tiistai 29. toukokuuta 2018

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

"16-vuotias Kiuru on enemmän kotonaan romaanien parissa kuin somessa tai edes koulukavereidensa kanssa. Hänen romaniäitinsä on katkaissut välinsä yhteisöönsä, ja Kiurun ainoa linkki romanitaustaansa on hänen dementiaa sairastava isoäitinsä.

Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan. Vähitellen Väen salaisuudet alkavat paljastua, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä."

Rouhiainen on minulle uusi tuttavuus kotimaisten kirjailijoiden kentällä. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt neliosainen Susiraja -sarja ja Väki -sarjaan on ilmestymässä uusi osa syyskuussa. Tammi kuvaa Rouhiaisen Väki-sarjaa urbaaniksi fantasiaksi, mikä kuvaakin Muistojenlukijaa varsin hyvin. Minua alalajina urbaani fantasia ei vielä vakuuttanut, kaipasin jotain suurieleisempää taianomaisuutta. Muistojenlukijassa keskitytään paljon nuoren Kiurun teiniromansseihin. Aikaisemmin kirjojen ääressä viihtynyt Kiuru on 16-vuotiaaksi varsin kokematon vastakkaisesta sukupuolesta. Löydettyään uusia ystäviä Kiuru tuntee tulleensa omiensa joukkoon ja hänen itsevarmuutensa kasvaa. Itsevarmuus näkyy myös ulospäin ja poikii romansseja, jotka luonnollisesti päättyvät meille kaikille niin tuttuihin riipaisevan kipeisiin sydänsuruihin. Tämä teinidraamailu tuntui itsestäni lähinnä huvittavalta, mikä oli merkki siittä, että koin olevani hieman yli-ikäinen kirjan kohderyhmää miettien. En antanut sen kuitenkaan häiritä. Olisin myös toivonut, että Kiuru ja muut olisivat käyttäneet mielenkiintoisia voimiaan enemmän! Myös juonkuviot Väen osalta tuntuivat monimutkaisilta, mutta osaan odottaa että juonikuviot selkityvät seuraavissa osissa, Muistojenlukija oli vain alkusoittoa, mutta toivon tulevien osien myös tarjoilevan enemmän sitä taikaa, jota jäin tässä ensimmäisessä osassa kaipaamaan. 
  
Pakko kuitenkin myöntää että tarinan käynnistyminen otti luvattoman pitkän aikaa. Hetken verran luovuin melkein toivosta kirjan suhteen ja meinasin jättää sen kesken. Lukusumani on tällä hetkellä melkoinen, joten kirja joka ei imaise mukaansa on lähinnä vain ajanhukkaa. Onneksi kuitenkin reilun sadan sivun jälkeen en miettynyt moista enään, sillä huomasin olevani jo kohtuullisesti mukana tarinan imussa. Muistojenlukija päättyy niin kutkuttavasti, että syskuussa ilmestyvään seuraavaan osaan on pakko jossain vaiheessa tarttua. Tarina etenee Suomen rajojen ulkopuolelle Eurooppaan ja Kiuru on täysin uuden edessä Väen seuratessa kintereillään.

Rouhiainen on luonut monipuolisen henkilögallerian, josta löytyy paljon erilaisia taustoja omaavia tyyppejä. On sekä rikkaita että köyhiä, maahanmuuttajia, kodittomia ja romaneja. Olisi ihanaa jos kaikki olisivat samalla viivalla yhteiskunnassa, mutta todellisuus puhuu karumpaa kieltä. Ennakkoluuloja ja raja-aitoja on haluttu selvästi murtaa tällä värikkäällä henkilögallerialla, varsinkin romaneja kohtaan. Rikkaat ja köyhät on asetettu vastakkain - rikkaat ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevat ovat tarinan pahiksia. Köyhyyttä taas on tuotu esille ihailtavan rehellisesti, se ei aina ole mukavaa, muttei tarkoita että elämän täytyisi olla onnetonta.

Minulle Muistojenlukija muodostui vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, siksi annankin kirjalle 3 / 5 pistettä! Toivon seuraavan osan kohdalla tapahtuvan parannusta.

Osallistun kirjalla YA-haasteeseen ja kuittaan kohdan urbaanista fantasiasta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt; 2017
Sivuja: 388

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 26. toukokuuta 2018

Anne Swärd: Vera

"17-vuotias ranskalaistyttö Sandrine pakenee sodan kauhuja Ruotsiin 1945. Raskas salaisuus on sekoittaa hänen järkensä. Sandrine menee naimisiin yläluokkaisen lääkäri Ivan Cederin kanssa, ja korskeat häät vietetään saaristossa hyytävässä talvisäässä. Skandaali on valmis kun kureliiveihin nyöritetty morsian synnyttää hääyönä tyttären. Kuka on lapsen isä?
 
