka ovat tuoneet perheelle vakavaraisen toimeentulon.

Iris muistelmien ohella kertomukseen on liitetty lehtileikkeitä, jotka antavat lukijalle viitteitä tulevista tapahtumista. Lisäksi kerrotaan aivan erillaista tarinaa otsikon Sokea surmaaja alla. Siinä mies ja nainen tapailevat salaa toisiaan eri paikoissa. Aina sopivan tilaisuuden tullen mies kertoo naiselle tarinaa toisesta planeetasta ja siellä tapahtuvista seikkailuista. Alussa nämä kaksi tarinaa tuntuivat täysin irrallisilta toisistaan, mutta kun Irisin tarina etenee jää lukijan vastuulle arvata kuinka nämä kaksi tarinaa lomittuvat toisiinsa. Pitkään minäkin ihmettellin Sokeaa surmaajaa, mutta lopussa kaikki selvisi loogisella tavalla ja pikkusen osasin jo aavistaakkin mikä oli homman nimi.

Pitkä oli luku-urakka, sillä kirjassa on yli 700 sivua, mutta kyllä vaiva palkittiin lopussa. Eniten ihastuin ajankuvaan ja historian kertomukseen sotien aikaisesta Kanadasta. Kirjassa oli hienosti tuotu esille miten sota ja muut maailman tilanteet vaikuttivat Kanadaan ja sitä kautta myös Chasen perheesen. Yllättäviä juonenkäänteitäkin oli siinä määrin mukavasti että mielenkiinto pysyi yllä koko kirjan ajan. Minulla tahtoo olla vikana, että paksujen kirjojen kohdalla kyllästyn urakkaan turhan nopeasti, ellei kirja ole todella hyvä ja juonivetoinen.

En kuvaisi Sokeaa surmaajaa kuitenkaan juonivetoiseksi kirjaksi, en oikeastaan tiedä miten sitä kuvaisin. Kirjan hienous on sen henkilöissä ja ajankuvassa, toki juonikin tarjoaa yllätyksiä, mutta ne tuntuvat olevan kuitenkin sivuseikka, kun kirjan vahvuuksia pitää kuvata. En myöskään osaa luokitella kirjaa mihinkään kategoriaan se ei ole rakkausromaani, jännäri tai dekkari. Ehkä se on enemmän draamakirja, muttei kuitenkaan. Mutta sen voin sanoa että Atwood osaa kirjoittaa.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2000
Alkuteos: The Blind Assassin (2000)
Sivuja: 707
Suomentanut: Hanna Tarkka

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, sillä haluan tutustua laajasti Atwoodin tuotantoon.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Pirjo Tuominen: Kotiopettaja

Kotiopettaja vie lukijansa 1800-luvun ruukkikylään, jossa toimii ajan rahasampo, vaarallinen ja kiehtova ruutitehdas. Eletään nousevan teollisuuden kaupparuhtinaiden aikaa. 

Maisteri Pontus Palen on jättänyt yliopiston taakseen ja päätynyt kotiopettajaksi rikkaan kauppaneuvos Deckerin perheeseen. Tarkkasilmäisenä syrjästäkatsojana köyhä nuori mies seuraa perheen elämää. Kartanon puisto, lehtimajat ja vilpolat tarjoavat ihastuttavat puitteet herrasväen kesänvietolle, mutta pinnan alla vellovat kiihkeät ristiriidat. Deckerin vanhin poika Oskar on menehtynyt ja kauppaneuvoksen on päätettävä jatkaako hänen työtää huikentelevainen poikapuoli Jarl vai hänen vakavamielinen poikansa Otto.  Naiset pyörittävät kokematonta kotiopettajaa, niin uhkea Dora-rouva, suloinen Anna-tytär kuin arvoituksellinen Line Björk. Kuuman kesän mittaan Pontus vapautuu omista traumoistaan ja hänen tulevaisuutensa näyttää kirkastuvan. 


Iski yllättävä historiannälkä ja sopivasti kirjastopinosta löytyi tämä teos, jonka olin jo kokonaan unohtanut. En ole ennen lukenut Tuomiselta muutakuin Aikuisen naisen ja se ei ollut tätä historiallista tuotantoa, vaan vähän kepeämpää kerrontaa. Kotiopettaja olisi siis ensimmäinen historiallinen Tuomiseni.

