maanantai 19. lokakuuta 2015

J.R. Ward: Ikuinen rakastaja

Kun yönvarjot laskeutuvat New Yorkin Caldwellissa, alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Vampyyrirodulla on puolustajanaan vampyyrisoturien salainen veljesjoukko: Mustan tikarin veljeskunta. Rhage, jonka sisällä raivoaa hurja peto, on veljeskunnan vaarallisin jäsen. Hän on paras taistelija, mutta hänen sisällään lymyää Kirjurineitsyen langettama synkkä kirous. Mary Luce on kokenut elämässään kovia. Hän joutuu tahtomattaan sisälle vampyyrien maailmaan ja tarvitsee Rhagen suojelua. Pian Rhage kuitenkin huomaa, että hänen on saatava Mary omakseen.

Ensimmäisessä sarjan osassa tutustuttiin veljeskunnan sokeaan soturiin Wrathiin, joka löysi oman rakkautensa ja pelastajansa. Tässä osassa onkin sitten vuorossa Rhagen ja Maryn rakkaustarina. Vaikka toisessa osassa tarkastellaan lähemmin nyt Rhagea, saa lukija kuitenkin tietää mitä ensimmäisestä osasta tutuksi tulleille henkilöille kuuluu.

Tämä on ihan täyttä viihdekirjallisuutta, mutta välillä on niin pakko saada lukea tälläistä eroottisesti latautunutta hömpän pömppää ja heittää aivot narikkaan. Ensimmäiseen osaan hullaannuin täysillä, tälle lämpeneminen kesti hiukan kauemmin, mutta kyllä olin sitten jälleen koukussa. Veikkaan kirjan lopun perusteella että kolmannessa osassa kerrotaan sitten Zsadistin ja Bellan rakkaustarina. 

Oikein oivallista välipala kirjallisuutta vampyyrikirjojen ystäville. Tässä toisessa osassa kuitenkin alkoi jo ärsyttämään naisten nimittely naaraiksi.

Annan kirjalle puhtaasti viihdyttävyytensä perusteella 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Basam Shakti
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Lover Eternal (2006)
Sivuja: 447
Suomentanut: Marke Ahonen

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Marisha Pessl: Yönäytös

Stanislas Cordova on julkisuutta välttelevä elokuvaohjaaja, jonka väkivaltaiset ja hätkähdyttävät elokuvat ovat nousseet kulttimaineeseen ja kerännyt fanaattisen kannattajajoukon, joka kutsuu itseään cordoviiteiksi. Kun Cordovan 24-vuotias tytär Ashley löytyy kuolleena hissikuilusta, veteraanitoimittaja Scott McGarth kiinnostuu tapauksesta ja alkaa tutkia sitä. Aikaisemmin tutkiessaan Cordovaa McGarth menetti työpaikkansa ja avioliittonsa. Enään hänellä ei ole mitään menetettävää...

Huikea kirja. Yönäytös nousee ehdottomasti tämän vuoden parhaimpien kirjojen kärkipäähän. Yönäytöksen tunnelma on aivan omaa luokkaansa. On vaikea löytää edes sanoja kuvaamaan sitä.  Minusta kirjan tunnelma on painostava, tumma ja kieroutunut, karmiva, hämäävä, riipivä ja ajottain jopa ahdistava. Tunnelma kietoutuu lukijan ympärille, imaisee mukaansa ja todellakin ravisuttaa sisältäpäin. En muista koskaan lukeneeni kirjaa, joka on näin vaikuttanut minuun; kauhua, pelkoa, naurua, helpotusta, jännitystä ja skaala muita tunteita vielä päälle. Juonenrakentelu oli oivaltavaa ja yllättävää, voisin sanoa että fantastista! Tempauduin tarinan mukaan ihan huomaamatta, eikä yli 700 sivua tuntunut olevan tälle tarinalle yhtään liikaa. Olisin voinut lukea vielä enemmän ja enemmän. Tutustuin maailmaan, jonne olisin kaikesta huolimatta halunnut jäädä, päästä tutkimaan ja tonkimaan, olisin halunnut ymmärtää vielä paremmin. Koko tarinan häilyy todellisuuden ja yliluonnollisen rajamailla ja Pessl ohjaa lukijansa kohtamaan erilaisia pelkoja, pelkoja joita ei tiennyt edes olevan olemassakaan. Olin aivan haltioissani kun tavallista kerrontaa siivittivät kuvat, Musta Taulu -nettisivusto, joka oli cordoviittien salainen nettiyhteisö, uutiset ja populaarikulttuuriset viittaukset, jotka linkittivät kirjan tarinan todellisuuteen. Tässä kirjassa kaikki oli niin kohdallaan kuin kirjassa vaan voi olla. Tämä ei ollut pelkästään hyvä, Yönäytös on huikean fantastinen lukukokemus, jota ei kannata jättää kokematta. Lukekaa vaikette uskaltaisi, sillä se kannattaa. Pessl vie jännityskirjallisuuden uusiin ulottuvuuksiin.

Ei ole siis lieneen yllätys että tämä kirja saa täydet 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi 2013
Alkuteos: Night Film (2013)
Sivuja: 721
Suomentanut: Laura Beck

Mistä minulle: Kirjastosta

Milja Kaunisto: Piispansormus

Olavi Maununpoika elää raukeaa elämää Servieresin kreivin linnassa. Maisterin eloa rikastuttavat piispa Cauchonilta kiristetyt kulta-arkut. Olavin vilpillisyys saa kuitenkin hänen rakastettunsa Miraclen etääntymään hänestä. Kun Miraclen kasvinkumppani Oudinet katoaa, vain Olavi tietää minne. Kun salaisuus selviää, se sinetöi myös Olavin ja Miraclen kohtalot. Olavin elämä saa uuden suunnan Pariisissa, kun 100-vuotisen sodan päättyessä Jolanda Aragonialainen tarjoaa hänelle Sorbonnen rehtorin virkaa. Vallan hinta on kuitenkin kova.

Piispansormus on Kaunisto Olavi Maununpojasta kertovan trilogian päätösosa. Sarjan aiemmat kaksi osaa Synnintekijä ja Kalmantanssi herättivät minussa enemmän mielipiteitä, mutta en oikein tiedä mitä olisin mieltä tästä päätösosasta. Se on varma ettei se vaikuttanut samalla tavalla kuin ensimmäinen ja toinen osa. Olin jopa hieman pettynyt, sillä minun mielenkiintoni hiipui loppuakohden. 

Kauniston  persoonallinen tyyli ainakin oli samaa kuin ennenkin ja Maununpoika sarja ei olisi niin erilainen ilman sitä, vaan se uppoaisi historiankirjojen massaan. Kaunisto siis erottuu edukseen ja Maununpojasta kertova trilogia kuuluukin varmasti tämän hetken historiallisten kirjojen kärkeen. Minusta tyyli kuitenkin tuntui loppuakohden jo paljon silotellummalta, kuin vaikka Synnintekijässä. Muistelen hätkähtäneeni ajottain jopa rivoa kielenkäyttöä Synnintekijää lukiessani, mutta tämän kohdalla ei hätkähdyksen kokemuksia tullut enään ollenkaan. 

Yllättäviä juonekäänteitä päätösosa kuitenkin tarjoili, mutta Olavi alkoi jo hieman ärsyttämään. Oikeastaan hieman on aivan liian lievä ilmaisu, olisin halunnut välillä läimäyttää Olavia, sillä hän sai ajottain verenpaineeni nousemaan. Olen tyytyväinen että luin päätösosan ja Olavin tarina on tullut nyt päätökseensä, mutta ensimmäinen osa oli vain paras, tämä oli pettymys. Melkolailla takellellen pääsin kirjan loppuun asti. Mutta pakko kuitenkin kehua, että tämän trilogian kirjojen kannet ovat toinen toistansa taidokkaampia!

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 470

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 25. elokuuta 2015

Stephen King: Herääminen

Pieneen uusienglantilaiseen kaupunkiin saapuu uusi komea pastori. Pastori Charles Jacobs ja hänen hurmaava perheensä kietovat pian koko kaupungin väen pikkurillinsä ympärille. Erityisen vaikutuksen pastori tekee 6-vuotiaaseen Jamie Mortoniin. Tapahtuu kuitenkin kamala onnettomuus, joka saa pastorin luisumaan raiteiltaan, hylkäämään uskonsa ja pakenemaan. Vuosia myöhemmine Jamie kohtaa silmänkääntäjäksi ja parantajaksi ryhtyneen pastorin uudelleen. Muusikkona elänyt Jamie on pahassa huumekoukussa ja pastori autaa kipeästi avun tarpeessa olevaa Jamieta. Mutta pastorin avulla on ehto: Jamien on suostuttava vastapalvelukseen.

Olen nyt ihan hurahtanut Kingiin. Ja niin kuin minä vannoin vielä viime vuonna etten lue Kingiä, koska hänen kirjansa on niin tärähtäneen vinoutuneita etten tiedä itkisinkö vai nauraisinko. No, Carrie oli syvällinen, Hohto selkäpiitä karmiva. Hohto innosti lukemaan Tohtori Unen, joka oli kyllä hyvä, muttei läheskään samaa tasoa kuin Hohto. Painajaisesta tykkäsin kyllä kovasti myös, mutta Liseyn tarina ei yltänyt suosikikseni. Mutta tämä Herääminen oli taas niin mukaansatempaava että istuin nenä kirjassa aina kuin mahdollista. En olisi halunnut kirjan loppuvan ollenkaan. 

Luvattiin että kirjassa on pelottavin loppu ikinä, mitä Kingin kirjoissa on nähty. Se oli mielestäni hieman yliampuva Kingille ominaiseen tyyliin, mutta useamman kirjan Kingiltä lukeneena pidän edelleen Hohdon loppua pelottavimpana. Täytyy silti sanoa että olen  lukenut vain murto-osan herran tuotannosta. Joten ehkä joku vielä kokeneempi Kingeilijä osaa vastata tähän paremmin. Heräämisessä selkäpiitävä karmiva tunnelma  nousee vasta loppua kohden, kun pastori Jacobs oli vasta vanha mies ja sekaisin kuin seinäkello. Mutta yhtäkaikki, kokonaisuutena erittäin onnistunut. Pidin värikkäästä henkilökaartista, miljööstä, oikeastaan lähes kaikesta. Oli mukava, että tarina eteni melko verkaisesti. Jamien pääsi tutustumaan paremmin monelta kantilta, se toi oman osansa lopputunnelmaan. Olisin kuitenkin toivonut hyppysellisen enemmän kauhua ja pikkuriikkisen maltillisemman lopun. Mutta Kingin tyyliä on ampua himpun verran yli, joten ehkä voin antaa sen anteeksi. Kuitenkin Kingin tyyliin kuuluu myös helposti luettavat nautinnolliset lukukokemukset omine mielenkiintoisine vivahteineen.

