perjantai 26. joulukuuta 2014

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

20-vuotiaat kaksoset Julia ja Valentine ovat toistensa peilikuvia. Yllättäen he perivät äitinsä kaksoissiskon asunnon ja omaisuuden Lontoosta Highgaten hautausmaan liepeiltä. Omistuista on se etteivät he ole kuulleet koskaan aikaisemmin, että heillä on täti. Erottomattomat kaksoset muuttavat Lontooseen uudesta vapaudesta hurmaantuneina ja alkavat rakentaa tädin asunnosta kotiaan. Pian Valentina rakastuu edesmenneen tätinsä miesystävään ja Julia yrittää pelastaa yläkerrassan asuvan pakko-oireisen naapurin. Seinien sisään vangiksi jäänyt tädin henki vahtii heidän jokaista liikettään. 

Ihastuttavaa maagista realismia, johon hullaannuin täysillä. Kirjassa jännitteitä rakennetaan pikku hiljaa, mutta tylsyys on onnistuttu pitämään loitolla. Romaanissa tapahtuu koko ajan sopivassa suhteessa kaikkea, mutta kuitenkin sopivan maltillisesti niin että kaikesta saa nauttia kaikessa rauhassa. Vaikka kirjassa on yliluonnollinen vivahde, joka on tiedossa alusta asti tuntuu kummistusten kanssa seurustelu varsin luonnolliselta. 

Olen lukenut aikaisemmin Niffeneggerilta Aikamatkustajan vaimon, joka oli virkistävän erilaista luettavaa. Siinäkin jännitettä kasvatettiin pikku hiljaa, mutta juoni ja rakenne olivat monimutkaisempia kuin Hänen varjonsa tarinassa. Pidin kummastakin kirjasta, mutta täytyy sanoa että Hänen varjonsa tarina kuitenkin kipuaa asteen verran ylemmäs. Muistelen että Aikamatkustajan vaimo oli minulle enmmän viihdekirja ja tokihan tämäkin oli viihteellinen, mutta löysin siittä kuitenkin enemmän vakavempia pohjasävyjä, kuten rakkaus eri muodoissa.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Her Fearful Symmetry (2009)
Sivuja: 475
Suomentanut: Paula Korhonen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 23. joulukuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Vieras

Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämän taaksensa ja matkustaa New Yorkiin. Siellä Maria tutustuu naiseen, joka avaa hänelle oven tanssin maailmaan. Tanssin rytmien keinutellessa, askel askeleelta Maria uskaltaa kysyä itseltään mistä hän on kotoisin, sieltä pohjoisen pikku pitäjästä, jossa hän meinasi ajaa itsensä tuhoon vai jostain ihan muualta. Uskonkriisin ravistelema Maria etsii rapakon toiselta puolelta uutta pyhää kolminaisuutta, mutta hän ei pysty pakenemaan polttavaa kysymystä, jota pakeni.

Jälleen hullaannuin Pulkkisen teokseen. Pidin aiemmista teoksista Raja ja Totta, ja niin pidin tästäkin. Totta on kuitenkin se ensimmäinen Pulkkiseni, joka on tehnyt syvimmän vaikutuksen eikä ole vielä nämä muut Pulkkiset yltäneet minun kohdallani samoihin sfääreihin.

Vieraassa oli havaittavissa, ettei Pulkkisen kieli ollut enään niin viimeiseen hiouttua ja tiiman tarkasti mietittyä. Tätä oli helpompi ja mielyttävämpi lukea, vaikka pidin Pulkkisen aiemmastakin tyylistä kirjoittaa. Tässä kieli kuitenkin soljui mutkattomasti, vaivattomasti ja runollisen leikkisästi, kaikki kielen notkistelut ja vivahteet tuntuivat tulleen paperille luonnollisemmin kuin aikaisemmin, tekstiä luki mielellään. Jälleen aihekkin oli puhutteleva ja löydettävissä oli useampia tärkeitä teemoja, joista minulle läheisimmäksi nousi syömishäiriö, josta Maria kärsi nuoruudessaan. Teema on minulle henkilökohtaisella tasolla läheinen ja pystyin samaistumaan paljon nuoreen Mariaan. Lukiessa iho nousi välillä kananlihalle.

Vieras on ehdottomasti mielenkiintoinen kirja luettavaksi ja Pulkkinen on taitava kielenkäyttäjä. Jostain syystä odotin kirjalta vain paljon enemmän, joten tällä saralla tullut pienoinen pettymys miinustaa hieman kokonais pistemäärää, jonka tulen antamaan kirjalle. Tämä kirja on kuitenkin jäänyt vahvana mieleen samoin kuin Totta. Suosittelen kyllä lukemaan!

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 299

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 19. joulukuuta 2014

Jodi Picoult: Koruton totuus

Pennsylvanian rauhallisen amish-yhteisön rauha järkkyy, kun maatilan navetasta löydetään kuollut vastasyntynyt vauva. Poliisitutkinassa paljastuu että keskosena syntynyt vauva on ilmeisesti saanut surmansa äidin toimesta ja vauvan äiti on vasta 18-vuotias nuori ja herttainen amishtyttö, joka itse kieltää jyrkästi koskaan synnyttäneensä tai edes odottaneensa lasta. Tapaus vaikuttaa kovalta palalta purtavaksi, sillä lapsen äiti näyttää aidosti unohtaneensa raskauden ja synnytyksen, vaikka todisteet puhuvat toista kieltä. Suurkaupungin piin kova juristi Ellie Hathaway astuu myrskyn silmään puolustamaan nuorta amistyttöä, vaikka tapaus näyttää jo valmiiksi hävityltä.

No niin, nyt sen nautin viimeisen lukematta olleen suomennetun Picoultin. Ihastuin aikoinaan Picoultin tyyliin kertoa tarinat monelta näkökulmalta ja kuinka hän yhdistää tarinoihin oikeudenkäynnit ja keskeisten henkilöiden elämät niin että lukijan sympatiat eivät aina olekkaan siinä itsestään selvässä kohteessa.

Tässäkin kirjassa Picoult kuvaa hienosti ja tarttuvasti amishien maalaiselämää, mutta myös kiinnostavasti oikeussalissa käytävää taistelua, vaikka yleensä inhoan kaikkea oikeussalidraamaa. Jälleen kerran vyyhdin purkautuessa ymmärsin henkilöitä hyvin, sillä yli 500 sivun aikana he olivat tulleet lähelle ja hyvin tutuiksi. Kirjan lopusta löytyi myös yllätys, joka sai minut mietteliääksi. 

Wikipedian mukaan Picoult on kirjoittanut enemmänkin kirjoja, joita ei kuitenkaan ole suomennettu kuin kolme, jotka kaikki olen nyt lukenut. Pidän Picoultin tyylistä ja kun sopivin pitkin väliajoin lukee, niin jokaisessa kirjassa toimiva samankaltainen rakennekkaan ei ala puuduttamaan, vaan tuntuu toimivalta ja Picoultmaiselta.

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt suomeksi: 2007
Alkuteos: Plain Truth (2000)
Sivuja: 509
Suomentanut: Tytti Träff

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 16. joulukuuta 2014

Petri Vartiainen: Isäasentoja

"Lapset ovat isän elämän valo, heidän vuokseen mies venyy mihin vain asentoon tahansa".

Missä on nykyään isän paikka ja millaista on kolmekymppisen isän arki? Nykyiset isät kun harjoittelevat isyyttä niin erilaisissa oloissa kuin aiemmat miespolvet.

Kaikki lapsiin liittyvät kirjat kiinnostavat nykyään kovasti kun omia lapsia on siunaantunut. Ja lähestulkoo kaikki arjenkuvauksesta satiiriin uppoaa, varsinkin jos kirjaan pystyy samaistumaan. Olin lähes varma että tämäkin osuu ja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Mutta todellisuudessa kirja oli totaalinen huti. En ensinäkään tykännyt yhtään kirjailijan tyylistä kirjoittaa pelkistetyn vähäpuheisesti. Jo ensimmäisten sivujen jälkeen tuntui että eikai tämä tälläistä ole loppuun asti, mutta kyllä vain se oli. Kesken olisin jättänyt armotta jos kirja ei olisi ollut niin ohut, vain 159 sivuinen. Kaiken kukkuraksi kirja oli kamalan sekava ja hajanainen, en millään meinannut saada kirjailijan ajatuksen juoksusta kiinni ja kirja jäi minulle hyvinkin etäiseksi kokemukseksi. Pieniä asioita nappasin sieltä täältä joihin pystyin samaistumaan ja jotka ilahduttivat hetkellisesti. Rehellisesti Vartiainen kirjoittaa ja paljoltihan lapsiperheen arki on juurikin sitä, mutta ehkäpä tyylistä johtuen se ei tullut nyt minua niin lähelle että olisin kokenut tämän onnistuneena lukukokemuksena.

Iso plussa muuten kannelle, se on minun mielestä pirtsakka ja hauska. Mutta annan itse kirjalle vain 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 159

Mistä minulle: Kirjastosta 

 

maanantai 15. joulukuuta 2014

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Enni lähti sodan päätyttyä saksalaissotilaan matkaan, mutta joutui myöhemmin palaamaan kotikyläänsä saksalaisen äpärälapsi mukanaan. Ennin maine oli mennyttä ja hänet karkoitettiin asumaan kylän ulkopuolelle yhdessä tyttärensä Eerikan kanssa. Eerikan ollessa 15-vuotias hän löytää äitinsä jättämän kirjeen, jossa tämä kertoo lähteneensä Saksaan Eerikan isän luo. Eerikan on tästä edespäin pärjättävä omillaan, niinpä hän lähtee Tampereelle töihin ja salaa visusti perhetaustansa saadakseen pitää työpaikkansa. 