Auttamatta vertailin lukiessa koko ajan Tuomista Utrioon, sillä Utrion tuotantoon olen tutustunut laajemminkin ja Utrio kuuluu lempikirjailijoitteni joukkoon. Yhtä tapahtuma rikasta ja romanttista ei ollut Tuomisen kerronta, mutta historiantuntemus kyllä paistoi kirjasta. Tuominen onnistui herättämään henkiin maamme taloushistorian mielenkiintoisella tavalla, heittmään sekaan vähän naisten juonitteluja ja hyppysellisen romantiikkaa. Voin myös sanoa oppineeni ruudin valmistuksesta 1800-luvulla, yhtä ja toista.

Kansi liepeessä joku oli kuvaillut Tuomisen kirjoja kirjallisuuden ruisleiväksi. Kuulostaa aika kalsealta kuvaukselta, mutta aikani mietittyä asiaa olen täysin samaa mieltä. Ajatellaan että Utrion historiallisetromaanit ovat kerrosvoileipiä ja Tuomisen taas ruisleipiä. Urtion jälkeen on yleensä ähky ja ajattelee ettei taas vähään aikaan, kiintiö on taas täytetty. Utrion kirjat ovat makujen sinfonia, jossa on paljon eri vivahteita ja hyvinkin täyttäviä. Tuomisen kirjat ovat kuin voilla sivelty ruisleipä, hyvää ja nautittavaa, mutta ei liiaksi asti että heti iskisi ähky. Suuntaan siis seuraavalla kirjastoreissulla taas T:n kohdalle katselemaan jos löytyisi taas lisää nautittavaa. Liikaa ei pysty Tuomistakaan lukemaan, sillä kuka nyt pelkällä ruisleivällä eläisi. Joskus sitä paitsi kaipaa vähän tuhdimpaa syötävää kuin luettavaakin. Ei Tuomisen Kotiopettaja kuitenkaan ollut mikään kepeä rakkaustarina. Enemmän liikuttiin vakavanpuoleisessa ja arkisen realistisesssa maastossa.

Pidin kyllä kirjasta ja suosittelen muitakin lukemaan. Vähän mietyttää kuitenkin, sillä Tuominen on ollut erittäin tuottelias kirjailija, että alkaako jossain vaiheessa huomaamaan, että kirjailija toistaa itseään?

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2008
Sivuja: 364

Mistä minulle ja miksi: Kirjastossa törmäsin sattumalta.

perjantai 30. elokuuta 2013

Jonathan Caroll: Valkoiset omenat

Vincentin elämässä alkaa tapahtua kummallisia asioita. Mies törmää kahvilassa työtoveriinsa, joka on kuollut. Pian hän huomaa, että miehen nimi on tatuoituna sen hetkisen tyttöystävänsä niskaan. Vaikka Vincetin elämä näyttää jatkuvan ennallaan hän on itsekkin kuollut. Hänen tosirakkautensa Isabelle on hakenut hänet kuolemasta, sillä Vincentillä on suoritettavanaan tärkeä tehtävä. Vincentin kuolemasta palaaminen ei kuitenkaan sovi kaikille universumin voimille, jotka yrittävät hakea Vincentin takaisin tuonpuoleiseen.

Olen aika pitkälti sanaton. Melkoisen tärähtänyttä maagista realismia vai sittenkin fantasiaa? Pakko kääntyä maagisen realisimin puoleen, sillä kaikki yliluonnollinenkin oli sidottu tiiviisti tähän meidän tuttuun ja turvalliseen maailmaan. Silti jokin kirjan juonessa tuntui ampuvan pahasti yli. Oliko se sitten kohdussa puhuva vauva, mosaiikki teoria vai jokin muu seikka, joka sai minut hieman vieroksumaan kirjaa...