Olen nyt niin Kingin lumoissa että lainasin kirjastosta heti järkälemäisen Kuvun alla. Monet ovat sitä kehuneet ja sen pohjalta tehtyä telvisiosarjaa. Pakko saada lukea. Aionkin tarttua siihen heti kun olen saanut hätäisimmät kirjat luettua omasta hyllystä alta pois Nyt kesäkuussa on ilmestynyt uusi suomennettu Kingi - Tervetuloa Joylandiin. Se on ampunut TBR-listani kärkeen. Ehkä rohkenen vielä tarttumaan niihinkin Kingeihin uudella mielenkiinnolla, jotka vuosia sitten tuottivat minulle rankan pettymyksen ja saivat karttamaan miehen kirjoja kuin ruttoa. Mutta Christineä en lue, en ikinä enään, se oli jo niin höpönlöpönhuuhaata. 

Ai niin, pakko kehua vielä että nyt oli hyvin onnistunut suomennos, vaikka tämä suomennettiin muutamassa kuukaudessa alkukielisen kirjan ilmestymisestä.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Revival ( 2014)
Sivuja: 367
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Arvostelukappale

perjantai 7. elokuuta 2015

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdossa tapahtuu taas. Tällä kertaa, jo kirjasta Kuolema Ehtoolehdossa tutut vireät vanhukset heräävät eräänä aamuna hirvittävään meteliin. Ehtoolehdossa alkaa putkiremontti, jonka on määrä kestää muutama kuukausi. Toiminnanjohtaja Sundström vakuuttaa, että remontin keskellä voi asua, mutta pian ystävyksemme huomaavat sen olevan mahdotonta, kun väliseinistä tulee työmiehiä lävitse ja katot tippuvat niskaan. Ratkaisun tarjoaa Anna-Liisan aviomies suurlähettiläs Onni, jonka sijoitusasunto Helsingin Hakaniemestä on vapautunut juuri sopivasti. Ystävykset muuttavat epämääräisesti sisustettuun asuntoon väliaikaisesti uutta intoa puhkuen, vaikka eteinen on vuorattu punaisella sametilla, olohuoneessa on keskellä lattiaa metallitanko ja makuhuoneessa pyöreä sänky. 

Kirjaan mahtuu taas ensimmäisestä osasta tutuksi tulleita ratikka-ajeluita ja Helsingin seudun arkkitehtuuria. Tällä kertaa Irma, Siiri, Anna-Liisa, Onni ja Margit joutuvat törmäämään koithoidon surulliseen arkeen, pohtimaan eutanasiaa sekä saattohoitoon liittyviä kysymyksiä. Yhteiselokaan ei ole täysin kitkatonta, sillä jokaisella asukkaalla on omat oikkunsa ja tapansa. Lisäksi ystävyksiä arveluttavat Ehtoolehdon putkiremonttia tekevät Puts ja Plank -yhtiö, jonka bisneksiin tuntuu liittyvän hämärähommia. Asukkaiden omaisuus huoneista katoaa jäljettömiin, ulkomaalaiset työntekijät tuntuvat arveluttavilta ja epäluotettavilta, lisäksi on vielä Anna-Liisan korulippaaseen liittyvä arvoitus.

Minä niin pidän Lindgrenin satiirisesta otteesta pureutua vanhustenhuollon ongelmakohtiin ikääntyneiden näkökulmasta. Nasevalla huumorilla terästetyt räikeän kärjistetyt tapahtumat saavat lukian väkisinkin pohtimaan ikääntyneiden yskilöllisyyttä, arvokasta kuolemaa ja paljon muutakin. Vaikka aiheet ovatkin verrattain rankkoja, sai lukija välillä nauraa vedet silmissä näiden yli 90-vuotiaiden virkeiden vanhusten edesottamuksille. Kirjan parissa siis viihtyi verrattoman hyvin ja sarjan kolmasosa Ehtoolehdon tuho on pakko saada myös lukuun, sen verran auki jäi kuitenkin asioita tämän kirjan loputtua. 

Luin tämän kirjan itseasiassa koulutehtävää varten ja jouduin pohtimaan erilaisia esille nostettuja asioita geronomin eli seniori- ja vanhustyön näkökulmasta.  Kirjasta sain ammennettua paljon asiaa tehtävää varten. Kerrankin mieluisaa luettavaa koulutehtävien puitteissa. Mutta itse asiassa ensimmäisenkin osan, josta pidin myös valtavasti, luin tehtävää varten. Mutta vaikka kyseessä on fiktiivinen romaani, niin kirjoista saa paljon irti myös ammatillisesta näkökulmasta! Ja näin tulevana seniori- ja vanhustyöntekijänä nämä kirjat oikein saavat sormeni syyhyämään tehtäviäni kirjoittaessa. Ei lienee siis kumma, että hyvät arvosanat olen tehtävistä saanut.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 335

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Hyvän naisen rakkaus on kahdeksan novellin kokoelma, joka käsittelee rakkautta perheen näkökulmista. Munro kuvaa ihmisiä suhteessa heidän aviopuolisoihin, lapsiin ja vanhempiin. Hän käsittelee taitavasti rakkauden oikkuja ja intohimoja, ihmisen sydämen oikkuja, jotka saavat välillä koomisiakin piirteitä. 

Kirjan nimikko novelli on Hyvän naisen rakkaus, joka on jaettu omiin kappaleisiin. Siinä pikku kaupungin optikko löytyy autostaan hukkuneena, mutta totuus on suurempi kuin hänet löytäneet pikku pojat tai kotisairaanhoitajana kuolevaa perheenäitiä hoitava Enidkään osaa kuvitella. Hyvän naisen rakkaus nousi yhdeksi suosikikseni kirjan novelleista, en voinut olla pitämättä sen tunnelmasta.

Lisäksi kirjasta löytyy novelli Jakarta, joka kertoo kahdesta nuoresta, kahdessa eri aikatasossa. On nuoruuden ajan kesän vietto, jonka tapahtumilla on vaikuttavia seurauksia vuosi kymmeniä myöhemminkin. Tämä tarina ei oikein napannut minua, mutta seuraavasta taas pidin kovasti. Cortesin saari kertoo nuoresta pariskunnasta ensimmäisessä vuokra-asunnossaan, jossa naapurit eivät ole mieluisia. Novelli oli jollakin niin pirullinen, että se puri minuun.

Niittomies kuului myös suosikkeihini, siinä kerrotaan äidin ja tyttären suhteesta sekä retkestä, jonka isoäiti tekee lastenlastensa kanssa. Tämä novelli oli minusta verrattoman tapahtumarikas yksinkertaisuudessaan, että sen parissa viihtyi hyvin. Lapsia et saa jäi minulle hieman avoimeksi, tuntui etten meinannut saada siittä millään otetta, joten kosketukseni siihen tuntui jäävän hyvin pinnalliseksi. Siinä harrastelijateatteria harrastava perheenäiti tekee kohtalokkaan päätöksen koko perheen kannalta. Novelli Rahaa kuin roskaa oli minusta taaas hieman sekava ja minulle jäi olo etten ymmärtänyt sitä aivan kunnolla. Siinä nuori tyttö palaa äitinsä luokse ja havannoi äitinsä sekä naapurin pariskunnan kummallisia suhteita. Ehkä siksi minulle jäi olo etten ymmärtänyt, sillä nuo suhteet olivat niin monimutkaisia ettei niihin tuntunut tulevan järjellistä tolkkua.

Kokoelman kaksi viimeistä novellia olivat koskettavia. Toiseksi viimeisessä novellissa Muutoksen aika tytär palaa kotiin isänsä luo, joka on ikääntynyt lääkäri. Hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja tekemiensä valintojen seuraamukset sekä opeteltava ymmärtämään vanhaa ja juroa isäänsä. Pidin eritysesti siittä, että novelli oli kirjoitettu kirjemuodossa. Viimeinen novelli Äitini uni oli hätkähdyttävä kertomus äidiksi kasvamisesta. Siinä leskeksi jäänyt nuori nainen saa ensimmäisen lapsensa miehensä äidin ja sisarten luona. Novelli oli tiivis tunnelmainen ja vaikuttava. Arvoin kauan nouseeko suosikiksi Hyvän naisen rakkaus vai tämä.

Munron novellikokoelma on loppuun asti hiouttu, monikerroksillinen ja yhtenäinen. En kuitenkaan saanut siittä irti niin paljon kuin olisin toivonut. Odotin jotain tajunnan räjäyttävää, sisukaluihin uppoavaa kerrontaa, sillä Munroa on hehkutettu niin paljon. Minulle novellikokoelma jäi kuitenkin hieman etäiseksi, vaikka pääosin siittä pidinkin. Se oli minulle kuitenkin vain hieman keskinkertaista parempaa, ei mitenkään erikoista. Mutta mielessä pilkahti ettei Munron ole tarkoituskaan olla helppoa luettavaa, vaan kirja olisi vaatinut enemmän paneutumista ja ajattelua, joka ei kirjan aikana vallinneella lukumoodilla ollut mahdollista. Palaan Munron pariin varmasti vielä uudestaan, annan naisen kirjoille vielä toisen mahdollisuuden vakuutta minut syvemmin.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2014 (1.painos 2000)
Alkuperäinen teos: The Love of a Good Woman (1998)
Sivuja: 386
Suomentanut: Kristiina Rikman

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Haruki Murakami: 1Q84 osa 3

On vuosi 1Q84. Rakastavaiset Aomame ja Tengo eivät ole vieläkään löytäneet toisiaan kummallisessa rinnakkaistodellisuudessa, jonka taivaalla loistaa kaksi kuuta. Lisäksi uskonnollisen Sakigake yhteisön palkaama, huomiota herättävän näköinen salapoliisi Ushikawa jahtaa Aomamea ja Tengoa. Löytävätkö rakastavaiset toisensa ennenkuin heidät löydetään ja löytävätkö he tiensä pois kummallisesta todellisuudesta, joka perustuu Fuka-Erin ja Tengon yhteistyönä kirjoittamaan Ilmakotelo nimiseen menestysromaaniin?

Luonnollisesti kolmas osa jatkui siittä, mihin 1Q84 osat 1 & 2 jäi. Mielestäni huikean mielikuvituksellinen tarina sai arvoisensa lopun. Huikean hyvä kirja oli tämäkin, vaikka verrattuna ensimmäiseen kirjaan tässä kirjassa tapahtuu loppujen lopuksi yllättävän vähän. Aomame on piilosilla Sakigaken väkeä asunnossa, jonka parvekkeellä hän istuu iltaisin ja odottaa Tengoa. Tengo istuu kuolevan isänsä luona tai jatkaa arkeaan kaivaten Aomamea kahden kuun loistaessa taivaalla. Ushikawa taas varjostaa kumpaakin tarinan päähenkilöistä. Maagisuus leijuu taustalla hyvinkin arkisessa kerronassa, mutta on kuitenkin vahvana elementtinä aiempien tapahtumien ansiosta. Maagisuus kuitenkin jäi vähäisemmäksi tässä viimeisessä osassa. Rakenne kokee myös pienen muutoksen, kun kerrontaan astuu mukaan ruma pallopäinen salapoliisi Ushikawa, jonka näkökulmasta tarinan tapahtumia päästään myös seuraamaan. Silti Murakamin teksi on mukaansa tempaavaa, viihdyttävää, sujuvaa, koukuttavaa ja niin miellyttävää luettavaa että kirja lensi kuin silmissä kohti loppuaan. Nautin suuresti kirjan lukemisesta, koko tarina on huikean mielikuvituksellinen. Lisäksi fanitan nyt Murakamia entistä enemmän, hän se vain osaa kirjoittaa laadukkaita romaaneita!