Minulle tämä oli ensimmäinen Ravilo ja olen ihan myytyä naista. Nimeltään Eerika on kuitenkin kirjailijan yhdeksäs teos. Jee, minulla on vielä paljon Raviloa luettavana! Mutta sitten itse kirjaan. Kun tutustuin joskus pari vuotta sitten, että tuleeko tämä kirja minun lukulistalleni silmiini ponnahti aina että rikosromaani. Tämä määritelmä luki myös kansilehdellä. Kyllä sitten ihmettelin, kun pitkälle kirjaa luettuani ei vieläkään ollut mitään rikosta tapahtunut, mutta voi kuulkaas kyllä se sieltä tulee, siittä ei vain pidetä niin kovaa meteliä ja se hiipii kuvaan pikku hiljaa salakavalasti kunnes se tapahtuu. Ja sitten elämä taas jatkuu, toki omatunto kolottaa ja tapahtuu yhtä sun toista muuta, mutta kukaan ei jää kiinni. Ilmeisesti tämä on Ravilolle ihan tyypillistä? Mutta ei tämä minulle kuitenkaan rikosromaani ollut, vaan todella hienosti kehittyvä Eerikan elämänkaari kaikkien siihen liittyvien ihmisten kanssa. Eerika on niin hienosti kirjoitettu henkilöhahmo ettei hänestä voinut olla pitämättä ja varsin värikäs on hänen elämänsäkkin kaikkine sattumuksineen, jonka tunnussanana voitaisiin pitää totuutta ja sen kertomista. Pidin myös älyttömästi kirjan sivuhenkilöistä, koska ne tekivät Eerikan elämästä niin kiinnostavan kuin se oli. Toki hänen anoppinsa sai niskakarvat nousemaan ja hänen poikansa oli moukka vailla vertaa, mutta nämä henkilöt juuri tekivät tarinan ja Eerikasta Eerikan.

Todella hieno romaani ja todella koukuttavasi kirjoitettu. Paljon käsiteltiin painavia aiheita, mutta mitään ei oltu kerrottu liian raskaasti. Muutamia itselle mieleen jääneitä teemoja on lestadiolainen Lappi ja naisenasema erityisesti perheessä. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan, ellei sitä ole lukenut jo. Mikähän Ravilo kannattaa lukea seuraavaksi?

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 429

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun luetut

Apua, nytkö jo meni marraskuu ja eletään viimeistä päivää tätä kuuta? Huomenna on jo joulukuun ensimmäinen päivä ja saadaan lasten kanssa avata joulukalenterin ensimmäinen luukku. Tuntuu että olen ihan jäljessä jouluvalmisteluiden kanssa. Marraskuun olen elänyt niin mahdottomassa väsymyksen usvassa, kun kuopuksemme on päättänyt että nukkuminen on aivan yliarvostettua ja jos ei muu valvota niin ainakin hampaiden tuleminen. Nyt tänään tuli aivan ahaa-elämys että marraskuun viimeinen päivä. No, en ole ollut aivan toivoton. Osa lahjoista on hankittuna, joulutekstiilit on vaihdettu paikoilleen, jouluvalot on asennettu ja torttujakin olen jo kerennyt leipomaan lasten kanssa sekä joululauluja kuunnellaan harva se päivä.

Mutta sitten marraskuuhun lukukuukautena, sillä viimeksi muistelen pitäneeni kirjablogia enkä joulublogia. Marraskuu oli hyvä lukukuu, luin monta hyvää kirjaa ja tein pari onnistunutta kirjastoreissua, josta kannoin niin huippu kirjoja kotiin etten malta odottaa että pääsen tarttumaan niihin. Mutta marraskuuhun mahtui myös yksi kesken jätetty kirja, joka oli  vielä keltaisen kirjaston kirja. Olin ihan yllättynyt kuinka vaikea lukuinen oli Mark Helprinin Talvinen tarina. Lisäksi se oli vielä juonellisesti haastava ja omituinen että puolen välin jälkeen oli vain luovutettava. olin kahdeksan päivää tarponut naama irvessä kirjaa eteenpäin enkä päässyt vasta kuin puolen välin tinoille tuossa yli 700 sivuisessa järkäleessä. Loppu kirjan lukeminen tuntui toivottomalta urkalta, varsinkin kun tarina alkoi laskea kuin lehmän häntä. Kirjassa oli ihan liikaa tyhjää jorinaakin. Näköjään keltaiseen kirjastoon mahtuu ei niin hyviä kirjojakin, mutta uudemmat keltaiset eivät ole kertaakaan tuottaneet pettymystä. 

Marraskuussa kuitenkin luin seuraavat kirjat:

  • Marcello Simoni: Kirottujen kirjojen kauppias
  • Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
  • Agatha Christie: Sininen juna
  • Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
  • Marco Malvaldi: Viiden korttipeli
  • Alan Bradley: Piiraan maku makea
  • J.K. Johansson: Noora
Tällä hetkellä minulla on kesken Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe.

Victoria Connely: Etsin sinua Mr. Darcy

Vanhempiensa hylkäämät sisarukset Mia ja Sarah ovat aina jakaneet keskenään kaiken, mutta ennen kaikkea rakkauden Jane Austenin kirjoihin. Eräällä lomalla Bathissa sisarukset saavat kuitenkin huomata että samaa miestä he eivät voi jakaa keskenään. Sisarukset ajautuvat riitoihin keskenään ja hiljaiseloa jatkuu 3 vuotta. Noiden vuosien jälkeen sisarukset uskaltautuvat uudelleen Bathiin Jane Austen-festivaaleille, mutta toisistaan tietämättään. Sisarukset kohtaavat jälleen ja menneisyyden haavat repeytyvät uudelleen auki.

Austen-fani olen minäkin, oli siis pakko lainata tämä kirja kun se uuutushyllyssä pisti silmään. Kuka Austen-fani voi vastustaa Mr. Darcya? Odotin kirjalta ihan älyttömästi, mutta sainkin kokea karvaan pettymyksen. Odotin paljon enemmän Austenmaista fiilistelyä, toki nautin viittauksista Austenin kirjoihin ja yhtäläisyyksien löytämisestä, mutta kaikki ei-Austeniin viitaava ei uponnut sitten juuri ollenkaan. Pidin päähenkilöistä kuitenkin sen verran että he kiinnostivat ja jaksoin kirjan  kahlata loppuun asti.  Jos jotakin tämä kirja sai aikaan niin kaipuun Austenin kirjojen pariin. Ja jos ei ole ennen Austenia lukenut niin voin vannoa että tämä kirja varmasti herättää mielenkiinnon tutustua naisen teoksiin. Tämä kirja kuitenkin taipuu viihderomaanien puolelle, eikä valitettavasti sielläkään yllä kovin korkealle tasolle. Kirja on keskinkertainen tai sen alapuolella. Olen lukenut parempiakin.

Tämä kirja on muuten kolmas ilmestynyt kirja Victoria Connelyn Austen Addicts -sarjassa. Kirjan osat ovat ymmärtääkseni kuitenkin itsenäisiä kertomuksia, joten on aivan sama missä järjestyksessä ne lukee. En ole kyllä ottanut selville onko näitä edes suomennettu enempää.

Enpä keksi muuta sanottavaa. Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Minerva
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Mr. Darcy Forever (2012)
Sivuja: 303
Suom. Emma Murros & Jänis Louhivuori

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 27. marraskuuta 2014

Stephen King: Painajainen

Salem's Lot on pieni uusienglantilainen idyllinen kaupunki, jossa kirjailija Ben Mears on viettänyt lapsuutensa ja jonne hän palaa takaisin. Mutta pian Ben huomaa joutuneensakkin keskelle painajaisunta. 

Kaupungin laidalla kohoaa talo, jossa on tapahtunut hirveitä. Talo on ollut vuosia autiona, mutta nyt sinne on muuttanut salaperäinen muukalainen, joka perustaa kaupunkiin antiikkiliikkeen. Pian tämän jälkeen kaupungissa alkaa tapahtua kummallisuuksia, jotka tuntuvat täysin mahdottomilta. Mutta epäuskonsa tähden Salem's Lotin asukkaat ovat voimattomia tämän pahan edessä, vaikka tuo ikiaikainen pahuus ei jätä rauhaan ketään.

No niin, Kingin kirjoihin uudelleen tutustuminen on jatkunut yhdellä kirjalla ja onnistuneesti. Joskus jostain Kingiä koskevassa keskustelussa bongasin, että Painajaista pidetään yhtenä Kingin parhaimmista teoksista. Pakkohan se oli sitten lainata, enkä kyllä pettynyt yhtään. Taas tuo herra King kasvattaa jännitystä vähitellen niin kutkuttaviin lukemiin, etten kerrassaan kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni. Luin autossa, vessassa, ruokapöydässä, yöllä ja jopa samalla kun tein ruokaa. Kyllä nyt täytyy ihmetellä että miksi ennen inhosin Kingiä, tai joo se on se Tappaja-auto edelleen, jonka jälkeen lopetin kyseisen herran kirjojen lukemisen, mutta näköjään löytyy hyviäkin.

Yksi miinus täytyy kuitenkin antaa, vaikka tämäkin epäkohta on omasta väsyneestä päänupistä kiinni, muttako minä menin välillä ihan auttamattomasti sekaisin henkilöissä. Henkilöitä oli todella paljon, kun kuitenkin kerrotaan Salem's Lotista oli mukaan kertomukseen otettu kaupunkilaisia eri yhteiskuntaluokista, ikäluokista, ammateista ja sitten tietenkin kaikki Benin kaupungissa vierailulle keskeiset henkilöt ja huh, olihan muistamista. Mutta eipä tuo aivan mahdottomasti lukemista haitannut, kun potutkin meinasi palaa pohjaan kun unohduin lukemaan. Kyllä aikanaan aina selvisi kuka oli kukin.

Ja taas onnistuneesta Kingistä rohkaistuneena jatkan tuotantoon tutustumista. Mihin kannattaisi tarttua seuraavaksi? Ja ei Christineä en vielä uskalla lukea, ettei mene maku herran kirjoihin taasen. :D

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 1990
Alkuteos: Salem's Lot (1975)
Sivuja: 475
Suomentanut: Heikki Karjalainen





keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Daniel Kehlman: Minä ja Kaminski

Kun itsekäs taidekriitikko Sebastian Zöllner ei ole vielä kolmekymppisenäkään tehnty urallaan mitään mainittavaa, hän päättää kirjoittaa unohdetun taidemaalari Kaminskin elämänkerran. Zöllner on laskenut että sokean taidemaalarin kuolema ei ole enää kuin ajan kysymys jolloin hänen teoksensa arvo nousee, ja hän saa uralleen sen kaipaamaa nostetta. Sebastian soluttautuu Kaminskin talouteen ja alkaa penkoa taidemaalarin elämää kiinnostavien tiedonmurujen toivossa. Lopulta Sebastian houkuttelee vanhan taidemaalarin matkalle tämän nuoruuden rakastettua tapaamaan. Matka ei kuitenkaan suju toivotusti, vaan siittä muodostuu mielenkiintoinen seikkailu, jossa vähäisimpänä huolena on tyhjäksi höylätty luottokortti.

