lauantai 25. marraskuuta 2017

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekerinpoikaa)

"Kymmenen toisilleen tuntematonta ihmistä on saanut salaperäisen kutsun illanviettoon. Syrjäisellä saarella on vain yksi talo, amerikkalaisen miljonäärin rakennuttama loistohuvila. Kutsut lähettänyt isäntä ei ilmestykään paikalle. Ruokailuhuoneen pöydälle asetellut kymmenen posliininukkea katoavat omituisesti yksi kerrallaan – aina silloin kun joku vieraista kuolee. Jäljelle jääneet pälyilevät toisiaan kauhuissaan."

Eikä yksikään pelastunut eli alkuperäiseltä nimeltään Kymmenen pientä neekerinpoikaa on lienee Christien tunnetuimpia teoksia. Onhan tämä klassikkokirja yksi rikoskirjallisuuden helmi, tunnetuin suljetussa tilassa tapahtuvien arvoituksien genressä. Olen nähnyt ja lukenut useampiakin teoksia, joissa suljetussa tilassa tapahtuu kummia ja vain yksi voi olla syyllinen. Silti tämä Christien teos on heittämällä paras niistä kaikista. Eikä yksikään pelastunut on ajaton klassikko, joka jokaisen tulisi lukea jossakin vaiheessa elämäänsä. 

Kirjan nimi Eikä yksikään pelastunut kertoo paljon kirjan loppuratkaisusta, kukaan saarella olevista ei selviä hengissä. Kaikki kuolemat näyttävät seuraavan pelottavan tarkasti runoa, joka löytyy huvilan seinältä:

"Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään."
- Agatha Christie
Kuka on syyllinen? Kukaan ei pääse saarelta pois, eikä saarelle pääse noin vain. Joku läsnä olevista on murhaaja, mutta kuka? Jokainen saarella olija on kätkenyt menneisyytensä synkän muiston, jossa  on syyllistynyt tavalla tai toisella toisen ihmisen kuolemaan. Saarella tapahtuvat kuolemat vaikuttavat olevan rangasitus menneisyyden rikkomuksista.  En osannut arvata syyllistä ja loppuratkaisu tuli minulle täytenä yllätyksenä. Kirja oli niin hyvä, että minun oli ahmittava se melkein yhdeltä istumalta. 
 
Tavanomaisesta Christiestä poiketen tässä kirjassa ei ollut salapoliisia - ei Marplea eikä Poirotia. Tarinaa kerrotaan saarella olijoiden näkökulmasta herättäen epäilyksiä milloin kenenkin suuntaan. Murhaaja selviää lopussa löytyvän tunnustuksen muodossa, jossa murhaajan kirje on saapunut pullopostilla poliisille.
 
Kirjasta on julkaistu monta eri painosta. Aivan uusimmassa painoksessa on runostakin muutettu neekerinpoika sotilaspojaksi. Jos oikein penkoo on kirja aivan ensin julkaistu Suomessa nimellä Eikä yksikään pelastunut. 1960-luvulla se julkaistiin ensimmäisen kerran nimellä Kymmenen pientä neekerinpoikaa, mutta nimen loukkavuuden vuoksi se vaihdettiin jälleen vuonna 2003  muotoon Eikä yksikään pelastunut. Uusimmassa painoksessa on sitten runokin viimein siistitty. 
 
Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: Ensimmäisen kerran 1940 / lukemani painos 2003
Alkuteos: And Then There Were None (1939)
Sivuja: 259
Suomentanut: Helka Varho 
 
Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 17. marraskuuta 2017

J.S. Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)

"Merontesissa kuohuu. Nuori kuningas Ciaran on syösty vallasta, ja hän joutuu pakenemaan henkensä kaupalla vallananastajan vainoa. Pakomatkassa Ciarania auttaa harvojen ja valittujen hovinedustajien lisäksi hänen äitinsä Ardis, joka on omien kiperien ratkaisujensa edessä: Voisiko hän antaa itselleen luvan elämänsä rakkauteen, siihen suurimpaan ja sykähdyttävimpään? Vai tulisiko hänen palata Itämantereelle tutun ja turvallisen aviomiehensä ja nuorimman tyttärensä luokse? Ratkaisevan kysymyksen Ardisille esittää kuitenkin Ciaran.Heistä kumpikin saa huomata, että valta ja vapaus kietoutuvat toisiinsa joskus yllättävillä tavoilla.

Suurten menetyksien kalvama Fewrynn vie itsensä äärirajoille kajotessaan niin mielensä kuin mahtinsa varjopuoleen. Elämän ja kuoleman rajamailla häntä opastaa mustan mahdin vankeudesta selvinnyt Linn Rondestani. Kuinka pitkälle mifongilta saatu mahti kantaa? Entä mitä kaikkea siihen kätkeytyy? Jokaisella teolla on seurauksensa, ja Fewrynn saattaa alulle jotakin, joka saa koko Merontesin kauhun valtaan."

Kun aikoinaan Mifonki-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi, olin aivan otettu. Huikean hienoa kotimaista fantasiaa. Muistan kuinka eläydyin Ardisin ja Danten väliseen kemiaan ja toivoin niin kovin heidän saavan toisensa. Idea oli omaperäinen ja kakkososan ilmestyessä riensin lainaamaan sen kirjastosta heti tuoreeltaan. Kolmannen osan kohdalla olin ehkä hieman pettynyt sukupolven vaihdokseen tarinassa, vaikka Ardisin lapset olivat mielenkiintoisia persoonia. Uskoin ja toivoin heidän tuovan uusia mausteita tarinaan, uusia ulottuvuuksia he kyllä toikin. Kolmas osa jaksoi vielä kantaa, mutta tämän neljännen kohdalla huomaan jo intoni hiipuuneen. Ihmettelen kyllä suuresti, mikä tässä kovasti pitämässäni sarjassa oikein on alkanut tökkimään. Jälleen juonikuvioita kieputettiin päälaelleen, jokaisen polkua seurattiin pienissä erissä keskeisten henkilöiden näkökulmista. Tapahtumia ei puuttunut kirjasta, mutta silti huomasin välillä toivovani, että kirja loppuisi jo. 

Kirjaa on vaikea kuvailla spoilaamatta liikaa kirjan tapahtumia. Ne on toki koettava itse. Sen verran uskallan paljastaa minäkin, että keskeiset hahmotkaan ei ole turvassa, sillä Meresmaa on vetäissyt  jälleen George R. R. Martin vaihteen päälle, mutta pienemmillä kierroksilla. Kirjan lopussa on jälleen cliffhanger, joka kutsuu tarttumaan seuraavaan osaan. Minulla on kuitenkin Mifonki ähky ja tarvitsen muutaman tovin toipua tästä olotilasta. Ehkä vielä tulee se päivä, että uteliaisuus vie voiton ja tartun seuraavaan osaan. Pelkään vain jaksaako sarjan idea enään kantaa, vaikka pidän suuresti Meresmaan luomasta historiallisvivahteisesta fantasiamaailmasta. Meresmaan nopea tempoinen kirjoitustyyli on  välillä hieman hengästyttävää, sillä minkään asian ympärille ei jäädä viipyilemään kauksi aikaan, kun suunnataan jos päätä pahkaa eteenpäin. Kirja on alusta loppuun asti täyttä tykistystä.

En oikein osaa arvostella kirjaa. Välillä tuntui että annan vain kaksi pistettä, toisaalta tuntui että kolmekin on ansaittu. Teen kompromissin ja annan 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2015
Sivuja: 475

Mistä minulle: Kirjastosta