Minusta 1Q84 kaikessa maagisuudessaankin on hyvin kaunis rakkaustarina. se kertoo pohjimmiltaan Aomamen ja Tengon vuosikymmeniä kestäneestä rakkaudesta, jonka sytytti lapsena vaihdettu hento kosketus, joka jätti syvän jäljen molempien sydämiin ja sitoi ne peruuttamattomasti yhteen. Kuinka rakkaus on pitkäjänteinen ja odottaa hetkeään, kunnes viimein he saavat kaikkien vaikeuksien ja kummallisten tapahtumien jälkeen toisensa. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut sen vuoksi että maailma halusi johdattaa nämä ihmiset toistensa syliin.

Annan kirjalle arvosanaksi 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: 1Q84 (2010)
Sivuja: 446
Suomentanut: Aleksi Milonoff

Mistä minulle: Kirjastosta


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Gillian Flynn: Paha paikka

Kun Libby Day oli seitsemän, hänen äitinsä ja kaksi sisarta surmattiin julmasti. Pakoon päässeen Libbyn todistus oli ratkaiseva, kun hänen veljensä Ben tuomittiin elinkautiseen vankeuteen koko kansakuntaa kuohuttaineista Kansasin Kinnakeen maatilamurhista. Kuluu 25 vuotta. Libbyn nimeä kantavan hyväntekeväisyysjärjestön varat ovat ehtyneet. Laiskalla ja eristäytyneellä Libbyllä on edessä töihin lähtö, joka ei houkuttele häntä yhtään. Kun Kill Club -niminen salaseura, joka on perehtynyt ratkaisemattomiin murhiin, ottaa yhteyttä Libbyyn, hän vaistoaa hyvän tilaisuuden tehdä rahaa. Palkkiota vastaan Libby suostuu haastettelemaan murhapäivään liittyviä henkilöitä. Pian alkaa paljastua karmiva totuus ja Libby joutuu jälleen pakenemaan henkensä edestä.

Gillian Flynnin aiemmin suomennettu teos Kiltti tyttö löi minut ällikällä. Olin niin hurmaantunut siihen kuinka kirja onnistui vetämään maton minun jalkojeni alta, että kirja painui lähtemättömästi parhaimpien lukemieni kirjojen listalle. Lisäksi pidin Flynnin tyylistä kirjoittaa koukuttavasti ja viihdyttävästi. Paha paikka oli kuitenkin todella erilainen kuin Kiltti tyttö.

Odotin lukiessa koko ajan sitä yllättävää juonenkäännettä, joka lyö minut ällikällä. No, sitä ei tullut missään vaiheessa, vaikka kuinka sitä odotin. Ei ainakaan samassa suhteessa. Loppuratkaisukaan ei ollut minusta vakuuttava ja kirjan henkeen sopiva, vaan lässähtänyt. Muuten kyllä olin koukussa ja luin kirjaa ahmien mielenkiinnolla eteenpäin. Kirjan tunnelma oli ainutlaatuinen. Miljööt olivat ankeita, köyhyyden tai laiskuuden ränsistyttämiä, likaisia ja suttuisia. Jokainen henkilö oli enemmän tai vähemmän vinksahtanut, ärsyttävä tai ällöttävä. Koko kirja huokui synkkyyttä, joka sopi siihen kuin nenä päähän. Synkkyydellä voi pilata hyvänkin kirjan, mutta tässä kirjassa se oli osattu suhteuttaa niin että se loi kirjaan omaleimaisen jäljen. 

Tämä kirja on kyllä oiva mehevä välipala jännäri, jonka lukea huitaisee hetkessä. Ei vaan voi lopettaa. Mutta minulle se ei yltänyt samalle tasolle lukukokemuksena kuin aiemmin suomennettu Kiltti tyttö.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Dark Places  (2009)
Sivuja: 381
Suomentanut: Maria Lyytinen

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Autoista ja isoista rinnoista haaveileva Arthur Dreyfuss katselee smurffikalsareissaan telvisioita, kun ovelle yllättäen koputetaan. Oven takana seisoo ilmielävänä Scarlett Johansson. Tästä alkaa tarina, jossa kaksi maailman murjomaa ihmistä tapaa. Pystyvätkö he myös todella kohtamaan toisensa?

Delacourtin tyylissä kirjoittaa on jotain, joka saa minut aina ajattelemaan syntyjä syviä. Viimeksi kun luin Onnenkoukkuja, pohdin vakavissani onkohan lottovoitto kuitenkaan unelmoimisen arvoinen asia. No, näin jälkeenpäin ajatellen, kyllähän se lottovoitto kelpaisi. Raha ei tuo onnea, mutta kyllä se helpottaa elämää kummasti. Kaikkihan, tai ainakin moni, haaveilee olevansa kaunis tai komea, kuin joku julkkis.  Haaveilee omaavansa Angelina Jolien huulet, Kim Kardashian pyllyn tai Pamelan tisut. Miehistä en mene vannomaan, mutta varmasti monelle kelpaisi Vin Dieselin lihakset tai Brad Pittin karisma. Kylläpä tuota monesti saa itsensä kiinni ajattelemasta, että oisipa minullakin tollainen peppu, tuollaiset rinnat, isommat lihakset, timmimpi vatsa ja mitä nyt milloinkin. Tällä kertaa Delacourt ravisteli ajattelemaan, onko kuitenkaan onni olla yhtä kaunis prikulleen kuin esimerkiksi kirjassa esiintyvä Scarlett Johansson? Onko onni olla ulkonäkönsä vanki? Jäin miettimään että huomiotaherättävän kauniiden/komeiden ihmisten sisin jää monesti ulkonäön varjoon. Se ei ole oikein, sillä kaikista merkittävintä ihmisessä on kuitenkin se, mitä ulkokuoren alta löytyy, ja ei en tarkoita maksaa ja munuaisia, vaan ihmisen minuutta tai toisinsanoen sielua, jos siihen uskoo. Elämä osaa olla joskus raakaa, ja tämä maailmantila on nykyään pinnallisuuden luvattu maa.Olen myös huomannut sen että nämä suositut ja kauniit/komeat ihmiset alkavat käyttäytymään monesti ulkonäkönsä edellyttämällä tavalla - pinnallisesti. Joillakin taas ulkonäkö menee suoraan hattuun ja he ovat sitten rehellisesti kaunistelematta kusipäitä. :D

Kirjan päähenkilöt ovat kuvan kauniita, mutta kummankin heidän sisältään löytyi ulkokuorta syvempi kaunis sielu. Mutta ikävä kyllä kumpaakin oli elämä heitellyt aikatavalla ja sielukin vaurioitunut. Mutta kaiken elämän eteen heittämän ikävänkin alta he pystyivät löytämään kaunista. 

Odotin kirjalta kuitenkin jotain enemmän. Se puhutteli ja laittoi pohtimaan taas syvästi, mutta jotenkin tarina jäi minusta pliisuksi. Tämä ei ollut minun silmissäni niin hyvä kuin Onnenkoukkuja, jonka lukemisen jälkeen papatin miehelleni suu vaahdossa lottovoiton varjopuolista. Tämä kirja ja sen tarina ei saanut minua innostumaan aiheestaan yhtä paljoa. Kyllä tämä kuitenkin kannattaa lukea. Delacourt tarttuu pinnallisiin aiheisiin kuten raha ja ulkonäkö, mutta ampuu aiheet suoraan ihonalle kepeällä tyylillä. Kirjat ovat hauskoja, helppolukuisia sekä lyhyitä, mutta kuitenkin hieman traagisia. Kuitenkin kirjaa lukiessa minua huvittu suuresti Arthurin suuri innostus rinnoista ja pienet yskityiskohdat kuten smurffikalsarit.

Mitähän seuraavaksi kun raha ja ulkonäkö on käsitelty? Mutta tässä nettiä selailessa huomasin että tosielämän Scarlett haastoi Delacourtin oikeuteen tämän kirjan johdosta.

 Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: La Première Chose Qu' on Regarde (2013) 
Sivuja: 238
Suomentanut: Leena Leinonen

Mistä minulle: Saatu arvostelukappal.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Stephen King: Liseyn tarina

Lisey ja Scott Landon olivat naimisissa 25 vuotta. Julkisuudessa Lisey oli lähes näkymätön hahmo, mutta todellisuudessa hän oli mielenterveytensä kanssa kamppailevan kauhukirjailijan tärkein tuki. Landonien suhde oli läheinen, muttei helppo. Joskus se oli jopa pelottava. Jo ennen avioliittoa Lisey sai tietää miehensä vierailevan ajottain mielikuvituksellisessa paikassa nimeltä Lumokuu. Päivisin Lumokuu on rauhan tyyssija ja inspiraation lähde, mutta öisin paikasta tulee painajaismainen. 

Kun Scottin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta Lisey alkaa viimein tutkimaan mieheltänsä jääneitä papereita. Noita papereita monet muutkin havittelevat keinoja kaihtamatta. Tutkimustyön edetessä Lisey joutuu matkustamaan uudestaa Lumokuuhun ja kohtaamaan niin miestänsä riivanneet kuin omatkin demoninsa. Selviytyykö Lisey Lumpijahdista, jonka Scott on hänelle ennen kuolemaansa järjestänyt.

Olen kuullut sanottavan että Liseyn tarinassa King on elämänsä vedossa. En ihan lähde allekirjoittamaan tätä... Minun mielestäni Kingillä on parempiakin kirjoja, toki on myös huonompiakin. Liseyn tarina oli minulle keskinkertaista Kingiä, ja tämän lukemiseen meni turkaisen kauan -  3 viikkoa ja risat. Miksi lukeminen oli niin hidasta, että tein mielummin muuta kuin luin? En tiedä oliko syy koukuttumisesta tv-sarjoihin vai siittä etten kokenut tarinaa vetävänä. Veikkaan jälkimmäistä, koska koukutun helpommin kirjoihin kuin tv-sarjoihin. 

Liseyn tarina oli tunnistettavaa Kingiä. Pelottelun herra kyllä taitaa ja pinnan alla oli taas havaittavissa syvempiä teemoja. Selvästi Liseyn tarina on oivaltava ja monipuolinen kuvaus mielenterveysongelmista. Lumokuu kuvaa mielestäni hyvin Scott Landonin mielenmaisemaa, jossa on kaksi puolta: oma mieli on pimeydessä leijuva hirviö. Amanda, Liseyn mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva isosisko, oli mielestäni Scottin vastine. Lisäksi oli myös psykopaattinen vainoaja, joka sai tyydytystä naisten sattuttamisesta, tai paremmin sanottuna silpomisesta, ja yksi hullu fani, joka yritti tappaa Scottin. Lisäksi on Scottin isä ja veli, jotka vaikutti sairastavan kärjistettyä sivupersoonahäiriötä. Arkisiin maisemiin King saa taas luotua maagisia kauhunelementtejä.