Välttelin pitkään tämän kirjan lukemista, vaikka minun kunnianhimoinen päämäärä on lukea elämäni aikana mahdollisimman paljon keltaisen kirjaston kirjoja. Olen tottunut siihen että keltaiset on taattua laatukirjallisuutta, jotka hyvin harvoin tuottavat pettymyksen. Tai sitten olen onnistunut valikoimaan erittäin hyvin keltaiset kirjakokemukseni. Ajattelin sitten, kun eihän tämä kirja kovin paksu ole, että voihan sitä kokeilla, vaikka juoni ei mielenkiintoiselta vaikutakkaan. En ihan hirveästi osaa innostua taidemaailmasta, varsinkaan jos kyseesä on taidemaalarit sun muut. 

Ei tämä ihan huono lukukokemus sitten ollutkaan. Lyhyt alle 200 sivuinen kirja, jossa on niin inhottavat henkilöt että he ovat inhottavuudessaan hyvinkin mielenkiintoisia. Sebastian Zöllner antaa itsekeskeisyydelle aivan uuden ulottuvuuden, kun taas loppua kohden Kaminskin menneisyydestä alkaa paljastua asioita joiden myötä kuva Zöllneristäkin pikku hiljaa pehmentyä reunoilta. Olen kuitenkin onnellinen että kirja oli vain alle 200 sivuinen, koska enempää en olisi jaksanut lukea, vaikka kirja olikin ihan viihdyttävä. Kirjassa mielestäni tunnelma alkoi hieman loppua kohden hiipumaan.

No nyt on taas yksi keltainen selätetty. Olisi joskus mielenkiintoista laskea kuinka monta on tullut jo luettua, mutta toisaalta ehkä parempi olla laskematta ettei ala masentamaan. Kun lukemieni keltaisten määrän suhteuttaa siihen kuinka paljon keltaisia on jo tullut ja kuinka niitä koko ajan tulee lisää, voi urakka tuntua loppumattomalta. Parempi siis aina vain nautiskella keltainen kerrallaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Ich und Kaminski (2003)
Sivuja: 190
Suomentanut: Ilona Nykyri

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 21. marraskuuta 2014

Satu Grönroos: Lumen syli

Eletään 1960-luvun loppua suomalaisessa pienessä kaupungissa. Isätön Helmi on juuri aloittanut koulussa, kun hänen paras ystävänsä kuolee ja toiselle ystävälle sattuu jotain josta ei saa puhua. Vaikka isätön Helmi on tottunut siihen, että elämässä saattaa sattua mitä vain, on kaikki tämä pienen tytön mielelle liikaa. Helmi jää aivan yksin pelkojensa kanssa, kun hänen lähipiirinsä aikuiset kamppailevat omien ongelmiensa kanssa.

Lumen syli on Satu Grönroosin esikoiskirja ja varsin onnistunut sellainen. Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen ei ole se kaikista helpoin mahdollinen, sillä monet eivät osaa tavoittaa uskottavuutta. Tässä kirjassa Helmi on varsin uskottava päähenkilö. Välillä tarinaa kerrotaan myös Helmin opettajan Kaariinan näkökulmasta, mutta pääpaino kerronnalla on Helmillä.

Kappaleet ovat lyhyitä ja kirja on nopea lukuinen, sillä Grönroos kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Ennen kaikkea Lumen syli on sydämeen käyvä tarina pienen tytön rikkinäisyydestä ja yksinäisyydestä. Lukiessa ymmärsin aikuisten paineet, kuinka he eivät omilta murheiltaan ja huoliltaan pystyneet näkemään pienen tytön ahdinkoa, mutta kyllä teki mieli ravistella heitä, että he huomaisivat mitä on tekeillä ja pelastaisivat tämän pienen tytön. Helmin äiti oli todella ylikuormitettu nainen, joten on ymmärrettävää ettei kaikkea pysty, kerkeä eikä jaksa. Kaariina-opettajalla taas oli oma henkilökohtainen tradegia läpikäytävänä. Tuntuu silti niin väärältä, sillä aikuiset on ne jotka voivat lasta auttaa, ettei omista ongelmista voida irtaantua sen vertaa että katsottaisiin kunnolla ympärille. Se on harmittava tosiasia nykypäivänäkin. 

Tämä kirja siis herätti tunteita, kovastikkin, ja pidin kovasti sen lukemisesta. Mutta en kyllä muista milloin viimeksi kirja olisi jättänyt minut näin surulliseksi. Paljon mahtui ikäviä asioita yhden kirjan kansien sisään. Kirja ei kuitenkaan ole liian rankkaa luettavaa, niin että lukiessa tulisi niin painava ja paha olo ettei lukemista enään halua jatkaa. Lumen syli on onnistunut paketti, vaikka kirja on surullinen siinä annetaan lukijalle myös lohtua.

Suosittelen kyllä lukemaan, paljon on tätä kirjaa muissakin blogeissa kehuttu. Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2012
Sivuja: 311

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Tradegian kotimaassaan kokenut opiskelija poika ryhtyy kirjoittamaan päiväkirjaa mustakantiseen kirjaan. Ensimmäisen merkintänsä kirja saa Pariisissa vuonna 1889. Kirjoitukset on osoitettu hänen rakastamalleen naiselle. Nuorukainen etenee kirjeenvaihtajaksi uutistoimistoon ja työnsä puolesta vie lukijan matkalle niin kiehuvaan Berliiniin kuin kolonisoituun Kaukoitään. Vuonna 2012 miehen jälkeläinen löytää osan päiväkirjoista ja yrittää niiden perusteella saada kuvaa isoisänsä isoisästä. 

Olen lukenut muutamia Haahtelan teoksia aikaisemmin ja ihastunut miehen lyhyisiin, mutta paljon sanoviin teoksiin silmittömästi. En pettynyt tähänkään kirjaan, vaikka tämä oli paljon laajempi kuin aikaisemmin lukemani Haahtelan teokset. Hänen ihastuttavan kaunis kerrontansa oli kuitenkin läsnä ja se tyyli, jossa tärkeintä on se mikä on jätetty sanomatta. Tähtikirkas, lumivalkea oli minulle niin onnistunut lukukokemus, että olisin vain halunut viipyä kirjan parissa ja nauttia sanojen solinasta.

Tarina alkaa 1889 ja jatkuu aina 2012 vuoteen asti. Välissä on pitkiä aikajaksoja, jolloin ei ole päiväkirjamerkintöjä ja päähenkilö Leo viittaa vain vähän näihin kuluneisiin vuosiin kirjoituksissaan. Lukijan tulee itse täyttää aukot. Alussa Leon rakastama nainen Klaara on vahvasti läsnä, mutta loppua kohden hänen läsnäolonsa merkinnöissä hiipuu ajan havinaan. Samoin hiipuu Leo, kunnes jäljelle jää Haahtelan aikaisemmissakin teoksissa esiintyneet perhoset ja muutama toiveikkaat sanat.

Kovin kokenut en ole vielä Haahtelan tuotannon suhteen, mutta vaikka tämä kirja poikkeaakin aikaisemmin lukemastani runsaudellaan, niin Haahtelalle tyypillinen tunnelma oli vahvasti läsnä tässäkin romaanissa. Kuten aikaisemmin jo sanoin tämä kirja kyllä osui ja upposi. Onneksi minulla on vielä monta Haahtelan teosta lukematta. Saan palata siis vielä kirjailijan pariin muutamaan otteeseen. Elena ja Traumbach ovat jääneet vahvoina mieleen, sinne samaan sopukkaan uppoaa tämäkin teos. Sopukkaan jossa aika rakentaa kirjojen ympärille vielä hopea reunukset! Ei sille vain voi mitään että Haahtela kuuluu kotimaisen kirjallisuuden parhaimistoon, ainakin minun mielestäni. Hänessä ja hänen ilmaisussaan vain on sitä jotain, joka lumoaa tämän lukijan!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 268

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Helena Waris: Talviverinen

Kirottu mies, talviverinen, kulkee Valkoisten susien maassa ja tuntee voimiensa vähenevän. Seuraajat ovat hänen kannoillaan. Niukkoina lepohetkinään hän muistelee varttumistaan, veriveljeään, ensirakkauttaan. Hän muistaa myös toisen naisen, jonkan kanssa hänen oli tarkoitus viettää loppuelämänsä. Sekä kolmannen naisen, joka riisti häneltä mahdollisuuden tuohon elämään. Tämä kirja on Pohjankonnun Troin tarina.

Wariksen Pohjankontu -trilogia on ollut yksi parhaimmista kotimaisen fantasian sarjoista, joita olen lukenut. Ja nyt se on saanut arvoisensa päätöksen ja voi että minua harmittaa että se on loppu nyt, olen lukenut kaikki kirjat. Varmasti tulen palaamaan kirjojen pariin vielä uudelleen, niin suuren vaikutuksen ne ovat minuun tehneet. Kuten aiemmatkin osat tämäkin oli nopea ja helppo lukuinen sekä viihdyttävä kirja. Talviverinen sijoittuu ajallisesti kahden aikaisemman osan lomaan ja on puhtaasti edeltäjistään eroten Troin tarina. Mutta Troi taas on henkilöistä se, joka on aikaisemmissa osissa herättänyt eniten mielenkiintoa. Jokaista sarjan kirjaa on ollut ilo lukea ja jokainen on ollut hyvä. Parhaimpia mielestäni olivat kuitenkin tämä ja ensimmäinen osa.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 332

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Vanessa & Virginia on Vanessa Bellin ylistyslaulu ja rakkauskirje kuuluisalle sisarelleen Virginia Woolfille. Se on häikäisevä muotokuva sisarusten välisestä kilpailusta ja rakkaudesta. Sisarukset ovat toisten parhaita ystäviä ja pahimpia kilpailijoita. Elämän edetessä Virginiasta tulee kuuluisa kirjailija ja Vanessasta omalaatuinen taidemaalari. Elämän koettelemusten, avioliittojen, rakastajien, menetyksien sekä menestyksenkin keskellä kumpaakin naista yhdistää luomisen pakko, jopa kaiken surunkin keskellä. 