Vauvan siniset silmät herättävät Sandrinessa kauhua, ja hän kavahtaa tämän koskettamista. Hän elää ylellisessä tukholmalaishuoneistossa nukkevaimona, eikä voi paljastaa taustaansa kenellekään. Mutta Cederin tunnekylmän perheen muillakin jäsenillä on salaisuutensa. Pystyykö Sandrine lopulta voittamaan pelkonsa, kohtaamaan menneisyytensä?"

Odotin Veran lukemista kovasti, vaikken aivan tiennyt mitä odottaa. Olin lukenut kehuja kirjasta muista blogeista ja laitoin kirjan heti varaukseen niiden perusteella. Sainkin sen ilokseni varsin nopeasti hakea kirjastosta ja tartuin siihen heti. Jo kirjan kaunis kansi houkuttelee lukemaan! Vaikka kirjan nimi Vera antaa olettaa muuta, kirja kertoo nuoresta Sandrinesta, joka pakenee sodan jaloista Ruotsiin. Hän on köyhästä ranskalaisesta perheestä lähtöisin, mutta muuttanut äitinsä ja sisariensa kanssa Puolaan isänsä synnyinkylään asumaan. Sota kuitenkin saapuu Sandrinen asuinsijoille ja näyttää julman puolensa nuorelle tytölle. Kirja kuitenkin alkaa Sandrinen häistä, hän on menossa naimisiin yläluokkaisen lääkärin kanssa ja on viimeisillään raskaana, se miten siihen päädyttiin aukeaa lukijalle, kun Sandrinen lohdutonta tarinaa punotaan auki hiljalleen. Sandrine synnyttää omissa häissään tyttären, Veran. Hän ei kuitenkaan voi ottaa lasta syliinsä, ei hoivata, saatika edes katsoa. Veran näkeminen nostaa menneisyyden kipeät muistot Sandrinen mieleen ja ne muistot ovat vaarallisia, eikä kukaan saa koskaan päästä niistä selville.

Sandrine on sodan uhri, sota on murtanut tutun elämän perustukset hänen jalkojensa alta ja vienyt häneltä aivan kaiken. Liian nuorena Sandrine on joutunut kokemaan aivan liian paljon. Yleisesti toisen maailmansodan uhreiksi mielletään juutalaiset, mutta sota on haavoittanut paljon muitakin. Lisäksi itse sodan aikaa on käsitelty kirjallisuudessa hyvin paljon ja eri näkökulmista, mutta vähemmän olen lukenut kirjoja, jotka sijoittuvat sodan jälkeiseen elämään. Aikaan, kun ihmiset keräävät sodan murskaamia elämänsä rippeitä ja koittavat rakentaa elämäänsä uudestaan. Vera on nuoren Sandrinen selviytymis- että kasvutarina yhtäaikaa. Se on kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkitsee senkin edestä. Sandrinen tarina on surullinen kertomus, jossa kuolema väijyy lähes jokaisen nurkan takana ojentaen käsiään kutsuvasti, mutta elämä kuitenkin voittaa aina lopulta. 

Kirjan tunnelma on tiheä, se kietoo lukijan verkkoonsa eikä päästä irti ennenkuin viimeinen sivu on käännetty. Lukijalle tarjoillaan yllättäviä juonenkäänteitä ja Sandrinen lyhyen elämänsä aikana kokemat koettelemukset saattavat tuntua jopa hieman uskomattomilta, mutta Sandrine itse hahmona taas tuntuu kouriintuntuvan aidolta. Cederin perhe on karmea, täynnä kieroilua ja salaisuuksia, joita koitetaan peitellä kaikin keinoin, kulissit on pidettävä yllä. Jollain tapaa olisin mieltänyt Cederit enemmän perhedynamiikaltaan ja vehkeilyllään pari sataa vuotta taaemmas jonnekkin hoviin kuin toisen maailmansodan jälkeiseen Ruotsiin. 

Swärd ei tarjoile lukijalle kaikkea valmiiksi purtuna, varsinkin loppussa jää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Swärdin kirjailijanlahjat tulevat esille, sillä Vera on taidokkaasti kirjoitettu kertomus, joka menee ihon alle, eikä sen tunnelmaa unohda hetkeen. Tätä kirjaa ei vain lueta, se myös koetaan! Tämä oli minulle ensimmäinen Swärdin kirja ja tämän kokemuksen jälkeen aion ehdottomasti lukea muitakin hänen kirjojaan. Veran perusteella Swärd vaikuttaa varsin taidokkaalta kirjailijalta, olen suorastaan mykistynyt tämän lukukokemuksen jälkeen. Itseltäni löytyykin hyllystä Viimeiseen hengenvetoon.