 Mietin myös lukiessani että King on varmasti ammentanut tähän kirjaan paljon omasta elämästään. Poiketen muusta Kingin tuotannosta, on tässä paljon rakkauden kuvausta ja onhan herralla itselläänkin takana pitkä avioliitto Tabithan kanssa. Scott on kauhukirjailija niinkuin King itsekkin ja Kingin vaimolla on myös monta sisarusta. 

Tämä oli mielenkiintoista luettavaa, mutta petyin etten koukuttunut tähän samalla tavalla kuin muihin Kingeihin. En silti voinut lopettaa lukemista kesken, sillä juoni oli erittäin mielenkiintoinen lumpijahteineen. Ja matka Kingin parissa jatkuu sillä kirjahyllyssäni odottaa jo Herääminen.  Tai odotti kun alunperin kirjoitin tämä arvion, mutta se on jo luettu ja postaus odottaa luonnoksissa loppu hiomista.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2008
Alkuteos: Lisey's Story (2006)
Sivuja: 541
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Sookie Stackhousella on mieshuolia. Vaikka hänen vampyyripoikaystävä Bill on ainoita, joiden ajatuksia Sookie ei voi lukea, on selvää että Billillä on paljon salattavaa. Bill valehtelee Sookielle lähtevänsä työmatkalle, mutta katoaa reisulleen kuin tuhka tuuleen. Eric tulee pyytämään Sookien apua, jotta Bill löytyisi. Sookien tulee soluttautua Mississippin yliluonnollisten olentojen alamaailmaan ja oppaakseen hän saa ihmissusi Alciden, joka sattuu olemaan vahva älyinen ja hurmaavan komea.

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi tarttua tähän Sookie Stackhouse -sarjan kolmanteen osaan. Satuin kirpputorilta löytämään itselleni neljännen osan ja ajattelin että nyt on hyvä sauma tarttua kolmososaan kun nelonen ja aikaisemmin lahjaksi saatu vitonen odottelevat omassa kirjahyllyssä. Minulle kun tuppaa näiden huippu hyvien vampyyrisarjojen kanssa käymään niin että jään ihan koukkuun eikä muiden kirjojen lukemisesta tule mitään. Eikä tällä hetkellä Udolphon lukemisesta tule mitään, kun haluaisin tietää kuin Sookien solmuun menneet mieshuolet oikein kehittyvät. 

Tämä sarja on tälläinen menevän viihteellinen, romanttinen sekä yliluonnollinen. Hyvinkin minun makuuni, kun haluttaa lukea jotain kevyempää. Nämä kirjat ahmaisee hetkessä, kun ei niitä malta laskea kädestä. Ideana olisi kerätä kaikki sarjan osat omaan hyllyyn, kun tälläisten sarjojen pariin on aina välillä kiva palata uudelleen, kun tietää varmasti viihtyvänsä. Kirjat ovat sopivaa vastapainoa raskaammille lukukokemuksille. Enkä minä vaan voi vastustaa vampyyreitä. Tykkään myös sarjan pohjalta tehdystä True Blood -sarjasta, joka aika löyhästi myötäilee kirjasarjaa. Ehkä pääjuoneltaan kyllä, mutta muuten vähemmän. Innostuin sitten HBO:lta katselemaan koko sarjan kirjan innoittamana. Kylläpä harmitti kun viimeinen jakso loppui, tuli aivan orpo olo.

Alussa kyllä kirjan kieli tuntui jotenkin töksähtelevältä, kun on tottunut hieman ns. laadukkaampaan kaunokirjallisuuteen. Kuitenkin juoni, josta ei käänteitä puuttunut, vei minut hyvin pian mukanaan enkä miettinyt enään kielen ontumista yhtään. 

Ehkä taidan laittaa Udolphon sivuun ja tarttua nelososaan, kun into jatkaa sarjan parissa vain kasvaa tätä kirjoittaessa. Sitä paitsi Udolpho on ihan tappavan tylsä...

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2010
Alkuteos: Club Dead (2003)
Sivuja: 291
Suomentanut: Sari Kumpulainen

Mistä minulle: Olen saanut tämän joululahjaksi aikoinaan.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Yiyun Li: Kulkurit

Vuonna 1977 Kurajoen kaupungissa, Kiinassa, teloitetaan nuori nainen vastavallankumouksellisista toiminnasta. Shanin sureminen on virallisesti kiellettyä, sillä se katsotaan vastavallankumoukselliseksi toiminnaksi, näin ollen sureminen on kielletty myös Shanin vanhemmilta, jotka joutuvat maksamaan patruunan, jolla nainen surmataan. Shanin äiti kuitenkin tapaa kumouksellisen uutisankkuri Kain, jonka johdattelemana nainen kääntyy vastarintaan. Kai ja rouva Gu, yhdessä muiden kumouksellisten kanssa, järjestävät mielenilmauksen, joka kritisoi Shanin teloitusta. Kylässä, jossa jokainen yrittää vain selvitä päivästä toiseen puhkeaa yllättävä yhteishenki, joka loistaa vain hetken, kunnes valtio päättää kitkeä Kurajoelta väärämieliset pois.

 Vaikka kirjan henkilöt ovat fiktiota, niin olin aivan sydänjuuriani myöten järkyttynyt näistä ihmiskohtaloista ja valtion brutaaliudesta. En ennen ole niin lukenut tästä aiheesta, mutta kommunistinen Kiinan on ollut kamala paikka elää. 

Kulkureissa kietoutuu yhteen monta tarinaa. Yksi kohtaaminen johtaa toiseen ja yhden elämä kietoutuu toisen elämään kuin sattumalta. Mutta nämä monta tarinaa auttaa lukijaa ymmärtään moniulotteisemmin kommunistisen puoleen tumman varjon alla eläviä kansalaisia. Henkilöt ovat joukko kirjavia persoonia, joista jokainen on omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta samalla myös omituinen. Kirjan tunnelma on surullinen, ahdistava ja melankolinen, mutta kuitenkin mukaan mahtuu rakkautta, toivon kipinöitä ja pieniä onnenhetkiä.

Kulkurit on koskettava ja hätkähdyttävä lukukokemus. Välillä oli pakko jättää kirja omaan rauhaan ja lukeminen oli hidasta, sillä ajoittain kirja oli hyvinkin ahdistava. Kulkuria ei voi lukea kerralla hotkaisten, vaan sen kertomaa on välillä pakko jäädä sulattelemaan. Olen tavallaan huojentunut että viimein kirja on loppu ja pääsen lukemaan jotain muuta. Minusta Lin Kultatyttö, smaragdipoika oli kuitenkin parempi kuin tämä naisen esikoisteos.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: The Vagrants (2009)
Sivuja: 431
Suomentanut: Seppo Loponen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 12. toukokuuta 2015

Jo Baker: Longbournin talossa

Longbournin talossa, tuossa Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon Bennettien perheen kotitalossa, asuu myös palveluskunta, joka saa tarinan tämän kirjan myötä. Palvelusväellä on työntäyteinen elämä, mutta silti työn lomassa koetaan rakkautta ja haaveillaan pesusoikon äärellä.  Eräänä pyykkipäivänä rouva Hillin ankaralla, mutta hyvällä sydämellä emännöimä talo kokee mullistuksen. Taloon saapuu uusi lakeija, joka on vaitonainen maailmaa nähnyt mies ja jonka menneisyys on hämärän peitossa.

Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo. Minä lukeudun Austen faneihin, hänen kirjansa ovat minulle tärkeitä, ennenkaikkea Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet. En lähtisi allekirjoittamaan että Longbournin talossa olisi palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo, vaan pikemminkin Ylpeyden ja ennakkoluulon tarinan palvelusväen romanttinen tarina. Ei tämä kirja yllä siihen tunnelmaan ja hienouteen, mihin Austen kuuluisassa kirjassaan on yltänyt. 

Olin kuitenkin enemmän kuin innoissaan kun aloitin kirjaa lukemaan, onhan kirjan aihe jo Austen fanille niin kutkuttava, että ihan hymyilytti. Toisaalta minusta oli myös Bakerilta rohkeaa kirjoittaa toisenlaista näkökulmaa klassikkokirjaan.  Aluksi olinkin tosi innostunut kirjasta, mutta kun tajusin ettei tarina ota missään vaiheessa kunnolla tuulta alleen, vaan säilyy keskiverto kerronnallisena romantiikkaan taitavana romaanina, innostus alkoi hiipumaan. Koin kuitenkin tarinan luettavampana, kun aloin suhtautumaan kirjaan omana irrallisena kertomuksenaan, enkä rinnastanut sitä koko ajan Ylpeyteen ja ennakkoluuloon. Silti tarina tuntui välillä hieman pitkästyttävältä ja toistavalta. Siinä oli aivan liian paljon itsensä toistoa ja turhanpäiväistä paatostamista, joka teki kirjan lukemisen välillä vaivalloiseksi.

Minusta kirjassa olisi voinut antaa enemmän tilaa myös Jamesille, joka oli kirjan henkilöistä kokenut kaikista mielenkiintoisimman elämän. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöt jäivät ikävästi liikaa päähenkilö Sarahin varjoon, vaikka minusta Sarah oli henkilönä ehkä tylsin. Minua häiritsi myös., että Longbournin talossa kuvailtiin myös inhorealistisesti minulle niin rakkaita henkilöhahmoja. Ymmärrän että kirjassa korostettiin palvelusväen kurjuutta ja kaikkea sitä työmäärää, mitä he joutuvat tekemään että herrasväen elämä sujuisi sellaisenaan. En kuitenkaan olisi halunnut lukea Elizebethin hikisistä ja karvaisista kainaloista ja Bennetin tyttöjen menkkaräteistä.

Longbournin talossa noudattelee Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ajallisesti, mutta ulottuu myös aikaan sen jälkeen. Jokainen luku alkaa sitaatilla Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, mikä oli minusta virkistävää. Muuten kirja jäi melko kehnoksi lukukokemukseksi, olin melko pettynyt kirjaan.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Longbourn (2013)
Sivuja: 448
Suomentanut: Helen Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 30. huhtikuuta 2015

Victoria Hislop: Elämänlanka

Dimitri Komninos syntyy samana iltana kun Thessalonikin suurpalo alkaa. On vuosi 1917 ja monikulttuurinen kaupunki, jossa kristityt, juutalaiset ja muslimita elävät sulassa sovussa, palaa lähes kokonaan maan tasalle. Viisi vuotta myöhemmin Katerina Sarafoglou saa oman tulikasteensa Smyrnan kaupungissa Turkin armeijan edetessä länteen Vähä-Aasiaan. Smyrnan palaessa Katerina kadottaa äitinsä ja sisarensa pakolaisvirrassa ja rantauduttuaan Thessalonikiin tyttö on tuntemattomien hyväntahtoisuuden varassa. Seuraavien vuosikymmenten ajan Katerinan ja Dimitrin elämät kietoutuvat toisiinsa, punoutuen samalla huumavan Thessalonikin kiemuraisiin vaiheisiin. 

Lähes vuosisata myöhemmin nuori amerikankreikkalainen mies kuulee isovanhemmiltaan uskomattoman tarinan ja ymmärtää että hänenkin on tehtävä valinta. Vuosikymmenien ajan Dimitri ja Katerina ovat varjelleet kallisarvoista aarretta, jotka jättivät jälkeensä ne juutalaiset ystävät, jotka pakotettiin lähtemään. Pitäisikö nuorukaisen jäädä ja vaalia isovanhempiensa perintöä?