En voi kuitenkaan sanoa ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa ihan vähäsen. Henkilöhahmot olivat erittäinkin erikoisia ja koko ajan vaivasi pieni uteliaisuus, joka käski jatkamaan. Luinkin kirjan yllättävän nopeasti. Carollin luoma tarina onnistui kuitenkin yllättämään, siinä oli hyvinkin odottamattomia juonenkäänteitä ja juuri kun lukija luulee ymmärttävänsä edes vähäsen, niin asia muuttuukin vielä himpun verran omituisemmaksi. Välillä tuntui ettei koko kummallisesta juonikuviosta saa irti mitään tolkullista. Lisäksi Carollin luoma mielikuva kuolemanjälkeisestä elämästä oli niin utopistinen etten tiedä vihaanko koko ajatusta vai tyydynkö vain sietämään sitä. Mielipiteeni taitaa sijoittua jonnekkin noiden kahden ajatelman välimaastoon.

Erilainen lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirja ei todellakaan ollut sitä mitä odotin vaan aivan jotain muuta. Jotain kummallisempaa, yllätyksellisempää, omituisempaa, mielenkiintoisempaa, inhottavampaa ja monimutkaisempaa. En kyllä ihastunut liiemmin kirja rakkaustarinaan, joka oli makuuni aivan liian imelä. Lisäksi Isabelle oli liikaa minun sietokyvylleni kaikkine omituisuuksineen. Välillä jopa tuntui että henkilöhahmoista oli kadonnut kaikki inhimillisyyden rippeetkin, sillä heihin oli pitänyt sulloa niin paljon kaikkea muuta maagista. Kuitenkin kirjassa yritetään pitää kosketus realismiin. Nämä kaksi seikkaa sotivat päässäni koko lukukokemuksen ajan. Aivankuin kirjailija ei olisi osannut päättää että ollakko maagista realismia vai fantasiaa, ja tyytynyt sitten palloilemaan näiden kahden rajamailla.

Silti jokin Carollin hullunkurisessa juonikuviossa kiehtoi minua siinä määrin etten kaikista negatiivisistä puolista huolimatta pysty teilaamaan kirjaa täysin. On mukavaa, kun lukiessa tulevaa ei pysty arvaamaan. Aikomuksena on lukea myös Naurujen maa, sillä tämän kirjailijan tyyli on tosissaan eriä, kuin mihin olen tottunut.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Loki-kirjat
Ilmestynyt: 2006
Alkuteos: White Apples (2002)
Sivuja: 317
Suomentanut: Laura Lahdensuu

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kirjailijan nimi oli minulle tuttu blogimaailmasta.

torstai 15. elokuuta 2013

Eve Hietamies: Tarhapäivä

On kulunut viisi vuotta siittä, kun Antti Pasasen elämä muuttui yllättäen pukluiksi, vaipan vaihdoiksi ja yösyötöiksi. Nyt Yösyötöstä tuttu Paavo-poika on kasvanut ja on puhua pulpattava päiväkotilainen. Antin ja Paavon elämä sujuu mukavasti omilla uomillaan, kunnes Antti saa hoidettavakseen pikkuvanhan 5-vuotiaan Tertun. Voiko isä olla myös äiti? Voiko mies oppia letittämään hiukset ja tietämään mitkä sukkahousut sopivat oravamekon kanssa?

Rakastuin Yösyöttöön ja sen tapaan kuvata arkea pienen lapsen kanssa totuudenmukaisesti, mutta huumorilla. Vaikka oma elämäntilanne pienen vauvan kanssa ei aina jaksanutkaan naurattaa, niin Antin elämä nauratti senkin edestä. Kirja oli minulle kuin paras ystävä ja valoi minuun toivoa, että se kaikki on vain ohimenevää. Olisin halunnut kehystää Yösyötön pojan pinnasängyn päälle ja muistella sen tuomaa lohtua, kun valvoin hampaita itkevän lapsen kanssa ja haaveilin täyspitkistä yöunista.