Kirja kertoo Vanessan ja Virginian elämänvaiheista lapsuudesta aikuisuuteen aina Virginian kuolemaan saakka, niin että Vanessa on kirjan keskiössä, mutta hän ikäänkuin kertoo ja summaa heidän elämäänsä sisarelleen. Virginiasta kirjassa puhutaan sinä-muodossa. Kirjassa on lyhyitä kappaleita, joissa käydään läpi heidän, mutta erityisesti Vanessan elämän ylä- ja alamäkiä läpi sekä hänen ja sisarensa suhdetta.

En ole koskaan lukenut Woolfia saatika tiedä mitään hänen elämästään. Itse asiassa en edes muistanut että hän on tehnyt itsemurhan. Koin että kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä tietää hieman entuudestaan sisarusten elämästä, mutta paljon sain irti kirjasta vaikken mitään tiennytkään. Kirja on fiktiivinen, mutta perustuu historiallisiin tapahtumiin. Kirja herätti minussa halun tutustua Woolfin kirjoihin, johan se olisi aikakin. Sekä tietää lisää näistä sisaruskista. He vaikuttivat ainakin tämän kirjan perusteella mielenkiintoisilta henkilöiltä! 

Vanessa & Virginia oli onnistunut lukukokemus loppujen lopuksi. Pidin Sellersin kauniista tyylistä kertoa tarinaa. Toki jollain tapaa kirja jäi minulle aukkoiseksi, kun en tiennyt entuudestaan yhtään mitään sisarusten elämästä. Olisin varmasti ymmärtänyt kirjaa paremmin, jos olisin tiennyt edes vähän. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Into
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Vanessa and Virginia
Sivuja: 244
Suomentanut: Soili Takala

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 1. marraskuuta 2014

Lokakuun luetut

Lokakuu oli hyvä lukukuu! Sain viimein lukuintoni takaisin, sillä luettua tuli monta todella hyvää kirjaa. Kävin jopa kirjastossa innoissani hakemassa lisää luettavaa ja malttamattomana odotan että pääsen tarttumaan kaikkiin niihin kiinnostaviin aarteisiin, joita kotiin selkä vääränä raahasin. Ja nähtävästi olen tehnyt jotain oikein sillä kumpaisellakin kirjastoreissulla 2,5-vuotias esikoiseni on lastenosastolla innoissaan lueksellut lastenkirjoja ja nykyään kun häneltä kysyy lähdetäänkö kirjastoon lainaamaan kirjoja, vastaus on innostunut kyllä. Pojallekin on muodostunut jo omia lemppareita, joka kerta on lainattava mm. Mikko Mallikas kirjoja, Nalle Puhia ja tietenkin Disneyn satuja. Nyt otettiin kokeeksi Mauri Kunnaksenkin kirjoja, niitä ohuempia. Joka iltainen satuhetki on muodostunut tärkeäksi hetkeksi. 

Mutta ne lokakuun luetut:
  • Haruki Murakami: 1Q84 1&2
  • Kate Atkinson: Elämä elämältä
  • Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
  • Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Montaa kirjaa en lukenut, mutta laatu korvaa määrän.

Ihanaa ja lukurikasta marraskuuta kaikille! :)
 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus & 2. Sairaus

Vuonna 1982 nuori Rasmus astuu junasta Tukholmassa silmissä kiintäen uusi ja vapaampi elämä. Taakse on jäänyt lapsuus pienessä kylässä Värmlannissa, jossa Rasmus ei voinut olla oma itsensä. Edessä on syntinen elämä Tukholmassa, viimein Rasmus voi olla sitä mitä hän on. 

Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa ilosanomasta ja Jumalan valtakunnasta. Hän on isänsä ylpeys ja vakaassa asemassa seurakunnassa. Mikään ei voi estää häntä harjoittamasta uskoaan, kunnes hän eräänä päivänä sattuu kilteimmän ja hauskimman homomies Paulin oven taakse. 

Pimeyden laskeutuessa viimein Tukholman ylle jouluaattona Rasmus ja Benjamin viimein kohtaavat Paulin luona. Mikään ei ole enään sen jälkeen ennallaan.

Tämä kirja on trilogian ensimmäinen osa. Kirja on kuvattu olevan pohjoismainen kirjatapaus 2012. Enkä kyllä yhtään ihmettele. Gardell on kertonut että itse henkiin jääneenä hänellä on velvollisuus kertoa ystävistään, jotka eivät kaikki selvinneet. Kirjan tarina on ihon alle sukeltavan koskettava kertomus Ruotsin homokulttuurista 1980-luvulla. Homomiehet ovat saamassa viimein äänensä kuuluviin, he ovat tavallisia ihmisiä, jotka haluavat elämänsä aikana rakastaa jotakuta, joka rakastaa heitä. Samaan aikaan HI-virus on uusi sairaus, joka tappaa homoseksuaaleja. Gardell kuvaa koskettavasti itsensä löytämisen ja kaapista tulemisen vaikeutta sen hetkisessä kulttuurisessa ilmapiirissä sekä läheisyyden kaipuuta että kuolevien viimeisiä hetkiä. Kaikki tämä saa lukijan herkistymään, mutta uskon että minun kyynelpatoni aukeavat kunnolla vasta seuraavien osien parissa, jotka ovat Sairaus ja Kuolema.

Itse vasta 90-luvun alkupuolella syntyneenä on vaikea kuvitella että vielä 80-luvulla homoseksuaaleilla on ollut rikollisten ja sairaiden maine. Tai että Dagens Nyheter on kieltäytynyt julkaisemasta kuolinilmoituksia, joissa lähimpänä surijana on mies. Itse olen kasvanut hieman suvaitsemammassa ilmapiirissä, mutta on hyvä tietää mitä nämä miehet ovat joutuneet kokemaan. Nämä kirjat ovat varmasti herättäneet keskustelua ja tulevat varmasti sitä herättämään. Homoseksuaalien oikeudet ovat kuitenkin tänäkin päivänä tapetilla. Koen siis hyvänä että päätin tarttua kirjaan ja aikomuksena on ehdottomasti lukea seuraavatkin osat.

Yksi asia minua kuitenkin vaivasi. Suomentaja olisi voinut olla tarkempi. Esimerkiksi huomasin saman kuin Karoliina että ensin Samu Sirkan joulutervehdys oli suomennettu oikein, mutta kohta taas puhuttiin Aku Ankasta. Samu Sirkan joulutervehdys kulkee Ruotsissa nimellä Kalle Anka och hans vänner önskar God Jul, joten ymmärrän inhimillisen erehdyksen. Olisi kuitenkin hienoa että pysyttäisiin siinä käsitteessä, jota on alunperin käytetty. 

Netin uumenista löysin myös tiedon että Gardell kirjoittaa kirjojensa pohjalta telvisiosarjaa, jota on suomessakin näytetty. Minulta on kyllä mennyt ohi. Olisi ollut kyllä hienoa nähdä sarjaa.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Johnny Kniga
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken (2012)
Sivuja: 291
Suomentanut: Otto Lappalainen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, sillä olin jo netissä törmännyt ylistäviin arvioihin kirjasta.

Hyvin pian ensimmäisen osan lukemisesta sain käsiini trilogian toisen osan Sairauden. Tämä toinen osa vei lukijan yhä lähemmäs ensimmäisesta osasta jo tutuksi tulleiden miesten elämää. Kirjassa poraudutaan syvemmälle homoseksuaalisuuteen ja AIDSiin. Toinen osa on siis syväluotaavampi kuin ensimmäinen osa.

Kyynelpadot kyllä pysyivät vieläkin kiinni, mutta koskettava ja puhuttava kirja oli ehdottomasti tämä toinenkin osa. Harmittaa suuresti että jouduin kirjan lukemaan kovalla kiireellä läpi, sillä kirja oli varattu kirjastossa ja laina-aika alkoi uhkaavasti painaa niskassa. Kirja olisi pitänyt lukea ehkä hieman vähemmällä kiireellä ajatuksen kanssa. Mutta nyt en huomannut suomennoksessa tuollaisia pieniä asiavirheitä kuin ensimmäisessä osassa. Johtuneeko kiireestä tai sitten suomennoksessa oli onnistuttu nyt paremmin. Joku viisaampi voi valaista tätä.

Aika paljolti samoilla linjoilla olen tämän toisen osan kanssa kuin ensimmäisenkin osan. Tärkeitä kirjoja kumpainenkin ja kolmannenkin osan otan lukuun kun sen aika tulee. Kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta! Mutta vaikka kirjat ovatkin puhuttelevia, kertovat tärkeästä asiasta ja perustuvat toteen, niin ikävä kyllä ne eivät vain ole minulle täyden pisteen lukukokemuksia. Sarja kirjat ovat raskaita lukukokemuksia. Huomasin nyt kun kävin alkuviikosta kirjastossa ja viimeinen osa olisi ollut lainattavissa, mutta en vain pystynyt vielä lainaamaan. Ajattelin etten jaksa nytten lukea niin rankkaa kirjaa, varsinkin kun tiedän että viimeinen osa Kuolema sinetöi kaiken, eikä tule päästämään varmasti lukijaansa helpolla tälläkään kertaa. Jätin siis kirjan odottamaan parempaa hetkeä, hetkeä kun olen valmis kohtaamaan kirjan.

Annan tällekkin kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Johnny Kniga
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen
Sivuja: 297
Suomentanut: Otto Lappalainen


perjantai 31. lokakuuta 2014

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa

Kapkaupunkilainen antiikkikauppias Johannes Smith löydetään raa'asti murhattuna omasta kodistaan. Kassakaappi on tyhjennetty ja ainoat johtolangat ovat pala valkoista paperia sekä epätavallinen murha-ase. Poliisin tutkimukset ovat jumiutuneet paikoilleen.

Kassakaapista on myös kadonnut testamentti, jossa Smith on luvannut jättää koko omaisuutensa avopuolisolleen. Jollei testamenttia löydy koko omaisuus menee valtiolle. Testamentti on löydettävä ja pian. Hätiin kutsutaan maineikas ex-poliisi Zatopek van Heerden ja hänellä  on vain 7 päivää aikaa löytää murhaaja ja testamentti.