Hislopin Saari on jäänyt sen verran vahvasti tunnelmaltaan mieleeni, että Elämänlanka on roikkunut lukulistoillani heti sen ilmestyttyä. Kuten Saari, myös Elämänlanka kertoo Euroopan historiaa kreikkalaisesta näkökulmasta ja tässä kirjassa erityisesti vielä kahdesta eri yhteiskuntaluokasta käsin. Vaikka kirjassa on paljon tapahtumia, sen kerronta on verkaista ja tunnelmallista. Kirjassa käydään läpi sotia, pula-aikoja, natsien valloitus, kommunstien ja monarkien välinen sisällissota, mutta myös kipeitä perhesuhteita. Kokoajan rinnalla kulkee myös Dimitrin ja Katerinan epätoivoinen rakkaustarina. 

Hislop kuvaa taitavasti kreikkalaista arkea historian tiimellyksissä, mutta välillä selostetaan historiallisia tapahtumia, mutta hyvin kevyesti. Näin kirjan tyyli pysyy kuitenkin helpommin luettavana lukuromaanina. Itse ainakin koen välillä hieman puuduttavaksi Hislopin verkaisen ja arjen täyttämän kuvailevan kerronan, mutta en niin puuduttavana ettenkö nauttisi hänen kirjojensa lukemisesta. Koen lukemisen vain normaalia aikaa vievämpänä ja en aina jaksa viipyä kirjan parissa yhtälailla, jos kyseessä olisi kunnon page turneri. Hislop kuitenkin tuo kirjoihinsa aivan omanlaisensa melankolissävytteisen tunnelman ja mielenkiintoisesti Kreikan historiaa esille, joka on minulle ainakin hieman vieraampaa, jos ei lähdetä puhumaan antiikinajoista. Vaikka itse pidän että Hislopin tyyliin kuuluu se melankolinen pohjavire, ehkä johtuen myös hänen kirjojensa aiheista, niin kirjaan mahtuu myös positiivisuutta. Tahtoa selvitä vaikeimman yli, toivonkipinöitä synkkyyden keskellä sekä tiiviit perhe- ja naapuriyhteisöt, jotka tukevat toisiaan vaikeina aikoina.

Pidin lukemastani, mutta en täysin vaikuttunut. Pakko myös moittia että koko hienoudessaan sattumuksineen päivineen kirja vaikutti välillä hieman epäuskottavalta. Lisäksi kirjan prologi oli minusta aivan turha ja itsensä toistamista. Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: The Thread (2011) 
Sivuja: 442
Suomentanut:  Susanna Tuomi-Giddings
Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kirjakauppias johdattaa aamuyönhämärissä kymmenen vuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin koko loppuelämän. Vanhan paperin ja pölyn keskeltä pojan käsiin etsiytyy kirja nimeltään Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjailijaa Julián Caraxia Daniel alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmennen ajan Daniel seuraa kirjailijan jalan jälkiä läpi rakkauden, petoksen, ystävyyden ja väkivallan labyrintin.

Olen todella paljon kuullut kehuja tästä kirjasta, joten odotukset olivat korkealla kirjan suhteen. Kuitenkin jossain kirjoja rakastavan sieluni syövereissä tiesin että rakastan tätä kirjaa. Kirja, joka kertoo kirjasta, kirja, jossa on Unohdettujen kirjojen hautausmaa, eihän sellaiseen voi pettyä. Ja ei, en pettynytkään vaan rakastin kirjaa alkumetreiltä lähtien koko sydämestäni. Palvoin sen jokaista sanaa ja olin niin kietoutunut tarinan verkkoon, että pari tuntia kirjan parissa tuntui kahdelta minuutilta. Tätä kirjaa ei voinut lakata ahmimasta. 

Sitten arvosteluni vaikein osa. Miksi kirja oli minusta niin huikean hyvä? Tuntuu vaikealta pukea sitä sanoiksi. Tarina tursusi mitä erilaisempia henkilöhahmoja, joista jotku olivat niin raivostuttavia, että alkoi ihan inhottaa ja toiset taas niin ihania, että heitä teki mieli halata. Sitten oli henkilöitä, jotka olivat mukana, koska heidän täytyi, mutta eivät herättäneet sen suurempia tunteita. Tarinan miljöö on herätetty hyvin henkiin ja suosikki paikakseni Unohdettujen kirjojen kirjaston lisäksi nousi Usvan enkeli.

Kirjan tunnelma on vertaansa vailla, välillä jopa pelottava. Juoni on alussa verkainen, mutta kun tarina kunnolla alkaa se muuttuu lähes henkeäsalpaavaksi dekkarimaiseksi kilpajuoksuksi, jossa Julián Caraxin traaginen elämä selviää pala palalta. Olin täysin yllättänyt, kirja onnistui yllättämään minut kokonaan, en millään olisi osannut arvata ja oikeastaan vähän edes kokeilin totuutta arvuutella kirjan edetessä, odotin vain jännittyneenä mitä tuleman pitää, vailla harmainta aavistustakaan siittä minkä suunnan juoni ottaa.

Tuulen varjo nouseen ehdottomasti yhdeksi parhaimpia lukemiani kirjoja, niin hieno lukukokemus se oli.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2006
Alkuteos: La sombra del viento (2004)
Sivuja: 479
Suomentanut: Tarja Härkönen

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 23. huhtikuuta 2015

J.R. Ward: Pimeyden rakastaja

Kun yö laskeutuu New Yorkin Caldwellissa alkaa kuolettava ajojahti vampyyrien ja heidän metsästäjiensä välillä. Tämä on salaisen veljeskunnan aluetta, kuuden vampyyrisoturin, jotka ovat lajinsa viimeiset puolustajat. Viimeinen puhdasverinen vampyyri Wrath hautoo kostoa hänen vanhempiensa tappajille. Kostonhimo vain yltyy, kun Wrathin luottosoturi saa surmansa. Viimeisenä pyyntönää Wrathille tuo soturi pyytää pitämään huolta puoliverisestä tyttärestään Bethistä. Bethillä ei ole aavistustakaan synkästä verenperinnöstään. Wrathin on johdatettava tyttö kanssaan epäkuolleiden maailmaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Olen monet kerrat miettinyt kirjastossa, että otanko vai enkö ota tämän kirjansarjan ensimmäistä osaa, eli tätä kyseisestä kirjaa, lainaan. Monet kerrat kirja on jäänyt lainaamatta, koska kuvittelin kansikuvien perusteella, ettei kirja voi olla hyvä. Ajattelin koko sarjan olevan täyttä ö-luokan kirjallisuutta, joka on syntynyt näin vampyyritarinoiden kulta-aikana. 

Sain kuitenkin iloisesti yllättyä, kun istuin ja ahmin kirjaa sivu toisensa jälkeen. Olin aivan hurmaantunut kirjan rosoisen miehekkäistä pahapoika vampyyreistä, jotka olivat raakalaisia, mutta kuitenkin osasivat olla kunnon rakastajia. Hehe, kuten jo arvata saatta ei nämä mitään laatukirjallisuutta ole, sellaista viihdekirjallisuutta, jossa on pieni eroottinen lataus. Henkilöhahmot olivat onnistuneita, tarina mielenkiintoinen ja koukuttava. Yllättäviä juonenkäänteitä, huumoria, ronskia kieltä ja vauhtia sekä vaarallisia tilanteita. Ja kaikki tämä oli kirjoitettu kasaan niin hyvin että en olisi malttanut edes illalla nukkumaan laittaa, kun oli vain aivan pakottava tarve lukea vähän vielä lisää. Kaiken lisäksi kirja loppui sillä tavalla, että olin heti syöksymässä kirjastoon lainaamaan seuraavaa osaa. En edes muista milloin viimeksi olen hullaantunut jostain kirjasta niin valtavasti, että haluan lukea seuraavan osan HETI, enkä silloin kun se sattuu silmiini osumaan. Seuraavalla kirjastoreissulla tietää mihin hyllyväliin suuntaan ensimmäisenä. 

Ihana lukea välillä tälläisiä vetäviä viihdekirjoja, jotka saa posket punastumaan ja lukiessa voi olla niin aivot narikassa. Antaa mennä vaan. Ja näköjään sitten aina ennakkoluuloista huolimatta nämä vampyyritarinat iskee, vaikkei vampyyrit näissä kirjoissa mitään Edward Culleneita ole olleetkaan. Näköjään vampyyri ku vampyyri kelpaa. Ja teinivampyyrihöpötysten lisäksi näyttää uppoavan nämä aikuisille suunnattut tummanpuhuvammat toiminnalliset vampyyritarinat, kun olen koukuttanut itseni myös Lukajenkon sarjaan ja True Blood on ihan huippu!

Pimeyden rakastaja on Mustan tikarin veljeskunnata -sarjan ensimmäinen osa ja J.R.Ward on kirjailija nimi, jonka takaa löytyy nainen nimeltään Jessica Bird. Sarjan osia on Rising Shadowin mukaan ilmestynyt nyt 12 osaa. Jee, paljon luettavaa vielä sarjan parissa. On varmaan sanomattakin selvää että olen aivan koukussa!

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Basam Books
Ilmestynyt suomeksi: 2009
Alkuteos: Dark Lover (2005)
Sivuja: 442
Suomentanut: Marke Ahonen

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Nuori New Yorkilainen menestyskirjailija Marcus Goldman on jumissa ja kärsii valkoisen paperin kammosta. Toinen romaani ei ota millään syntyäkseen ja Marcus pelkää jäävänsä pelkäksi tähdenlennoksi. Takaraivossa jyskyttävä epäonnistumisen pelko saa Marcuksen matkustamaan Auroran pikkukaupunkiin oppi-isänsä Harry Quebertin luo. Hän yrittää etsiä kadonnutta inspiraatiotaan, kunnes vierailu saa odottamattoman käänteen. Harryn takapihalta löytyy ruumis, joka on 33 vuotta sitten kadonneen Nola Kellerganin. Harrylla ja 15-vuotiaalla Nolalla oli kielletty suhde juuri ennen Nolan katoamista ja Harry pidätetään epäiltynä murhasta. Marcus ei usko Harrya syylliseksi ja alkaa selvittämään totuutta aikomuksena kirjoittaa todellisista tapahtumista kirja, joka puhdistaa Harryn maineen.