Tuo aika on nyt taakse jäänyttä aikaa ja Antilla on uudet haasteet edessään. Kaikki on alkanut sujumaan omalla painollaan Paavon kanssa, mutta haasteena on oman työn, päiväkodin, vapaa-ajan ja kaiken arjen pyörittämiseen liittyvän sisällyttäminen päivärytmiin. Antti potee välillä riittämättömyyden tunnetta, kun unohtelee päiväkodin lupalaput pyörimään taskuihin ja koska nukkuu päiväunet Pikku kakkosen pyöriessä. Antin ex-vaimosta Piasta ei ole apua, sillä hän painii mielenterveysongelmiensa kanssa. Paavo rakastaa äitiään hyvin paljon, mutta Antti saa isänä syyt niskoilleen jos äiti tuottaa pettymyksen. 

Sitten mukaan kuvioihin astuu Terttu ja Antilla on kahden lapsen tarhalaput pyörimässä taskuissa ja arjen pyörittämiseen tulee uusia haasteita. Antti kadottaa itsensä murmelipäiviin, mutta saa iloa arjen pienistä iloista ja onnistumisista. Kyllä vanha koirakin uudet temput keksii.

Oli ihanaa palata Pasasten pariin ja vaikka tarha-arki tulee minulle tutuksi kohtapuolin, pystyin silti samastumaan Anttiin. Isät taitavat painia aivan samanlaisten ajatusten kanssa kuin me äiditkin. Voin jopa sanoa saaneeni muutaman vinkin tulevia tarhapäiviä varten. 

Pidän suunnattomasti Hietamiehen tavasta tarttua lapsiperheistä tuttuihin kliseisiin ja arkeen, mutta kuvata sitä huumorin keinoin. Nauroin taas niin että poskilihaksiin sattui. Minulle Tarhapäivä oli yhtä onnistunut lukukokemus kuin Yösyöttökin, vaikka elämäntilanteen kannalta Yösyöttö tuli enemmän ihon alle.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 447

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, koska edeltäjänsä oli parhaita suomalaisia teoksia, joita olen koskaan lukenut.

tiistai 13. elokuuta 2013

Stef Penney: Näkymättömät

"Näkymättömät on mustalaisyhteisöön sijoittuva älykäs ja koukuttava mysteeri."

Rose Janko on ollut kadoksissa jo seitsemän vuotta. Rosen isä lähestyy yksityisetsivä Ray Lovellia, sillä haluaa vihdoin tietää mitä hänen tyttärelleen on käynyt. Rose meni nuorena naimisiin hurmaavan mustalaisen Ivo Jankon kanssa ja pian heidän lapsensa syntymän jälkeen Rose katosi jälkiä jättämättä. Huhut kertovat Rosen karanneen, sillä heidän lapsensa kantoi Jankojen suvussa periytyvää sairautta, johon ei olle parannuskeinoa. Rosen isällä on kuitenkin asiasta omat epäilynsä. Ray tietää saaneensa toimeksi annon sukujuuriensa perusteella - Ray on puoliksi mustalainen. Kukaan muu ei voisi ymmärtää kiertolaisten elämää kuin Ray

Näkymättömät on dekkari olematta kuitenkaan varsinaisesti dekkari. Dekkariksi se yltää vain keskinkertaisesti ja Rosenkin kohtalo selviää paljon ennen loppusoittoa. Pääjuonesta haarautuneet sivujuonet kuljettavat tarinan loppuun, mutta antavat lukijalle vastauksia juuri niihin kysymyksiin, jotka ovat äänekkäimmin vaatimassa vastausta. Toki Näkymättömät pystyvät hiukan kutittelemaan salapoliisin älynystyröitä, mutta ainakin minä arvasin Rosen kohtalon ja paljon muutakin paljon ennen ratkaisua. Nämä "huipennukset" eivät siis tulleet yllätyksenä, sillä vihjeitä oli tiputeltu melko tasaiseen tahtiin. 

Enemmän kirja on kuvaus romanien elämästä 1980-luvun Britanniassa. Mustalaiset elävät valtaväestön rinnalla, mutta ovat kuitenkin näkymättömiä. Ray pystyy näyttämään tavalliselta muiden silmissä, mutta mustalaiset tunnistavat hänen sukujuurensa. Ray siis pystyy hyppimään näiden kahden kulttuurin välillä. Tarinan toisena kertojana on mustalaisteinipoika JJ, joka on elänyt koko elämänsä kiertävää asuntovaunu elämää. Hän käy koulua, mutta pohtii millaista olisi asua talossa tai seurustella ei-romani tytön kanssa.