Dekkarit, jossa ei veri lennä ovat minun makuuni. Siksipä pidinkin tästä kirjasta hurjan paljon. Jännitystä piisasi, huikeita juonenkäänteitä, vaarallisia tilanteita, niin että sydän pamppailen olin tapahtumien vietävänä, mutta mässäilyltä vältyttiin. Lisäksi kirjassa on erityisen mielenkiintoinen yksityisetsivä. Kirjan aikana on huomattavissa erityinen kehityskaari Zatopekin kohdalla ja hänen kohdallaan kirjassa sukelletaan pintaa syvemmälle. Alussa annetaan kuva että hän on kovanaamainen, öykkäröivä ex-poliisi, joka on kyllästynyt elämäänsä. Karun kuoren alta alkaa pikku hiljaa paljastua mielenkiintoisia kerroksia, kuten intohimo ruuanlaittoon ja klassiseen musiikkin sekä lapsuudentrauma, joka ajoi miehen poliisintyöhön. Menneisyydessä on myös tapahtunut jotain, joka sai Zatopekin eroamaan poliisintyöstään ja muuttamaan äitinsä piharakennukseen. Mies kasvatti suojamuurit itsensä ja muun maailman ympärille,  lähes erakoitui. 

Kuolema päivänkoitteessa oli alusta asti niin älyttömän koukuttava kirja, etten millään olisi halunnut irroittaa nenää kirjasta. Vaikka kirja on melkoinen järkäle yli 500 sivuinen ei sen lukemiseen minulta mennyt edes kovin kauaa. Olin lopussa enemmin kuin huomasinkaan ja aivan täysin kirjan kuljetettavana, en paljon miettinyt lukemaani vaan ahmin, ahmin ja ahmin kunnes viimein henkeäsalpaavien kokemusten jälkeen huomasin tuijottavani takakantta harmitellen - nytkö se jo loppui. Voin siis sanoa että huikea ja nopea lukuinen laatudekkari, jossa on taitavasti rakennettu juoni. Kirja onnistui yllättämään lukijansa moneen kertaan. Mielenkiintoisena plussana on myös kurkistus Etelä-Afrikkalaiseen elämään, kuinka tummaihoiset ovat sielläkin niitä, jotka asuvat kurjasti ja tekevät ns. huonoja töitä. Valkoihoiset taas asuvat hulpeissa taloissa ja suhtautuvat töykeästi maan alkuperäisväestöön.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Dead at Daybreak (2000)
Sivuja: 511
Suomentanut: Marja Luoma

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta lainasin, sillä takakansi vaikutti mielenkiintoiselta.




keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Enni Mustonen: Paimentyttö ja Lapsenpiika

Ida Erikssonin elämä mullistuu äidin kuoleman jälkeen. Ystävällisten ihmisten avulla hän päätyy ensin lypsäjäksi ja lopulta piikatytöksi Björkuddeniin Topeliuksen perheeseen. Idan omat lähtökohdat ovat kaukana Topeliuksen perheen virkeästä kulttuurielämästä, mutta hän oppii paljon elämästä ja kasvaa hiljalleen kohti aikuisuutta.

Enni Mustosen Paimentyttö aloittaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Sarjan parissa päässään nuoren Idan seurassa tutustumaan 1800-luvun kulttuurikoteihin ja perheisiin. Erittäin mielenkiintoisen oloinen sarja siis ja hauska idea. Ensimäisessä osassa on parrasvaloissa Topelius. Kuitenkin itse luin tätä ennenkaikkea Idan tarinana. Aivan alkumetreiltä asti tykästyin tuohon nuoreen tyttöön. 

Ensimmäinen Mustoseni ja Paimentyttö kyllä vakuutti minut. Todella hyvä, elämänmakuinen ja maanläheinen kirja, jota luki ihan nautinnokseen. Minä tosissaan eläydyin pikku Idan tarinaan ja halusin heti lisää, onneksi toinen osa oli ilmestynyt juuri! Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta; palvelija herrasväki asetelmasta, mutta erityisesti sen ajankuvasta, joka tuntui realistiselta. Hienon kerronnan avuin Topeliuksen perheen elämä maalautui silmieni eteen.

En yleensä pidä tälläisista yksinkertaisista elämänkuvaus kirjoista. Myrskyluodon Maija ja Lundbergin Jää saivat pitkästymään minut kuoliaaksi. Laskisin ne kuitenkin samaan kategoriaan Syrjästäkatsojan tarinat -sarjan kanssa. Tämän kirjan parissa en kuitenkaan pitkästynyt missään vaiheessa, vaikka kirja alusta loppuun muutamine juonenkäänteineen oli Idan työntäyteisen elämänkuvausta. Mutta toisaalta kyllä minun mielestäni Idan elämä käänteineen ja sattumuksineen oli värikkäämpää kuin esimerkiksi pappispariskunnan elämä Luodoilla Lundbergin Jäässä

Annan kirjalle arvosanaksi 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 363

Kun olin saanut Paimentytön luettua niin satuin heti saamaan kirjastosta toisen osan lainaan. Poikkeuksellisesti otin sen melkein heti lukuun. Oli pakko saada tietää kuinka pikkuisella Idalla sujuu Sibeliusten perheessä, jonne hänet on palkattu lapsenpiiaksi. Hän muuttaa maalta kaupunkiin ja ottaa vastuun perheen tytöistä sekä keittiöaskareista. Kaupungissa Ida kohtaa jälleen ensi-ihastuksensa Eliaksen, joka sattuu asumaan samassa pihapiirissä. Vanhat tunteet heräävät henkiin ja voimistuvat vain entisestään. Hetken jo näyttää siltä että Idan matka Suomen historian kulttuurisuvuissa päättyy avioliittoon ja mantereen vaihtoon.

Sibeliusten perheessä Ida myötä elää emäntänsä tuskat, herra Sibeliuksen sävellystyön ylä- ja alamäet sekä hänen viftireissut, jotka vaikuttavat ikävästi koko perheeseen sekä tradegian, joka kohtaa perhettä. Eteen tulee myös muutto maalle kauemmas Eliaksesta.

Pidin tästä toisesta osasta aivan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin. Olen todellakin aivan koukussa tähän sarjaan, en malta odottaa seuraavaa osaa. Tämän sarjan idea itsessään on jo niin hyvä että täytyy hattua nostaa. Minä en ainakaan ole ennen törmännyt vastaavaan.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 366

Mistä minulle ja miksi: Kummatkin kirjat lainasin kirjastosta

maanantai 27. lokakuuta 2014

Chimamand Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Nuoret nigerialaiset opiskelijat Ifemelu ja Obinze rakastuvat toisiinsa. Nuorten rakkaus kuitenkin punnitaan, kun Ifemelu saa stipendin Amerikkaan, jonne hän lähtee jatkamaan opintojaan. Nigeriassa nuorilla ei ole tulevaisuutta. Obinzen on tarkoitus tulla myöhemmin rakkaansa perässä, mutta elämä heittää kapuloita rattaisiin.

Amerikassa Ifemelu seurustelee amerikkalaisten miesten kanssa, amerikkalaistuu, tekee työtä ja pitää blogia nimeltä "Rotu ja rotu - ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista". Vuosien jälkeen Ifemelua alkaa kuitenkin vaivaamaan koti-ikävä ja hän päättää palata Nigeriaan. Ifemelulla on mielessä myös nuoruutensa rakastettu Obinze.

Kotimaassa Obinzesta on tullut rikas, menestyvä, mutta myös perheellinen. 

Pidin älyttömän paljon Adichien aiemmin suomennetuista teoksista Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus. Ne sukelsivat suoraan ihon alle ja koskettivat syvästi. Ei ollut siis vaikea päätös, kun näin kirjan kirjaston uutuushyllyssä napottamassa. Mukaanhan se lähti. Paksuuskaan ei pelottanut, sillä kaksi aikaisempaa teosta ovat vakuuttaneet minut siittä että Adichie kirjoittaa tarttuvasti. Ei Adichien tyyli pettänyt taaskaan, nainen osaa kirjoittaa ja hyvin. Aihe vain olikin pettymys, sillä siittä puuttui syvyys ja koskettavuus, jotka olivat aiemmissa romaaneissa vahvasti läsnä. Kotiinpalaajat oli erilaista Adichieta mihin oli tottunut. Tokihan kirjassa käsiteltiin tärkeitä asioita, kuten rotukysymyksiä, mutta siltikkään Kotiinpalaajat ei tehnyt niin syvää vaikutusta minuun. 

Paljon Adichien uutukaista on blogimaailmassa kehuttu ja hehkutettu. Minulle se ei kuitenkaan ollut täysin odotusten mukainen  lukukokemus. Pidin kyllä, kuten aiemmin sanoin Adichien elävästä kirjoitustyylistä, ja hänen luomistaan helposti lähestyttävistä henkilöhahmoista. Kirjan loputtua tuntui aivan että suorasukaista Ifemelua tulee jopa ikävä. Silti kirjasta puuttui se, mikä on aiemmissa kirjoissa vedonnut tunteisiin. Ehkäpä Huominen on liian kaukana olisi taas enemmän minun makuuni. Sitä jo tässä yksipäivä kirjakaupassa hypistelin ja melkein jo ostinkin.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Americanah (2013)
Sivuja: 522
Suomentanut: Hanna Tarkka

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, Adichien kirjat kiinnostavat aina. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

Serkukset Nick ja Helena ovat viettäneet lapsuutensa suvun komealla huvilalla. Kun toinen maailmansota päättyy, naiset lähtevät eri suuntiin. Helena lähtee Hollywoodiin kihlattunsa Averyn luokse ja Nick pääsee vihdoin aloittamaan yhteisen elämän aviomiehensä Hughesin kanssa. 15 vuotta myöhemmin serkukset palaavat suvun tilalle teini-ikäisten lastensa kanssa viettämään kesää. Naiset ovat tuskin puheväleissä keskenään, sillä elämä on tuonut odottamattomia haasteita heidän tielleen. Kun heidän lapsensa löytävät ruumiin metsästä asiat tuntuvat menevän entistä enemmän solmuun naisten ja heidän  perheidensä välillä.