Vau vau ja vau, mikä ällistyttävän huikea loisto romaani. Melkoinen tiilisikivi kyllä, mutta en kertaakaan miettinyt kirjaa lukiessa, että kuinka monta sivua on vielä jäljellä. Olin niin kertakaikkisen imaistuna tarinan pauloihin ja matkustin Marcuksen mukana Auroran pikku kaupungissa, että minulle iski vain suru, kun huomasin tarinan lähestyvän loppuaan. En halunnut sen loppuvan, halusin tarinan jatkuvan vielä edes hetken. Sitä ei malttanut millään laskea käsistään, sillä juoni syveni syvenemistään ja tuntui oikeasti kuin olisin ollut matkassa kirjassa, sillä niin taidokkaasti se oli kirjoitettu. Yli 800 sivuun mahtui yllätyksiä, ratkaisun hetkiä, takapakkeja, maton jalkojen alta vetämisiä, mutta kaikkia noita sopivassa suhteessa, niin että tarina piti tiukasti otteessaan alusta loppuun.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo erilaisia rakkaustarinoita, se on samalla dekkari ja kertomus kirjailijaksi kasvamisesta sekä kirjan kirjoittamisprosessista. Tämä kirja kohoaa täydellisyydessään, yllätyksellisyydessään, viihdyttävyydessään, monikerroksellisuudessaan ja erinomaisesti onnistuneen kerrontansa ansiosta tämän vuoden lukemieni kirjojen Top-listan kärkeen. Vau vau ja sanoinko jo vau? Lukekaa tämä helmi, elkää kavahtako sen paksuutta, sillä kerrankin on ihan parasta että kirja on järkäle. Vaikka minä kyllä ahmaisin tämän ihanuuden ennätysvauhdissa, sillä tämä ei kyllä ollut Keltaiselle kirjastolle ominaista vaativaa kirjallisuutta. Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli helppo ja nopea lukuinen romaani, jota voisin luonnehtia ehkä puoli kevyeksi. Monet ovat ihmetelleet miksi tämä kirja on Keltaisen kirjaston kirjoissa, kun tämä ei  ole ihan tyyppillisintä keltaista. Minäkin odotin kyllä jotain haastavampaa ja älykkäämpää, mutta minulle tämä kuitenkin  oli erittäin onnistunut lukukokemus tälläisenaan.

Annan kirjalle 5 / 5 psitettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: La Vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012)
Sivuja: 809
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 26. maaliskuuta 2015

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Vuonna 1994 ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa Venäjälle unohtaakseen menneisyytensä. Jevgeni Onegin harjoituksissa hän tapaa Dmitrin, valtaa suruttomasti hyväksikäyttävän baritonin. Lavalla rakkautta taitavasti tulkitseva mies muuttuu parisuhteessa kylmäksi ja etäiseksi. Muutto Moskovaan vain syventää Julietten kokemaa yksinäisyyttä. Pian Juliette huomaa olevansa sidottu Dmitriin tavalla, jota hän ei itsekkään ymmärrä. Ooppera muuttuu painajaisten näyttämöksi, joka tempaisee Julietten pakkomielteisen karnevaalin pyörteisiin.

Huh, miten mielenvikainen kirja, mutta en sano tätä kuitenkaan teilatakseni kirjaa täysin. Tarina alkaa varsin realistisesti ja esittelee tarinan perusasetelman ja keskeiset henkilöt, joista yhdestäkään ei voi pitää. Juliette on rasittavan takertuvainen ja Dmitri yököttävän itsekeskeinen. Muutto Moskovaan kuitenkin muuttaa kaiken ja todellisuuden rajat alkavat hämärtyä eikä lukija siinä missä Juliettekaan erota harhaa sekä unta todesta. Tarina alkaa saada kummallisia piirteitä, jopa kauhumaisia vivahteita. Lukiessa kyllä unohdin täysin lukevani suomalaisen kirjailija esikoisteosta. Tarina oli tarkoituksella sekava, mutta minua vaivasi etten tietänyt enemmän kuin Juliette, että mikä oli totta ja mikä ei. Olinkin ihan tapahtumien pyörityksessä yhtä pyörällä päästäni kuin Juliette, kun olisin halunnut olla tarinan yläpuolella kaikkitietäväisempi. Ne täyttämättömät aukot jäivät vaivaamaan minua. 

Nimen perusteella odotin kyllä dekkaria, mutta Veristen varjojen ooppera on aistikas ja tunnelmallinen romaani, jonka henkilöt herättävät tunteita ja tapahtumat saavat pään pyörälle. Siinä on aivan omalaatuinen melankolinen tunnelma, jota korostaa vielä Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä. Hieno esikoisteos, mutta ei kuitenkaan aivan minun tyyliseni, niin että lukukokemus olisi sävähdyttänyt, vaikka se oli kyllä mieleenpainuva.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2013
Sivuja: 285

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiriksellä on edessä uusi alku, kun Aleksi yllättäen jättää Iiriksen seitsemän vuoden seurustelun jälkeen. Vaikka uusi alku kyllä pikemminkin tuntuu lopulta, kun Aleksi vielä tunnustaa ettei ole koskaan rakastanutkaan Iiristä. Onneksi koulupsykologina työskentelevä Iiris keksii keinot selviytyä. Naapurin kahdeksankymppiseltä Marja-Liisalta omaksuttujen oppien ja itse kehittämänsä terapiamuodon avulla Iiris selviää surustaan.

Kotimaista chick litiä. Riikka Pulkkisen uusin aluevaltaus. Olihan se aivan pakko Pulkkis-fanina kokeilla taipuuko kirjailijatar myös chick litiin, jopa senkin uhalla etten liiemmin chick litistä välitä. Tulen siittä lähinnä pahalle päälle (toki on sitten muutamia genren helmiä, joista tykkään, kuten iki-ihana Bridget Jones). Mutta sain yllättyä positiivisesti. Yllätin itseni viihtymästä ja jopa nauramasta tämän kirjan parista. Iiris oli aivan hupaisan huippu sankaritar. Mitä mainioin hyväntuulen välipalakirja, jota kannattaa lukea suklaalevy käden ulottuvilla. Minulla ainakin lukiessa pariin otteeseen iski älytön suklaanhimo. 

Tämä on kyllä aivan eri luokkaa kuin Pulkkisen aikaisemmat teokset, mutta sehän vain osoittaa että hän on muuntautumiskykyinen kirjailija. Kuitenkin, vaikka tämä oli viihdyttävä kirja, se oli myös samalla älykäs ja oivaltava. Sen takia en ehkä suoraan survoisi Iiris Lempivaaraa chick litin alle, vaikka se aiheensa puolesta sinne sopiikin. Tämä nyt on kuitenkin paljon muutakin eikä sellaista perinteistä hömppää. Mutta jos tämän kirjan haluaa chick litin alle latoa, niin täytyy sanoa että tämä muuttaa käsityksen em. genrestä kokonaan. Oli myös ilo huomata että jälleen Pulkkisen hiottua ja harkittua kieltä oli nautinollista lukea.  Jos Pulkkinen aikoo kirjoittaa enemmänkin näitä kevyempiä kirjoja, niin kyllä varmasti luen.

Tämä tarina on alun perin ilmestynyt jatkokertomuksena Kauneus ja terveys -lehdessä. Olin yllättynyt tästä tiedosta. Yleensä jatkikset on huonoja ja niitä viitsi lukea vain odotushuoneessa ajan kuluksi tai paremman tekemisen puutteessa. Kun tarkemmin pysähdyin ajattelemaan oli tämä jatkokertomaisuus oli havaittavissa kirjan rakenteessa ja kappaleissa, jotka toimivat itsenäisestikkin.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 174

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 23. helmikuuta 2015

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Aina kuullessaan lempikappaleensa Norwegian Woodin, Toru ajelehtii muistoissa ensirakkauteensa Naokoon, joka oli Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävän. Muistot vievät hänet myös opiskeluaikojen Tokioon, missä hän ajelehti ystävyyden, seksin, inhtohimon ja surun vietävänä. Kahden vaativan naisen välillä kipuilevassa Torussa ruumiillistuvat nuoruuden epävarmuus, ehdottomuus ja valinnan vaikeus. Hauraan Naokon aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja hän loittonee pikku hiljaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi elämästä. Torun opiskelutoveri Midori puolestaan uhkuu itsevarmuutta.

Murakami, Murakami... monen kirjabloggaajan suosikkikirjailijoita, niin myös minunkin. Mutta täytyy sano että tämä ei ollut minun mielestäni parasta Murakamia mitä olen lukenut. Toki Norwegian Wood on sykähdyttävän kaunis ja riipaisevan surullinen rakkaustarina, mutta pidän enemmän Murakamin maagisrealistisista kirjoista, joita lukemani Kafka rannalla ja 1Q84 ovat olleet. Murakamilla on maagisuuteen aivan oma tyylinsä ja se juuri tekee siittä niin huikean hyvää, että tämmöinen tavallisuus sen rinnalla ei vain ole niin tajunnanräjäyttävää.

Norwgian Wood on siis rakkaustarina, kuten kansikuvan perusteellakin pystyy jo päättelemään. Mutta se vie lukijansa myös 1960-luvun opiskelijoiden arkeen Japanissa. Kirjassa on nuorille tyypillisesti seksiä, alkoholia ja aikuiseksi kasvamisen kipuilua. Norwegian Wood on realistinen ja hidastempoinen romaani, joka kuitenkin viihdyttää ja aivan varmasti sykähdyttää. Kirja on melankolinen sekä traaginen ja kuolema on vahvasti läsnä alusta loppuun asti. En siis voi kuitenkaan sanoa etten olisi pitänyt tästä, vaikka petyinkin sen realistisuuteen. Murakamin tyylissä kirjoittaa on sitä jotain ja tässäkin kirjassa oli huikeita ja kauniita yksityiskohtia sekä tunnelma vailla vertaa. Tämä on varmasti hyvä kirja aloittaa niille, jotka eivät ole vielä Murakamia lukeneet, mutta toisaalta tästä puuttuu tyystin jo mainitsemani Murakamille tyypillinen maagisuus.

Norwegian Wood on muuten Murakamin läpimurtoteos. Hän on kirjoittanut kirjan jo 1987, mutta suomennos on vasta vuodelta 2012.

Annan kirjalle arvosanaksi 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2012
Alkuteos: Noruwei no mori  (1987)
Sivuja: 426
Suomentanut: Aleksi Milonoff

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Tarina alkaa, kun Frank Sinatra päättää lahjoittaa ystävälleen Marilyn Monroelle ihanan pikkuisen Maltan koiran. Ihastunut Marilyn nimeää koiran Mafia Honeyksi ja Mafista tulee emäntänsä uskollinen ystävä tämän viimeisten parin tokkuraisen vuode ajaksi. Maf kulkee Marilynin mukana kaikkialle, niin cocktail kutsuille, terapiaan kuin kampaajallekkin. Maf rakastaa maksaa ja kenkiä, mutta inhoaa runoilevia kissoja.

Olen aina ollut kiinnostunut Marilyn Monroesta, hänessä vain on sitä jotain ja hänen eli varsin mielenkiintoisen elämän. Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on kuitenkin fiktiivinen kertomus Marilynistä Mafin näkökulmasta. Pidin Mafista kertojana, kuinka hän oli fiksu ja filosofinen. Tässä kirjassa koirat ovat fiksumpia kuin ihmiset ymmärtävätkään. Myös idea puhuvista muurahaisista ja runoilevista kissoista oli hauska. Mutta loppua kohden hauska idea alkoi menettää loistoaan ja kultturellin koiran filosofisointi alkoi ärsyttämään. Minua kiinnosti enemmän Marilyn kuin hänen koiransa aivoitukset. Eli toisin sanoen kirjan alussa olin hullaantunut, varsinkin kun kirjassa vilahti monikin tunnettu nimi, mutta loppua kohden alkoin toivomaan että kirja loppuisi jo. Ei vain uponnut enään. Luulin kyllä että tämä kirja olisi napakymppi, onhan se Keltaisen kirjaston, siinä kerrotaan Marilynista ja siinä on koira, mutta tarina ei vain kantanut loppuun asti. 