Kirjaa lukiessa on viihteen keinoin tuotu esille romanien elämää. Ainakin itse koin oppivani paljon noiden ihmisten kulttuurista ja elämäntyylistä ja juuri se tekikin kirjasta mielenkiintoisen lukukokemuksen. Romanikulttuuri ei ole ollut paljon esillä, ei edes kirjallisuudessa. Näkymättömät oli kuitenkin vain keskinkertainen lukukokemus, sillä tarina rönsyili mielestäni liikaa. Alussa en voinut välttyä pieneltä pitkästymiseltä, kun odotin milloin tarina polkaisee kunnolla käyntiin.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2013
Alkuteos: The Invisible Ones 2011
Sivuja: 495
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

Mistä minulle ja miksi: Pyydetty arvostelukappale, sillä romanikulttuuri vaikutti mielenkiintoiselta.

lauantai 10. elokuuta 2013

Stephen King: Carrie

Stephen King ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Olen lukenut kyseisen herran teoksia useampiakin nuorempana. Jossain vaiheessa, ja muistaakseni Tappaja-auto Christinen jälkeen, en pystynyt enään lukemaan hänen kirjojaan. Joku hänen teoksissaan tuntui tökkivän ja tuo tappaja-auto tarina meni niin yli ymmärryksen ja sietokyvyn etten tiennyt itkeäkö vai nauraakko.

Uteliaisuus sitten kuitenkin voitti: jospa nyt tykkäisinkin Kingistä. Hänhän on sentään laajasti pidetty kirjailija ja hänen teoksiaan on monesti suositeltu minulle. Ja tykkäsin minä kuitenkin joistakin hänen kirjoistaan. Päätin ottaa kokeiluun Kingin ensimmäisenä julkaistun teoksen Carrien, joka vaikutti sopivan ohuelta ja harmittomalta teokselta uudesti tutustumiseen.

En pettynyt, toki odotukset olivat melkoisesti pakkasen puolella, joten silloin on helppo yllättyä. Niinhän sitä sanotaan että pessimisti ei koskaan pety tai on aina oikeassa. Luin Carrien melkein yhdeltä istumalta. Päähenkilö on 16-vuotias tyttö Carrie, joka on koulussa joutunut silmätikuksi ja kiusatuksia. Hänen äitinsä on tiukan uskonnollinen nainen, siis sekopäisesti uskovainen, joka pakottaa Carrien osallistumaan uskonnollisiin menoihin ja elämään hänen määräämällään tavalla. Jos Carrie on ollut äidin mielestä tuhma, hän lukitsee tytön useksi tunneiksi komeroon rukoilemaan Jumalalta anteeksiantoa. Kotona on siis vaikea olla, mutta koulussa ei ole yhtään sen parempi. Kaikki tämä saa Carrien suvussa kulkevat uinuvat telekineettiset voimat herämään. 

Tapahtumat alkavat vyöryä lumipallon lailla eteenpäin. Kun kiusattu ja halveksittu tyttö, jolla on yliluonollisia kykyjä päättää kostaa ei lopputulos ole kaunista.

Lukija seuraa Carrien tarinaa Carrien näkökulmasta, todistajalausuntojen, verilöylystä selvinneiden henkilöiden elämänkertojen lainauksien ja paranormaalien tutkimusaineistojen kautta. Kerrontatyyli oli minulle siis ihan uusi ja aluksi ajattelin sen olevan työläs, mutta olin väärässä. Henkilöhahmot olivat onnistuneita, vaikka olivatkin jollain tapaa kärjistettyjä omassa luokassaan, varsinkin Carrien äiti.

Kirjasta voi saada paljon irti, ennenkaikkea se sai minut miettimään kouluampumisia. Carrien oli todella paha olla, kun kotona kiusasi äiti ja koulussa koulukaverit. Pohjimmiltaan Carrie oli kiltti ja hyväntahtoinen tyttö, mutta pohja se oli hänenkin pussissaan. Carriessa pystyi havaitsemaan selvästi puhuttelevia aiheita rivien välistä, vaikka itse kertomus olikin lyhyt kauheuksien värittämätä tarina.