Punaisen sään tiikerit on mielenkiintoinen kirja, jonka lukemisesta nautin täysin rinnoin. Kirjassa oli viihteellinen vire, mutta pinnan alla kuohuu ja myrskyää koko ajan. On tradegioita, salaisuuksia, petoksia. Koko ajan tapahtuu jotain, tarina saa uusia yllättäviä käänteitä, eikä lukija pääse kyllästymään. Kuitenkaan lukiessa ei ole sellainen olo että tarinaa paahdetaan eteenpäin satalasissa, niin että lukija saa pitää sormet valkoisina kansista kiinni ettei tipahda kyydistä. Vaikka kirja kätkee sisäänsä paljon kaikkea, tunnelma on kuitenkin viipyilevä. Tarinaa kerrotaan eri kertojien näkökulmista, joka tuo useamman perspektiivin tarinaan. Painopiste on kokoajan perheen välisissä suhteissa, ei siis suinkaan ruumiissa joka löytyy metsästä. Ruumis metsässä on vain hienoinen sivujuoni, joka ei ole kovinkaan suuressa osassa kirjassa. Ääneen pääsevät Nick, Helena sekä heidän lapsensa Daisy ja Ed sekä Nickin mies Hughes. Jonkin verran eri kertojien kohdalla pompitaan eri aikatasoissa, mutta aikatasoilla kikkailu on toteutettu hyvin eikä häiritse tai sekoita lukijaa, vaan sujuu luonnollisena osana kirjan tarinaa. Pikku hiljaa lukiessa koko salaisuuksien, tapahtumien, syy-seuraussuhteiden verkko avautuu lukijan silmien eteen kokonaisuudessaan ja lukijana täytyi tosissaan miettiä kenelle perheenjäsenistä antaa sympatiansa vai antaako kenellekkään.

Esikoiskirjaksi tämä oli todella älykäsromaani! Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Tigers In Red Wheater (2012)
Sivuja: 388
Suomentanut: Mari Janatuinen

Mistä minulle ja miksi: Satuin löytämään kirjaston uutuushyllystä

tiistai 21. lokakuuta 2014

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja jopa ihmisten muistot. Kansaa siirretään maaseuduille pakkotyöhön raatamaan itsensä hengiltä. Kommunisti johtajat hallitsevat pelolla ja väkivallalla. Chey Chan on määrätietoinen nainen ja uskoo vallankumouksen olevan välttämätön liike maalleen, ja on työskennellyt vallankumouksen eteen ahkerasti miehensä kanssa. Kommunistinen hallitus on kuitenkin tullut epäluuloiseksi ja kääntynyt jo omiaan vastaan. Ennenkuin Vietnam vapauttaa Kamputsean punakhmerien hirmuvallasta, Chan joutuu miehensä ja vauvansa kanssa pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan. 

Punaisten kyynelten talo on sydäntä riipaisevaa luettavaa. Tuntuu ettei ole olemassa oikeita sanoja tälle kirjalle, tuntuu etten osaa mitenkään oikein kuvata lukukokemustani. Tarina on fiktiivinen kertomus Kambodzasta Angkarin hirmuvallan alla. Tarina rakentuu heti alussa sekä kannessa olevan valokuvan naisen ympärille, jossa nainen on vankilassa valokuvattavana pieni vauva sylissään. Kuitenkin vaikka tarina on fiktiivinen se voisi hyvinkin olla totta. Tälläkin hetkellä Kambodzassa käydään oikeudenkäyntejä punakhmerien johtajia vastaan. 

Kambodza on ollut minulle maana ennen täysin tuntematon. Luin jonkin aikaa sitten aarteenmetsästys kirjan, joka sijottui Kambodzaan, mutta siinä on kaikki kosketukseni maahan. Kirjan lukeminen oli silmiä avaava kokemus ja paikkasin taas pienen aukon sivistyksestäni. Kirjassa on paljon surua ja jopa brutaaleja kohtauksia. Rannela onnistui ravisuttelemaan tätä lukijaa oikein kunnolla. Kirjan kertomus vei siinä määrin kaiken huomioni, että luin vauhdilla enkä juuri muistanut kiinnittää hirveästi huomiota kerrontaa, kieleen ja muihin seikkoihin. Tästä voisin päätellä että Rannella on onnistunut hyvin kuvailemaan uskottavasti Kambodzan historiaan perustuvan kertomuksen, jonka kerronta on ollut sujuvaa ja onnistunutta. Tarina etenee sopivassa tahdissa ja on jaoteltu osiin. Tarina aloitetaan tyttären ja äidin näkökulmasta. toisessa osassa tyttärestä on kasvanut aikuinen ja tullut vaimo. Menneisyys ei kuitenkaan jätä rauhaan, ei vaimoa eikä hänen miestään Maoa.

Ravisuttava, koskettava ja silmiä avaava lukukokemus. Kirja ansaitsee täydet 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Karisto
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 252
Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä löysin.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Ammatinvalinnan psykologi Orvokki Leukaluu tarjoilee tässä kirjassa kaiken mitä tarvitset, jos haaveenasi on suunnata uraputkeen, toimistokuutioon tai vaikka tiskikoneen jylyyn pilkkomaan vihanneksia; 40 selvitystä suomalaisille sopivien ammattien perimmäisestä luonteesta.

Ai että oli ihanaa lukea taas kirja, joka sai minut nauramaan. Orvokki Leukaluun nasevat vastaukset hänelle tulleisiin kirjeisiin saivat väkisinkin nousemaan hymyn huulille. 

Kirjan taustana on Miina Supisen Ylelle kirjoittamat pakinat, jotka on lukenut ja näytellyt Miitta Sorvali. Puolet tämänkin kirjan uraohjeista on kuultu radiossa. Näin kertoo internet, mutta minulta koko Orvokki Leukaluu on mennyt ohi korvien. Oletan sen johtuvan siittä että en kuuntele radiota ja jos kuuntelen niin en ainakaan Ylen kanavia. Jäin vain miettimään että tämä olisi varmasti ollut hauskempi äänikirjana, sillä äänikirjakin on Miitta Sorvalin lukema. Lainaankin äänikirjan heti kun siihen kirjastossa törmään. 

Oikein sopiva ja pikainen välipala kirja, joka saa hyvälle tuulelle. Ei kai tästä juuri sen kummempaa voi sanoa. Toki olisin voinut lukea hiukan enemmänkin uraohjeita. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 134

Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä jälleenkerran löysin. Kirjan hauska nimi oli jäänyt mieleen jo WSOY:n katalogista ja muutama kehuva kanssabloggarin postaus sai minut lisäämään kirjan TBR-listalle.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Novellikokoelma äidin ja pojan suhteesta, sanomattomista luopumisen hetkistä ja peruuttamattomista tasapainon muutoksista. Verhoja suljetaan ja tunteita piilotetaan, salaisuuksia vaietaan. Onko totuuden aina parasta tulla ilmi?

Heti novellikokoelmaa aloittaessani tajusin pitäväni laatukirjaa kädessä. Tóibínin teksti on hyvin kirjoitettua, tiivistä ja napakkaa. Sitä on ilo lukea. Läpikirjan mukana on kuitenkin surumielinen tunnelma alusta loppuun. Äitien ja poikien suhteet eivät ole mutkattomia, helppoja ja aina rakkautta täynä. Yksi taistelee äitinsä menetyksen kanssa, toinen on äidilleen aivan vieras ja kolmas kapinoi äidin hänelle suunnittelemaa tulevaisuutta vastaan. 

Jokaisen novellin pinnan alle kätkeytyy paljon sanomaa ja tunnelmaa. Jokainen novelli on puhutteleva ja ajatuksia herättävä. On sanottu että kätkemisessa piilee Tóibínin taika ja allekirjoitan sen täysin. Jokaiseen novelliin uppotuu syvälle, luin ne yksi kerrallaan rauhassa ja lukemisen jälkeen oli pakko jäädä pohtimaan lukemaansa. 

Mutta oi ne ennakkokäsitykset, jotka tulevat ja ryttäävät muuten hyvän lukukokemuksen. Olin antanut kansikuvan hämätä liikaa itseäni ja tutustunut liian vähän mitä kirjasta sanotaan. Ajattelin että kirja pitää sisällään vähemmän surumielisiä novelleja, jotka kertoo aina niin venyvästä ja ymmärtäiväisestä äidinrakkaudesta positiivisella äänensävyllä. Kertomuksia äitiyden ihanuudesta ja kamaluudesta. Enemmän pojista kuin miehistä, sitä paitsi äiti-poika -suhde oli monessa novellissa vain sivujuonena. Odotin samanlaista lohduttavaa ja samaistuttavaa lukukokemusta kuin Yösyöttö oli minulle. Ei olisi pitänyt olettaa ja odottaa yhtään mitään tai ottaa asioista enemmän selvää. Ei pitäisi antaa kansikuvan hämätä. Muuten kirja olisi ansainnut yhden pisteen enemmän. 

Äitejä ja poikia on yhdeksän novellin kokoelma. Novellit ovat hyvin erin mittaisia. Lyhyin on Laulu, joka kertoo äitinsä hylkäämästä pojasta. Vaikka novelli oli hyvin lyhyt se oli kuitenkin täydellisen kokonainen ja nousikin yhdeksi suosikki novelliksini. Myös kirjan pisin novelli Pitkä talvi, joka oli noin 80 sivun mittainen oli koskettava kertomus. Ehdoton suosikkini oli kuitenkin Pappi suvussa, joka kertoo oikeasti venyvästä äidinrakkaudesta, joka kestää läpi vaikeiden ja häpeällistenkin kokemusten.  

Kirjailijalta on aiemmin suomennettu myös teos nimeltä Brooklyn. Tämän jälkeen lisäsin sen TBR-listalleni. 

Täytyy myöntää että minä, joka en ennen juuri novelleja ole välittänyt lukea olen alkanut novelleihin tykästymään. Varsinkin Keltaisen kirjaston -kirjoista on käteeni sattunut muutama helmi!

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Mothers and Sons (2006)
Sivuja: 315
Suomentanut: Kaijamari Sivill

Mistä minulle ja miksi: Kirjaston uutuushyllystä huomasin ja kirjan nimi sekä kansi saivat minut kiinnostumaan, olenhan kahden pienen pojan äiti.


maanantai 13. lokakuuta 2014

Heinä-, elo- ja syyskuun luetut!

Pikkusen on jäänyt tämä blogin päivittäminen vähälle. Nöyrin anteeksi pyyntöni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laitetaan nyt sitten tulemaan heti kolmen kuukauden luetut kirjat.