Siittä on pitkä aika kun olen viimeksi Marilynista lukenut, tämä kirja kyllä herätti halun lukea hänestä taas enemmän. Seuraavaksi voisinkin tarttua Joyce Carol Oatesin Blondiin, joka löytyy omasta hyllystä. 

Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2011
Alkuteos: The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe (2010)
Sivuja: 321
Suomentanut: Heikki Karjalainen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 17. helmikuuta 2015

J.K. Johansson: Noora

Palokasken palapeli jatkuu... Lauran kuolinsyystä on tullut pakkomielle rikoskomissaario Korhoselle. Omatoimisesti hän on päättänyt jatkaa tutkimuksia ja päästä murhaajan jäljille. Samaan aikaan Lauran ystävä Noora kertoo pelkäävänsä henkensä puolesta. Palokaskessa tapahtuu myös uusi murha ja tällä kertaa uhrina on Korhosen lapsenlapsi, joka oli nuuskinut Lauran kuolemasta ja saanut jotain selville. Nettiriippuvainen entinen nettipoliisi Miia on luvannut uurastaa Korhosen apuna Lauran mysteerin selvittämisessä.

Palokaski sarjan ensimmäinen osa jäi varsin jännittäviin tunnelmiin ja vaikka Laurassa oli asioita, joista en pitänyt niin paljon oli Noora jo paljon viihdyttävämpi lukukokemus. Osaltaan ehkä siksi että tiesin mitä odottaa, enään ei Miian mahdoton pizzan mättäminenkään häirinnyt yhtään. Uppouduin Palokasken maailmaan ja voin sanoa viihtyneeni. Kirja oli jälleen nopea ja helppolukuinen, mutta kuitenkin itse tarina oli jännittävä. Taas jäätiin niin jännään kohtaan että varmasti kolmaskin osa on pakko ottaa lukuun. Olen jo niin koukussa että minun on saatava tietää koko totuus. Pakko myöntää etten malta odottaa että pääsen lukemaan lisää. Sitä paitsi kahden kirjan aikana on päässyt mukavasti kirjan keskeisten henkilöiden elämään mukaan, että uteliaisuus ulottuu myös haluksi tietää kuinka kaikille käy. 

Palokaski -sarja ei ole mitään murhaajan ja motiivien pohdiskelu rikosromaaneja vaan viihdyttävää rikoskirjallisuutta, jota vain lukee lukemisen ilosta. Kun on olo ettei haluakkaan saada harmaita aivosoluja töihin vaan roikku tarinan kuljetettavana. Kirja kelpaa siis mainiosti sellaiseen hetkeen kun raskaat kirjat ovat saaneet lukuähkyyn. Itse olin niin lukupakissa epäonnistuneen Talvisen tarinan lukuyrityksen jälkeen että halusin lukea jotain helppoa, mutta takuulla viihdyttävää. Tämä oli aivan nappivalinta tuohon tilanteeseen. Siksipä tämä varmasti iski niin hyvin, että tämä oli minulle 4 / 5 pisteen lukukokemus.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 270

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 13. helmikuuta 2015

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia de Luce asuu isänsä ja kahden rasittavan sisarensa kanssa suvun rapistuvassa kartanossa Buckshawissa. 11-vuotias Flavia rakastaa kemiaa ja vihaa siskojaan. Eräänä päivänä oven takaa löytyy kuollut lintu, jonka nokkaan on työnnetty postimerkki. Tuo lintu ja postimerkki tuntuvat saavan Flavian isän poissa tolaltaan. Seuraavana yönä Falvia löytää kartanon mailta kurkkupenkistä ruumiin ja on selvää että kuollut lintu oli ollut huono enne. Kun Flavian isä joutuu pidätetyksi murhasta epäiltynä, päättää Flavia ottaa ohjat omiin käsiinsä ja etsiä oikean murhaajan.

Oi miten ihana dekkari, ei tätä kirjaa ole kyllä turhaan kehuttu. Olin aivan hurmaantunut alkumetreiltä lähtien. Kuinka omaperäinen idea, että 11-vuotias tyttö ratkaisee murhamysteerin. Epäilin aluksi voiko Flavia olla hahmona uskottava, mutta hänhän oli mitä mainioin sankaritar. Niin nokkela, niin pikkuvanha, mutta kuitenkin niin lapsi vielä.

Kirjassa alkaa taphatua heti alkumetreiltä lähtien ja samanlaisella tahdilla kirjassa edetään koko ajan. Kirja oli viihdyttävä, jännitävä ja niin kerta kaikkisen koukuttava, että minä vain ahmaisian sen melkein yhdeltä istumalta. Tämä oli omassa genressään jo pelkästään niin viihdyttävän erilainen, etten voinut olla yllättymättä, eikä Flaviaan voinut olla ihastumatta. Minä en vain löydä tästä kirjasta mitään moitittavaa, olen niin tyytyväinen lukukokemukseeni. Pakko sanoa että tämä on kuluvan kirjavuoteni parhaita lukukokemuksia ja on varmaan sanomattakin selvää, että odotan innolla että saan seuraavan osan käsiini ja pääsen palaaman Flavian pariin. Falvian siskoilleen tekemä kiusakin oli niin ilkikurisen hauskaa, etten malta odottaa että mitä hän vielä mahtaakaan keksiä.

Tämä oli täyden 5 / 5 pisteen lukukokemus. Ihanaa oli pitkästä aikaa lukea näin täydellisen onnistunut kirja!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: The sweetness at the bottom of the pie (2009)
Sivuja: 389
Suomentanut: Maija Paavilainen

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli

Bar Lumen isäntä Massimo tulee tahtomattaan sekoitettua murhamysteeriin, kun eräänä iltana humalainen mies tulee baariin kertomaan että roskiksesta on löytynyt ruumis. Massimo lähtee tarkistamaan väitteen paikkansa pitävyyden ja roskiksetsa todella löytyy nuoren naisen ruumis. Massimo haluaisia vain unohtaa tapahtuneen, mutta se on yllättävän vaikeaa baarissa korttia pelaavien eläkeläispappojen juoruilun takia. Massimon mieli alkaa väkisinkin hahmotella tapahtumien kulkua ja kun totuus vihdoin paljastuu, on Pinetan rantakylän komissariolla ihmettelemistä.

Viiden korttipeli on hyväntuulen dekkari, jossa murhaa selvittää Massimo, josta ei vain voinut olla pitämättä. Hymyn huulille nostatti useampaan otteeseen myös Bar Lumen eläkeläispoppoo, joiden sutkautukset toivat mukavaa huumoria kirjaan. Hullaannuin näihin papparaisiin ihan täysillä.

Juonellisesti kirja ei ole kovin haastava, jos vertaisi vaikka Christien taiturimaisiin juonenrakenteluihin, mutta lopusta voi huomata Poirot kirjoista tutun yhteenkoonnin tapahtumista. En kyllä osannut arvata syyllistä, mutta kirjassa tuntui ettei lukijalle heitettykkään niin paljon vihjeitä, että olisi voinut itse alkaa arvailemaan. Kirja on myös hieman jätkämäinen ainakin lukuisien tissien tuijotus kohtausten jälkeen tulin tähän tulokseen. Seikka ei kuitekaan häirinnyt, sillä kenenkään rintavarustuksia ei jääty kuvailemaan sivutolkulla.

Massimo ja baarin vakioasiakkaat olivat niin positiivinen uusi tuttavuus, että aikomuksena on tarttua jatko-osiin. Saa nähdä miten Bar Lumen murhat -sarja jatkuu, vähän tuntuu että Massimo ja fiktiivinen Pinetan kylä ei montaa murhamysteeriä tällä tyylillä kestä, ennenkuin idea on loppuun kulutettu. Vai onkohan Malvaldilla tulossa aivan uudet tuulet etevän Massimon varalle. 

Viiden korttipeli oli sellainen mukavan viihteellinen ja humoristinen kevyt dekkari, jonka parissa viihtyi hyvin ja hymy huulilla. Ei tämä kuitenkaan vedä vertoja huippudekkareille.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: La briscola in cinque (2007)
Sivuja: 299
Suomentanut: Inkeri Koskinen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 3. helmikuuta 2015

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Tämän Woolfin tunnetuimman teoksen päähenkilönä on rouva Dalloway, jonka elämää seurataan yhden ainoan päivän ajan. Mrs. Dalloway on näennäisesti uppoutunut juhliensa järjestelyyn, mutta tajunnanvirtatekniikan avulla tuohon päivään mahtuukin naisen koko siihenastinen elämä.

Näennäisesti Mrs. Dalloway on kirjan päähenkilö, mutta mukaan mahtuu paljon muitakin henkilöitä. Ennen varsinaisia juhlia Mrs. Dallowayn luo ilmestyy yhtäkkiä nuoruuden rakastettu Peter Walsh, välillä siirrytään seuraamaan nuorta Reziaa, jonka mies on vakavasti sairas ja näkee harhoja, mukaan mahtuu myös Mrs.Dallowayn tytär Elizabeth sekä hänen uskovainen kotiopettajansa neiti Kilman. 

Woolf on yksi maailman tunnetuimpia kirjailijoita, ja tämä oli minulle vasta ensimmäinen Woolfini. Jo oli aikakin, sillä naista pidetään tajunnanvirtatekniikan uranuurtajana ja hän on myös kuuluisa traagisesta elämästään, joka tuli minulle tutuksi Susan Sellersin Vanessa & Virginian kautta.  Toinen syys miksi luin juuri tämän kirjan naisen tuotannosta on Michael Cunninghamin Tunnit, jossa Woolf kirjoittaa juuri tätä kirjaa. Tunnit odottaa minulla omassa hyllyssä ja tarkoituksena on ottaa se piakoin lukuun.

Mrs. Dalloway jätti minut hieman hämilleni. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja pidin kyllä tarinasta, mutta täytyy sanoa että tajunnavirtatekniikka ei taida olla aivan minun juttuni, sillä koin sen melko vaikea lukuikseksi. Lisäksi juhlien alkaessa minusta kirjan tunnelma jotenkin lopahti hetkeksi, kun kierreltiin ihmisten luona, pitkästyin toen teolla ja odotin että milloin taas tulee jotain mielenkiintoista luettavaa. Mutta täytyy myöntää että pitkin romaania minulla tuli hetkittäisiä pitkästymisen hetkiä ja huomasin ajatusteni siirtyvän kirjasta jonnekkin aivan muualle. Osa kirjasta on siis mennyt ehkä vähän harakoille, kun minä olen miettinnyt tulevaa kauppareissua tai jotain muuta yhtä olennaista. Toisaalta Mrs. Dalloway on kirja, jota ei välttämättä voi heti kerralla sisäistää kokonaan, sillä kirjassa on paljon eri vivahteita. Uskoisin, että vaikka olisin lukenut kirjan keskittyneesti herpaantumatta ajatuksen kanssa loppuun asti, saisin varmasti seuraavalla lukukerralla jotain uutta irti. 