Ehkä olin liian nuori, kun viimeksi luin Kingiä enkä oikein saanut mitään irti hänen teoksistaan. Carrien rohkaisemana aikomuksena on ottaa uusinta kierros Kingin teosten parissa. Ehkäpä kirjat avautuvat minulle paremmin. Tappaja-auto Christineä en kuitenkaan aijo lukea, en vaikka mikä tulisi, se on jo liian pöpi kirja minun makuuni.

Yhtä asiaa jäin miettimään. Kirja loppui Annieen, jolla oli myös telekineettisiä kykyjä. Minulla tuli heti mieleen Stephen Kingin käsikirjoittama kauhuelokuva Punaruusu, jonka olen katsonut ainakin 3 kertaa. Siinä yhtenä päähenkilöistä on Annie niminen tyttö, jolla on telekineettisiä voimia ja jossen ihan väärin muista, niin elokuvassa hänkin sai aikaan kivisateen naapuri talon tai kotitalonsa päälle. Olisiko kyseessä ollut sama Annie tai tai olisiko King käyttänyt elokuva Annien esikuvana Carrieta?

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi (2010)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi: 1987
Alkuteos: Carrie (1974)
Sivuja: n. 200
Suomentanut: Tuula Saarikoski

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, mielenkiinto Kingiä kohtaan heräillyt pikku hiljaa horroksesta.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Pia Juul: Hallandin murha

Eräänä aamuna Bess herää laukaukseen. Hänen miehensä makaa kuolleena torilla, hänet on murhattu. Kukaan ei tunnu edes tietävän miksi Halland on tapettu, oliko se tarkoituksellista vai oliko kyseessä ehkä harhalaukaus.

Tapausta aletaan selvittämään ja yhtä arvoitusta tuntuu seuraavan joukko muita. Ensin poliisi löytää avaimen, joka on ilmeisesti Hallandin salaisen kaupunkiasunnon avain. Bessin oven taakse ilmestyy outo raskaana oleva nainen. Kaikki tuttu hajoaa ympäriltä ja jäljellä ovat vain suru ja loputtomat kysymykset.

Kaipasin kesäpäivien piristyksesi jotain helppoa ja nopea lukuista dekkaria. Kiirreessä nappasin mukaani tämän ohuen kirjan dekkariosastolta. Ajattelin, että tällä saan varmasti kätevästi tyydytettyä dekkarinnälkäni. Ja oi kuinka karvaasti sainkaan pettyä.

Ensinäkin Hallandin murha on enemmänkin surun ja sen seurauksien kuvaus kuin rikosromaani. Se on sukellus surussaan selvityvän naisen maailmaan. Murha ja sen motiivit olivat ihan toisarvoinen asia. Itseasiassa murhan loppuratkaisu jäi hieman epäselväksi ja lukijan itsensä pääteltäviksi. Minusta tämä kirja ei olisi kuulunut alkuunkaan dekkariosastolle!

Toisekseen en pitänyt alkuunkaan sirpaleisesta ja hajanaisesta kerronasta. Kai sillä yritettiin tavoittaa kouriintuntuvasti hajoavan naisen mielenmaisemaa, mutta minussa se sai aikaan vain sen etten tuntunut millään saavan kiinni tarinasta. Kerronta on yhtä kolkko ja korunton kuin kirjan kansikin. En saanut siihen mitään kosketus pintaa ja ärsyynnyin lukiessa, kirja oli minulle pois luotaantyöntävä kokemus. Jos kyseessä olisi ollut yhtään paksumpi romaani, niin kesken olisi jäänyt.

Monet ovat ilmeisesti tykänneet tästä kirjasta ja kirjailija on saanut kotimaassaan Tanskassa jonkin kirjallisuuspalkinnonkin tästä romaanista. Tämä kirja ei vain ollut alkuunkaan minulle, eikä varsinkaan hyvää luettavaa akuutissa dekkarinnälässä!

Annan kirjalle arvosanaksi 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2011
Alkuteos: Mordet på Halland
Sivuja: 220
Suomentanut: Katriina Huttunen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, oli esillä dekkarihyllyssä.