tiistai 16. heinäkuuta 2013

Paolo Giardano: Alkulukujen yksinäisyys

"Voiko rakastaessa olla koskaan täysin ehjä?"

Alkuluku voidaan jakaa itsellään tai ykkösellä. Muulloin tulos on repaleinen, siinä on häiritseviä pilkkuja ja siinä on ylimääräisiä elementtejä.

Alicen ja Mattian on vaikea löytää ketään jakamaan itseään. Alice kantaa mukanaan hiihtotapaturmasta jääneitä arpia sielussaan ja kehossaan. Mattian verkkokalvoille on syöpynyt kuva vaikeasti vammaisen siskon ilmeestä, kun tämä jätti tytön yksin puistoon. Siskoa ei löydetty koskaan enään. Näistä kahdesta rikkoutuneesta ihmisestä tulee erottamattomat. Elämä kuitenkin kuljettaa heidät erilleen. Mattian se vie toiseen maahan ja Alicen avioliittoon. Mitä nämä vajaavaiset ihmiset jäävät vaille, kun he jäävät vaille toisiaan?

Joku  tässä Aikamme kertojia -sarjassa kiehtoo minua, sillä en voi vastustaa, kun näen kirjastossa sarjaan kuuluvia kirjoja. Hauska sinänsä, että yksikään lukemani sarjan kirja ei ole tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. Toki ne ovat olleet hyviä, mutta ei kuitenkaan edes kuukauden parhaimpia lukuhedelmiä. Odotukset olivat siis ristiriitaiset Alkulukujen yksinäisyyden suhteen. Ajattelin tämänkin kirjan olevan hieman kummallinen, ehkä vähän vaikeaselkoinen sillä nimi viittasi uhkaavasti matematiikkaan, joka on minulle täysin hepreaa. Takakansi vaikutti tosiaan mielenkiintoiselta, kirjoitin kirjan juonenkin tähän postaukseen aika pitkälti takakantta mukaillen, koska siinä oli kerrottu kaikki olennainen mielenkiintoisesti. Olen kuitenkin oppinut että takakannet voivat johtaa hyvinkin harhaan.

Alkulukujen yksinäisyys osottautui aivan muuksi kuin mitä olin aluksi osannut odottaa. Matematiikkaa ei ollutkaa ihan liikaa, sopivassa määrin vähän tunnelmaa luomassa. Viittasihan nimikin jo vähän siihen suuntaan, joten olisi ollut hieman hullunkurista, jos kirjassa ei olisi sitten sanallakaan viitattu koko alkulukuihin. Henkilöhahmot olivat harmaansävyisiä, rikkinäisiä, haavoittuneita ja melankolisia. Lukukokemus ei kuitenkaan ollut raskasta, sillä Giardano oli yhdistänyt "vaikeat" henkilöhahmonsa kepeän ilmavaan kerrontaan. Kerrontaratkaisu oli hyvinkin perinteinen sillä jokaisessa kappaleessa tarinaa kerrotaan Alicen ja Mattian näkökulmasta. Jokaisen kappaleen loppuun jätettiin pieni koukku, joka jätti uteliaisuuden ylle, kun vaihdettiin seuraavaan kertojaan. Pidän kovasti tälläisesta kertojaratkaisusta, sillä onnistuneet ns. cliffhangerit tekevät lukukokemuksesta moninverroin kutkuttavampia.

 Oli mukava huomata kuinka miellyttävän helppolukuinen kirja oli. Ainakaan minulle se ei painavan puhuttelevan aiheensa takia kuitenkaan osoittautunut rankakasi lukukokmukseksi. Olen myös iloisen yllättynyt siittä kuinka paljon loppujen lopuksi pidin kirjasta, sillä minua alkoi tosissaan harmittamaan, kun huomasin kirjan etenevän vääjämättä kohti loppuaan. Olisin halunnut viipyä sen parissa vielä hetken pidempään.

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2010
Alkuteos: La solitudine dei numeri primi (2008)
Sivuja:  299
Suomentanut: Helinä Kangas

Mistä minull ja miksi: Kirjastosta, ja kiinnostuin sillä tämä kuuluu Aikamme kertojia -sarjaan, joka on herättänyt minussa hyvinkin ristiriitasia tuntemuksia.

6 kommenttia:

  1. Minulla oli ihan samanlaisia ennakkoluuloja ja vähän nihkästi aloin lukea. En jostain syystä pidä kirjan kannestakaan, ja se vielä lisäsi vaikeutta tarttua kirjaan. Kun sitten aloin lukea, yllätyin, ettei kirja tosiaan ollutkaan niin raskastempoinen kuin olin pelännyt.

    Minulle kirjan parasta antia oli kuvaus erilaisuuden kokemuksesta. Harvemmin olen törmännyt tähän teemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on kyllä jotenkin ankea ja tylsä, ei paljon kyllä herättänyt lukuhaluja minussakaan. Onneksi kansi oli harhaanjohtava ja kansien välistä löytyi positiivinen yllätys. :)

      Poista
  2. Hyvä, että pidit kirjasta...niin minäkin. Ihanan melankolinen ja surumielinen kirja, vaikka toisaalta aika rankka.

    VastaaPoista
  3. Pakko puuttua yhteen asiavirheeseen bloggauksessasi: kertojina eivät ole missään vaiheessa Alicia tai Mattia, vaan kertoja kertoo vuorotellen kummankin näkökulmasta. Kirjassa on tarinan ulkopuolinen kertoja. Ehkä se tuo juuri tiettyä ilmavuutta ja läpinäkyvyyttä kerrontaa - lopputulos voisi olla raskaampi, jos kirjailija olisi päättänyt käyttää minäkertojia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos huomautuksesta. Äkkiä näitä tulee kun kiireessä kirjoittaa. Asia on nyt korjattu. :)

      Poista
  4. Kurkkasin vain sinun tälle antamat pisteet, sillä kirja odottelee omassa hyllyssä lukemattomana. En malta odottaa tätä, kun tästä on niin pidetty :)

    VastaaPoista