Heinäkuu:
  • Helena Waris: Talviverinen
  • Satu Grönroos: Lumen syli
  • Daniel Kehlman: Minä ja Kaminski
  • A.S. Byatt: Pieni musta kirja
  • Stephen King: Painajainen
  • Victoria Connely: Etsin sinua Mr.Darcy
Elokuu:

  • Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
  • Jonas Gardell: Elä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus
  • Petri Vartiainen: Isäasentoja
  • Jodi Picoult: Koruton totuus
  • Riikka Pulkkinen: Vieras
Syyskuu:

  • Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
  • Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen
  • Haruki Murakami: 1Q84 (1&2)
Olen arvostelujen julkaisemisenkin kanssa vähän jäljessä. Taidan nyt julkaista kesäkuun luettuja ja tänään kävin kirjoittamassa arvostelut syyskuun kirjoista. Hyvin harvoin kun koneelle pääsee ja tabletilla blogger toimii vähän miten sattuu. Esimerkiksi kommenttien jättäminen muiden kirjoituksiin on ärysttävän hidasta ja tökkivää. Luen uudet arvostelut päivittäin, mutta omien hermojeni takia en sitten useimmiten kommentoi mitään.  Välillä olen niin hurja että käy julkaisemassa vanhoja arvosteluja varastosta semmoisenaan kuin ne on, tietenkin yritän pahimmat virheet saada korjattua. Oi miksi, miksi blogger ei voisi toimia kunnolla tabletilla? Saisitte päivityksiä tiuhempaan, tietokonetta tulee avattua nykyään niin harvoin. :/

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Laulava saaristoseurakunta saa uuden papin, kun Peter Kummel perheineen saapuu Luodoille. Jää on tarina papin perheestä sekä kirkkosaaren ympärillä olevien kylien ihmisistä. Se on myös kertomus ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartiolle uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa on taas rauha. Luotojen asukkaat rakentavat siltaa ja terveystaloa sekä samalla uutta tulevaisuutta.

Halusin ehdottomasti lukea tämän kirjan, kun se alkoi saamaan paljon blogisauhuja. Kun kiinnostuin kirjasta enemmän päätin olla lukematta muiden arvioita yhtään enempää etten muodostaisi liikaa ennakkokäsityksiä kirjaa kohtaan. En kuitenkaan voinut mitään sille, että odotukset olivat todella korkealla kirjan suhteen. 

Hyvin pian sain kuitenkin todeta ettei kirja ollut minun mukavuusalueeni sisäpuolella, vaan hyvin kaukana äärirajoilla. Minua ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa vähäeleinen arkielämän kuvaus, jota Jää ehdottomasti oli. Kirja pääasiassa kertoi Peteristä ja hänen perhe- sekä työelämästä ja sopeutumisesta Luodoille. Paljon kerrottiin myös tiettyjen kyläläisten elämästä, mutta kaikki tapahtumat olivat tylsän arkisia. Edes posti-Antonin kursivoidut pätkät eivät pelastaneet minua pitkästymiseltä. Kun olin tarponut puoleen väliin oli pakko googlettaa muiden arvioita ja lukea miksi ihmiset olivat pitäneet tästä niin paljon. Monet arvostelut lupailivat että loppu saa kyyneleet silmille. Uteliaisuuteni heräsi siis uudelleen ja sain uutta puhtia tarpomiseen. Mutta kun pääsin loppu huipennukseen, olin jo niin pitkästynyt että minun kyyneleet pysyivät visusti poissa. Loput sivut harpoinkin pika silmäilyllä loppuun ajatuksena vain kirjan pikainen päättäminen. Monesti mieleeni nousi samankaltainen lukukokemus, kun luin Myrskyluodon Maijaa. Kaipaan kirjoihin enemmän tapahtumia ja juonenkäänteitä. Tämän tyyppiset tarinat uppoavat paremmin lyhyinä versioina. 

Pidin kirjassa kuitenkin valtavasti henkilöistä, joita oli verrattain paljon. Henkilöitä oli kuitenkin monipuolisesti ja jokainen heistä oli oma mielenkiintoinen persoonansa. Mielenkiintoisimmaksi nousi kuitenkin papin vaimo, joka herätti minussa paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Jollain tapaa ymmärsin häntä, mutta kuitenkin en voinut olla välillä inhoamatta hänen lapsenkasvatus periaatteitaan sekä pakonomaista sinnikyyttään.

Jää ei ollut minun juttu. Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos & Schildts & Söderström
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Is (2012)
Sivuja: 365
Suomentanut: Leena Vallisaari

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kiinnostuin blogisauhujen myötä

tiistai 7. lokakuuta 2014

Maria Semple: Missä olet Bernadette?

Bernadette Fox on omalaatuinen persoona. Hän on palkittu, mutta erakoitunut arkkitehti, joka asuu kamalassa talon rähjässä Seattlessa. Hän välttelee kotikaupunkinsa ihmisiä ja on palkannut virtuaalisen assistentin Manjulan, joka hoitaa asiat hänen puolestaan, niin paljon Bernadette vihaa joutumista kontaktiin ihmisten kanssa. Pahimpia hänen mielestään ovat hänen tyttärensä yksityiskoulun muut vanhemmat, joita hän kutsuu hyttysiksi. Muiden vanhempien mielestä Bernadette on taas häpeä pilkku. Mutta tyttärelleen Beelle, Bernadette on maailman paras äiti.

Juuri ennen perheen suunniteltua Etelämantereen matkaa Bernadette saa asiat sekaisin pahemman kerran. Niin pahasti että hänen nörttimiehensä huolestuu ja uhkaa sulkea vaimonsa pakkohoitoon. Bernadette kuitenkin katoaa. Bee ryhtyy selvittämään mitä hänen äidilleen on tapahtunut ja minne hän on mennyt.

Ai että tulin hyvälle mielelle tätä lukiessa. Tämä oli minulle kyllä viihdekirjallisuuden helmiä. Helppo lukuinen, hauskalla huumorilla höystetty, mutta ei kuitenkaan liian höttöinen, vaan oli sopivassa suhteessa jopa viiltävän terävä. En osannut arvata mitä tuleman pitää, sillä Bernadette oli niin omalaatuinen henkilö etten tule varmaan koskaan enään törmäämään vastaavaan. Hän on samaan aikaan niin ärsyttävä, mutta kuitenkin hauska, loppua kohden häneen ei voinut olla kiintymättä. Lisäksi kirja oli tarpeeksi helppolukuinen väsyneille aivoilleni ja juuri sopivanlaista viihdykettä raskaampien lukukokemusten jälkeen. Jotenkin tälläiset sopivasti kevyet romaanit hullunkurisine hahmoineen on juuri oikeanlaista luettavaa vauva-arjen väsyttämälle mammalle, joka meinaa pestä kakkavaippoja ja keittää kahvia korvikkeeseen.  Jotenkin viihdekirjat joihin yleensä törmään ovat sitä iän ikuista vaaleanpunaista pilvihöttöä, jossa kaikki on niin ihanaa että ihan oksettaa. On ihana löytää tämmöinen kirja, jossa kaikki ei mene niinkuin sadussa.

Kirja koostuu erilaisista sähköpostiviesteistä, dokumenteista ja kirjeistä, jotka koskevat Bernadetten edesottamuksia. Välillä hänen tyttärensä valottaa tilannetta omissa osioissaan. Lopussa selviää että kirja on itse asiassa kirja, jota Bee on ollut kirjoittamassa äidistään.

En osannut odottaa kirjaa aloittaessa mitään muuta kuin kannen perusteella jonkin sorttista viihdekirjaa. Aikaisemmat kokemukseni viihdekirjallisuudesta saivat ehkä suhtautumaan hieman varauksella, sillä kaikki  perinteisne chic lit -tyylinen kirjallisuus saa lähinnä vihaiseksi. Jotenkin yhdistin kannen juuri siihen höttömäiseen chic littiin, vaikka takakansi lupaili muuta. Veikkaan että koin kirjan niin huikean hyvänä siksi että se osottautuikin aivan muuksi kuin mitä olin odottannut! Olen vain intoillut kuinka hyvän kirjan luinkaan. Voin kertoa että huonosti nukkuvan vauvan ja uhmaikäisen minäitsen kanssa on nauru ollut tiukassa viime aikoina. Mutta tämän kirjan tarjoamalle tilannekomikaalle ei voinut olla nauramatta. Tai sitten nauroin vain siksi että tarpeeksi väsyneenähän naurattaa kaikki. No on sanomattakin selvää että tämä sattui parhaaseen saumaan. ;)

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Where'd you go, Bernadette? (2012)
Sivuja: 319
Suomentanut: Outi Järvinen



keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Jennifer Egan: Sydäntorni

Danny on sukunsa musta lammas,  teknologia riippuvainen, rahaton nuori mies, joka on joutunut ongelmiin kotikaupungissaan. Sopivasti hänen serkkunsa Howard kutsuu Dannyn Itä-Eurooppaan, jossa hänellä on restauroitavana ikivanha linna. Linnan keskus on korkea ja komea sydäntorni, jonne on pääsy kielletty. Tornia asuttaa ikivanha paronitar, jonka suvulle linna on ennen muinoin kuulunut. Sydäntorni kuitenkin kätkee sisälleen myös paljon muutakin kuin pahansisuisen paronittaren. Howard kutsuu sitä menneisyyden nosteeksi ja Danny mätäneviksi rakenteiksi. Danny ei muutenkaan näen muutakuin puuttuvan internetyhteyden. Lopulta lapsuuden tradegian muovaamien serkusten osat alkavat vaihtua. Mitä tapahtuu kun sydäntorni murtuu? Sen tietää vain vankilassa tarinaa kirjoittava Ray...

Luin viime vuonna Eganin ensimmäisenä suomennetun romaaniin Aika suuri hämäys, jonka yllättävää spiraalimaista rakennetta ihailin. Tässä kirjassa rakenne oli ehkä himpun verran vähemmän omaperäinen, mutta hyvä silti. Alusta asti tiesi Rayn liittyvän tarinansa henkilöihin, mutta vasta loppua kohden selviää miten. Kuitenkin Rayn tarinaa kuljetetaan koko ajan sivulla ja mielenkiintoista luettavaa sekin oli. Itse pidin kuitenkin enemmän sydäntornin tarinasta. Kirja sekoittaa taitavasti yhteen  goottihenkistä kauhua ja dekkaria, olematta kuitenkaan varsinaisesti kumpaakaan. Sydäntorni on jotain omaperäistä ja ainutlaatuista, siinä on aivan omanlaisensa tunnelma, joka vetosi minuun. Juoni on koukuttava ja yllättävä, ennalta ei osannut arvata mitä tuleman pitää ja Egan osaa hämätä lukijaansa. Sydäntornissa oli kyllä kaikki hyvän kirjan aineksi niputettuna yhteen kasaan ja se sai minut ahmimaan kirjaa. Ei kirja tajuntaani räjäyttänyt kuitenkaan, mutta en kyllä moitteen aihetta löydä. Mutta se on minulle hyvän kirjan merkki kun kirjaa haluaa ahmia, mutta samalla myös säästellä että sen parissa saisi viipyä pidempään.