Vähän tämän kirjan jälkeen jäin miettimään lähdenkö enään yrittämään kirjailijan parissa, sillä ei tämä jotenkin iskenyt yhtään. Mutta se jää nähtäväksi voittaako uteliaisuus vielä joskus. 

Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Seven 
Ilmestynyt: 2003
Alkuteos: Mrs. Dalloway (1925)
Sivuja: 293
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Agatha Christie: Sininen juna

Miljonäärin tytär Ruth Kettering saa isältää lahjaksi kuuluisan rubiinin, jonka sanotaan tuovan huonoa onnea omistajalleen. Avioliittoonsa tyytymätön Ruth päättää matkustaa Rivieralle ja kaikkien varoituksista huolimatta ottaa rubiinin matkaansa. Ruth matkustaa kuuluisalla Sinisellä junalla, jossa matkustajana on myös Ruthin tietämättä hänen aviomiehensä rakastajansa kanssa sekä tietenkin Hercule Poirot. Junan pysähtyessä Lyonissa paljastuu raaka rysötömurha, Ruth on murhattu ja rubiinit varastettu, vaikka kenenkään junan matkustajista ei pitänyt tietää niiden olemassa olosta.

Kun tulee hetki että haluaa lukea takuu hyvän dekkarin käännyn yleensä Christien puoleen, hänen kirjansa eivät koskaan tuota pettymysta. Enkä koskaan arvaa murhaajaa, vaikka kuinka kuvittelen olevani oikeilla jäljillä. Yritän olla muka kauhean skarppina lukiessa, että huomaan kun kirjailija yrittää alkaa johtamaan minua harhaan, mutta aina sitten tempaudun niin tarinan vietäväksi ja lopulta harhaanjohdettavaksi, että totuuden paljastuessa olen yllättynyt. Jälleen olin aivan varma syyllisestä ja kuitenkin se olikin henkilö, jota osasin vähiten epäillä. Mutta sehän dekkareissa on aivan parasta, jos loppu tempaisee maton jalkojen alta. Suosikkini Christieltä on ehdottomasti Hercule Poirot, hän on aivan suuremmoinen salapoliisi ja maailman hellyttävin romaanisankari. 

Nimensä mukaan kirjassa seikkaillaan Sinisessä junassa, joka on muuten oikeasti ollut olemassa. Mutta tarinassa liikutaan myös Lontoossa ja Rivieralla. Henkilökaarti on jälleen aatelistoa ja ylimystöä, mutta poiketen aiemmista lukemistani Christieistä, tässä tarinaa ja henkilöitä pohjustettiin perusteellisemmin kuin yleensä ja kirja oli jo melko pitkällä ennenkuin varsinainen murha pääsi edes tapahtumaan. Mutta kirjassa on Christiemäiseen tyyliin niin paljon hyvää etten edes ajatellut tätä asiaa ennenkuin näin jälkikäteen verratessa lukukokemusta aikaisempiin. Henkilöt olivat jälleen erittäin mielenkiintoisia ja minä niin pidän Chrtistien tyylistä kirjoittaa ja hänen kirjojensa tunnelmasta. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Loisto 
Ilmestynyt: 2005
Alkuteos: The Mystery Of The Blue Rain (1940)
Sivuja: 257
Suomentanut: Aarre Pipinen

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 22. tammikuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu on nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarina. Vilja ja Aleksi kohtaavat nuorina, he näkevät heti viiden litran riisipuuro kattilan ja seitsemänkymmentä varvasta heilumassa pirttipöydän alla. Parin kuherruskuukausi jää lyhyeksi, sillä Vilja tulee heti raskaaksi. 9 vuoden ja neljän lapsen jälkeen Vilja katselee kun Otso-poika tanssii kiharat liehuen ja miettii milloin itse kadotti kehostaan rytmin. Seuroissa naiset katsovat ensimmäisenä vatsanseutua ja sitten vasta silmiin. Saarnoissa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pois pesästä. Sitten tulee se päivä, kun Vilja ja Aleksi istuvat käsikädessä äitiyspolilla ja heidän elämänsä muuttuu lopullisesti.

Sanon heti ensimmäisenä että minun on erittäin vaikea kuvailla kokemaani lukukokemusta, sillä kirja herätti minussa erittäin ristiriitaisia tuntemuksia. Minun kosketukseni lestadiolaisuuteen on se, että olen naimisissa lestadiolaiseperheestä lähtöisin olevan miehen kanssa. Me emme kuitenkaan ole uskovaisia, mutta hänen perheensä jäsenet ovat enemmän ja vähemmän. Minulla ei ole koskaan ollut negatiivisia kuvia lestadiolaisista, pidän heitä ihmisinä siinä missä muitakin, ja ketään en syrji tai pilkkaa uskon tähden. Mutta siinä missä uskovaiset odottavat että heidän uskoaan kunnioitetaan, minä odotan että he kunnioittavat sitä että minä en ole uskovainen. En halua tällä kirjoituksella ketään loukata, mutta en kuitenkaan pysty hyväksymään kaikkea mitä uskon nimissä tehdään.

Taivaslaulu kertoo ensisijaisesti perheen äidin väsymyksestä, joka on tavallista uupumusta syvempää. Se kertoo myös Viljan ja Aleksin syvästä rakkaudesta, joka kestää perhettä kohdanneet vaikeudet. Nuorena kummankin mielessä kangastelee täydellinen perhe-elämä uskonoppien mukaisesti elettynä. Todellisuus kuitenkin iskee päin kasvoja, kun lapsiluvun kasvaessa uupumus alkaa ottamaan valtaa Viljasta. Jokainen uusi raskaus on ollut Viljalle raskas ja uusimman raskauden alkaessa Vilja suistuu pikku hiljaa raiteiltaan. Raskauden pelko on myös vaikuttanut Viljan ja Aleksin rakkauselämään, sillä sitä kaikkein kauneinta varjostaa pelko uudesta raskaudesta. Vilja on nimensä mukaan niitä, jotka ovat erittäin hedelmällisiä. Toisia pitkä imetys ja keskeytetty yhdyntä, ehkäisykiellon vallitessa liikkeessä, suojaa uusilta raskauksilta, mutta Vilja tulee raskaaksi hyvin helposti. On vaikea täyttää uskovaisen nuhteettoman äidin roolia, kun kaikki lapset Jumalalta tulee ottaa vastaan, vaikka itsestä tuntuu ettei jaksaisi enään yhtään. Isompien lasten on opittava pärjäämään omillaan, kun vauvat valtaavat äidin sylin. Isoimmat sisarukset pitävät huolta pienemmistä, kun äiti on varattu. Mutta Vilja ja Aleksi selviävät ja heidän rakkautensa selviää, mikä oli onnellista ja lohdullista.

Tulin surulliseksi kirjaa lukiessani! Tulin surulliseksi niiden isoimpien lasten takia, jotka joutuvat oppimaan itsenäiseksi liian pian, kun uusia sisaruksia tulee maailmaan joka vuosi. Olen surullinen kaikkien niiden väsyneiden äitien vuoksi, jotka joutuvat olemaan ns. vauvatehtaita ja ottamaan vastaan kaikki Jumalan lähettämät lapset, koska Jumala ei anna yhtään sen enempää kannettavaksi kuin ihminen jaksaa kantaa. On totta että toiset jaksavat paremmin kuin toiset, he jaksavat hoitaa lukuisat lapsensa, saavat voimaa uskosta ja turvaa muista liikkeen jäsenistä, mutta niitä jotka eivät jaksakkaan yhtä hyvin kuin ne liikkeen kiiltokuvat ja ihannemallit, heitä yhteisö ei tue ollenkaan. On toisten äitien lohduttavia sanoja ja ymmärtäviä katseita, mutta paljon mitään muuta ei anneta kuin käsky kestää pystyssä päin. On varmasti hirveää, kun tuntuu ettei jaksa, masennus ottaa valtaa ja elämä tuntuu hajoavan ympäriltä, että ratkaisujen mahdollisuudet ovat niin rajalliset ja vielä joutuu pelkäämään joutuvansa toisten silmätikuksi ja juoruilun kohteeksi.  Tämä on raadollista. Sitä paitsi mielestäni se ettei Jumala anna kellekkään kannettavaksi suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa on ihan hölynpölyä. Kun asiaa miettii järjellä edes hetken, ja varsinkin kirjan lukemisen jälkeen tajuaa kuinka typerä koko ajatus edes on.

Rakastuin kirjan runolliseen kieleen, jota oli ihana lukea. Tykästyin Rauhalan taitoon luoda niin uskottavat ja koskettavat henkilöt kirjaan. Hetken ajan minäkin olin Vilja ja Aleksi, niin ihon alle tarina ampaisi. Tarinaa kerrotaan pääasiassa Viljan näkökulmasta, mutta heidän lastensa ajatusmaailmaan päästään myös kurkistamaan tyttöjen nukkeleikkien kautta. Nämä leikit tuovat esiin muutamia liikkeen käyttäytymiskoodeja erittäin tarkkanäköisesti. Myös Aleksin pohdintaan uskosta ja liikkestä päästään lukemaan miehen blogikirjoitusten kautta. Vaikka tämä seikka selviää vasta lopussa kirjaa, että blogitekstit ovat Aleksin kirjoittamia. Varmasti moni lestadiolainen pohtii näitä kysymyksiä hiljaa mielessään tai ehkä ystävien kesken, mutta ääneen niistä ei parane puhua tai aletaan epäilemään sielun tilaa. Mikä on surkeaa, kun ajattelee että ei ole keskustelemisen ja pohdinnan mahdollisuutta, vaikka ulospäin annettaan ymmärtää aivan muuta. On vain seurattava muiden sanelemia sääntöjä, jotka on perusteltu muutamilla asiayhteydestä irroitetuilla raamatun säkeillä ja jos et usko, et ole oikein uskomassa ja lippu taivaaseen napataan kädestä. Lestadiolaiset kuuluvat siihen surulliseen ryhmään, jotka uskovat että vain he pääsevät taivaaseen, koska vain he uskovat oikein. Näin ei-uskovaisen näkökulmasta se tuntuu hiukan huvittavalta, en usko että on vain yhtä oikeaa tapaa uskoa, sillä maailmassa on niin paljon erilaisia uskontoja. Eihän ihan ensin edes ollut mitään kristinuskoa, vaan uskottiin ns. pakanajumaliin.

Mutta jokainen valitsee itse miten elämänsä elää, toiset haluavat taivaspaikan kiilto silmissään tehdä maallisesta elämästään yhdenlaista helvettiä, täytyy toivoa että se taivas sitten on niille olemassa ettei koko kauhea kärsimys ja urakka mene ihan hukkaan.

Erittäin puhutteleva lukukokemus, joka jää kyllä vahvana mieleen. Olisi vielä niin paljon sanottavaa, mutta kirja itse kyllä kertoo kaiken tarpeellisen. Tempauduin niin kirjan vietäväksi että takakansi tuli vastaan liian pian.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Julkaistu: 2013
Sivuja: 281

Mistä minulle: Kirjastosta