Aika suuri hämäys kirja päättyi dystopiaan, jossa oltiin kriittisia nykyteknologiaa kohtaan. Samaa henkeä huomasin myös tässä. Danny oli teknologia riippuvainen, joka piti jatkuvasti yhteyttä "ystäviinsä" internetin ja kännykän kautta. Mukanaan Danny raahaa sateliittiantenin, jotta saisi tuonne takapajulaankin internetyhteyden. Kun yrityksestä huolimatta Danny jää ilman puhelinta ja nettiä miestä vaivaa suorastaan liiotellun kovat vieroitusoireet. Mutta kun asiaa miettii, niin oli aika kornia huvittua Dannyn teknologiariippuvuudesta, sillä kuulun itse niihin ihmisiin joilla iskee hätä kun puhelin jää kotia. Jos netti ei toimi on pinna kireällä -  mitä jos joku laittaa whatsappia tai s-postia tai facebookkiin päivittyy jotain jännittävää. Pitää olla kokoajan somessa mukana. Omistan älypuhelimen, tabletin ja kannettavan tietokoneen, joista jokainen on aktiivisessa käytössä. Nykyään älypuhelinten aikana pariskuntien kuhertelukin on sitä että istutaan sylikkäin puhelimet kädessä ja jutellaan whatsappissa. On oikeastaan virkistävää lukea kritiikiä tätä nykyajan ilmiötä kohtaan ja herätellä itseäänkin. Mutta en silti lähtisi puhelinta vaihtamaan tai nettiä irtisanomaan. :D

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Eganin tuotantoon, jos siihen ei ennen ole tutustunut. Hän on yllättävä kirjailija, jonka kirjoissa on yllättäviä ratkaisuja juonessa sekä rakenteessa. Hänen kirjansa myös vilisevät toinen toistaan mielenkiintoisimpia henkilöitä! 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: The Keep (2009)
Sivuja: 346
Suomentanut: Heikki Karjalainen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, koska tykästyin Eganin aikaisempaan teokseen ja toiseksi, haluan lukea mahdollisimman paljon Keltaisen Kirjaston kirjoja.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Johan Theorin: Verikallio

Verikallio on Theorinin kolmas suomennettu Öölantiin sijoittuva kirja. Vaikka kirjat sijoittuvat samalle Öölannin saarelle ja henkilökaartista löytyy vanha tuttu Gerlof sekä muutama muu tuttu, ei Theorin kirjoita varsinaista sarjaa. Minä olen lukenut ensimmäisenä suomennetun Hämärän hetken, mutta toisena suomennettu Yömyrksy on vielä lukematta.

Gerlof on jo 83-vuotias, mutta on kyllästynyt asumaan vanhainkodissa. Niinpä merikapteeni ottaa ja muuttaa takaisin kotimökkiinsä Stenvikkiin. Vaimo on kuollut jo vuosia sitten ja lapset asuvat kaukana mantereella, mutta Gerlof on päättänyt selvitä yksin. Mökistään hän löytää vaimonsa Ellan päiväkirjoja, joita hän alkaa lukemaan. Ella kertoo kirjoissa oudosta peikkopojasta ja tämän vierailuista.

Gerlofin ollessa vanhainkodissa on kivilouhoksen kupeeseen noussut pari uutta huvilaa. Toisessa näistä huviloista asuu Vendela Larsson, joka on lapsuudessaan asunut saarella. Vaikka lapsuus saarella oli Vendelalle rankka, hänen isänsä kertomat tarinat keijukaisista ja peikoista ovat jääneet niin vahvasti mieleen, että Vendela on päättänyt palata synnyinmailleen. 

Myös kivenhakkaajan mökkiin on muuttettu. Per Mörner on saapunut Öölantiin poikansa Jesperin kanssa viettämään pääsiäistä. Jesperin kaksoissisko Nilla on sairaalassa tutkimuksissa. Yhtäkkiä Per huomaa, että joutuu myös huolehtimaan isästään, johon hänellä ei ole koskaan ollut lämpimät välit. Perin isä Jerry Mornerilla on kyseenalainen maine pornokeisarina. Per on yrittänyt pitää isänsä ja tämän bisnekset erossa perheestään, mutta nyt Jerryn synnit seuraavat isältä pojalle. Hurja tapahtumien ketju saa alkunsa kun Jerryn elokuvastudio poltetaan. Pian Per huomaa itsekkin olevansa hengenvaarassa.

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa. Nykyajassa seurataan kun Per yrittää selvittää kuka haluaa saada hänen isänsä sekä hänet hengiltä, Gerlofin elämää kotimökissä ja Vendelan sekä hänen avioimiehensä Maxin avioelämää. Menneisyyteen palataan niin Ellan päiväkirja merkintöjen kautta, mutta ennen kaikkea kappaleissa Vendela ja keijukaiset, joissa kerrotaan Vendelan lapsuudesta saarella. Lopussa menneisyys ja nykyisyys nivoutuvat yhteen kokonaiseksi kuvaksi. Myös Per pääsee vihdoin jyvälle isänsä hämärästä menneisyydestä sekä siittä kuka kaiken pahan takana on. 

Theorin oli luonut taas laadukkaan jännärin, jossa oli tunnelma kohdallaan. Ei kyllä voittanut ensi kosketustani Theoriniin, sillä Hämärän hetki teki minuun niin suuren vaikutuksen. Mutta liekö ensihuuman voittanutta. Kyllä tämäkin oli taattua Theorinia, hän kyllä onnistuu luomaan kirjoissaan ainutlaatuisen jännittävän tunnelman, jossa on mukana ripaus yliluonnollista. Kuitenkin kaikelle on loppujen lopuksi aivan luonnollinen selitys, mutta kirjaa lukiessa lukijan mielikuvituksen juoksu on taattua. Lisäksi pidän Theorinin kyvystä yhdistää menneisyys ja nykyisyys, niin että loppua kohden kahdessa aikatasossa liikkuvat tarinat lomittuvat pikku hiljaa yhteen. 

Eikä pidä unohtaa Gerlofia, josta on kahden kirjan jälkeen muodostunut lämmin mielikuva. Tuo ihana Gerlof!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2011
Alkuteos: Blodläge (2010)
Sivuja: 448
Suomentanut: Outi Menna

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, Hämärän hetken jälkeen janosin lisää Theorinia.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

1970-luvun alussa Arvid Janssen jättää koulut kesken ja ryhtyy tehdastyöläiseksi kommunistisen vakaumuksen vuoksi. Arvidin äiti kokee poikansa pilanneen mahdollisuutensa päästä kiinni parempaan elämään. Seurauksena on äidin ja pojan välirikko. Vuosia myöhemmin Arvidin oma elämä on poissa raiteiltaan, sillä hän on eroamassa. Samaan aikaan Arvid saa tietää äitinsä olevan kuolemansairas ja mies matkustaa selvittämään välit äitinsä kanssa ennenkuin on liian myöhäistä.

En oikein osaa aloittaa tätä arviota mitenkään. En osaa oikein päättää mitä mieltä olen kirjasta. Pidin siittä, se on päälimmäinen tunnelma. Kerronta oli hienoa, se upposi. Kirjassa oli läsnä koko ajan intiimitunnelma, jota monikaan kirjailija ei kykene luomaan. Koko ajan lukiessa oli tunne, että tämä mies osaa kirjoittaa. Luin siis kirjaa mielelläni. Mutta, se kuuluisa mutta. Ehkä syynä on tämä vauva-ajan väsymys, mutta kirjan rakenne tuotti välillä päänvaivaa. Kirjassa liikutaan yhtäaikaa monessa aikatasossa, mutta ajassa siirtymisestä ei varoiteta millään tavalla. Lukijan tulee itse pysyä kartalla siittä missä ajassa milloinkin liikutaan. Toki aina huomasin jossain vaiheessa että ahaa, nyt ollaan nykyhetkessä, nyt meneessä, mutta olisin kaivannut selkeyttä tähän. Jotenkin aivot olivat niin solmussa jo valmiiksi. Tämän takia myös tuntui että se kerros, se syvä kerros, jossa todellinen tarina kerrotaan ei kunnolla avautunut minulle. Kirja olisi vaatinut enemmän aikaa ja mahdollisuutta keskittyä, niin että lukemiseen olisi voinut paneutua kunnolla, antaa tarinan viedä syvyyksiin kunnolla, niin että kaikki syvimmätkin merkitykset olisi avautunut minulle. Nyt tuntuu että jäin hieman vierestä seuraajaksi. Kirja ansaitsee sen syventymisen, johon en nyt kyennyt. Aikomuksena on siis palata kirjan pariin kun en ole enään unenpuutteen aiheuttamissa sumuisissa tunnelmissa. Kuitenkin kokoajan lukiessa koputti ajatus takaraivossa että pidän kädessäni yhdenlaista kirjallisuuden helmeä, jossa tunnelma ja kerronta on hienoa, runollista sekä rauhallisen tunnelmallista.

Tämmöisen fiiliksen jälkeen on vaikea pisteyttää kirjaa. Tiedän että kun joskus palaan kirjan pariin, niin että saan lukea sen ajatuksella ajan kanssa pidän siittä varmasti todella paljon enemmän. En voi kuitenkaan sanoa ettenkö olisi nauttinut kirjan lukemisesta nyttenkään, tuntui vain tosiaan että minulla jäi jotain olennaista puuttumaan lukukokemuksesta. No, annan kirjalle pisteiksi nyt 3,5 / 5 pistettä. Uuden kierroksen jälkeenhän sen näkee millaisen vaikutuksen kirja sitten tekee ja nousevatko pisteet. :)

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2011
Alkuteos: Jeg forbanner tidens elv (2008)
Sivuja: 218
Suomentanut: Katriina Huttunen

Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, kirja päätyi lukulistalleni aikoinaan kehuvien blogiarvioiden perusteella ja nyt se sattui kirjastossa eteeni.