Annan tälle kirjalle 4,5 / 5 pistettä! Osallistun kirjalle Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, johon tarttuminen pelotti. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Vera (2018)
Sivuja: 373
Suomentanut: Jaana Nikula

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 24. toukokuuta 2018

Miika Nousiainen: Juurihoito

"Onni Kirnuvaara häipyi jo varhain poikansa elämästä kauppareissulle eikä hänestä puhuttu enää. Vuosikausia myöhemmin juurihoidossa paljastuu, että pojalla on paitsi huonokarmainen purukalusto myös hammaslääkäriveli, lapsena yhtä lailla jätetty. Veljekset lähtevät selvittämään isänsä kohtaloa matkalle, joka vie monen mutkan kautta aina Australian peräkylille. Sillä isä se on vähän huonompikin isä.
Reitillä Darwiniin suvun salaisuudet avautuvat, löytyy uusia perheenjäseniä ja kuluu metreittäin hammaslankaa. Juurihoito sattuu mutta eteläisen tähtitaivaan alla alkaa kummasti helpottaa.
"

Miika Nousiainen on minulle entuudestaan tuttu tv.stä. Hänen juttunsa naurattivat minua Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa, jotenkin hänen huumorinsa uppoaa minuun. Hänen kirjoihinsa en ole kuitenkaan tutustunut aiemmin, vaikka Vadelmavenepakolainen on keikkunut TBR-listallani jo hävettävän kauan. Juurihoito ei kiinnostanut minua alunperin kovinkaan paljon, mutta kiitos Helmet -lukuhaasteen nappasin tämän mukaani kirjastosta ja ihan vain siksi, että tämä oli varustettu "henkilökunta suosittelee"-lapulla. Haasteeseen piti saada kuitattua kohta kirjaston henkilökunnan suosittelemasta kirjasta, joten tämä sopi siihen kohtaan kuin nakutettu. Kirjan myötä kiinnostuin enemmän Nousiaisen muusta tuotannosta, sillä tämä oli positiivinen yllätys.

Juurihoidossa seurataan Pekan ja Eskon matkaa maankolkasta toiseen, kun sattumalta toisensa löytäneet veljekset koittavat löytää isänsä. Matkanvarrella sisarusparvi kasvaa viiteen, kun maailmalta löytyy muitakin Onni Kirnuvaaran jälkeläisiä. Onni on ollut varsin ehtivä mies, mutta hylännyt kaikki lapsena näiden ollessa vielä pieniä. Onko Onni vielä hengissä? Miksi hän on hylännyt kaikki lapsensa? Näihin kysymyksiin sisarukset toivovat saavansa vastauksen, kun matkustavat johtolankojen perässä ympäri maailmaa. Tarinan kertojina toimivat Esko ja Pekka vuorotellen, samalla kuvataan heidän suhteensa lämpenemistä sekä henkistäkasvua matkan aikana. 

Nousiaisen huumori välittyy kirjan sivuilta ja nauroin ääneen useaan otteeseen lukiessani sisarusten kommelluksista. Tekstiä on ryyditetty satiirisilla huomioilla elävästä elämästä sekä hammaslääketieteestä. Kirjan kieli on napakkaa sekä nopea lukuista. Tämä onkin varmaan maailman ainoa juurihoito, joka naurattaa ja jonka parissa aika kuluu suu hymyssä kuin siivillä. Kuitenkin komediallisisten piirteiden sekä terävien heittojen alla Juurihoito on myös kantaanottava teos muukalaisvihaa vastaan. Olemme kaikki yksilöitä ja sellaisina meidän tulisi ennakkoluulottomasti toisemme kohdata, aivan niinkuin Kirnuvaaran sisaruksetkin tekevät. 

Tämä oli aivan huippu hauska! Nousiaisen kirjoitustyyli teki minuun vaikutuksen, eikä hänen huumorinsakaan pettänyt. Taidankin seuraavalla kirjastoreissulla lainata Vadelmavenepakolaisen. Suosittelen lukemaan tämän, jos ei ole vielä niin tehnyt. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 
Sivuja: 332

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 21. toukokuuta 2018

Susanne Jansson: Uhrisuo

"Nuori biologi Nathalie saapuu Mossmarkenin suomaille tekemään kokeita väitöskirjaansa varten. Legendaariselle suolle on rautakaudella haudattu ihmisiä uhrilahjoina, ja tarinoiden mukaan heidän sileunsa vainoavat yhä eläviä. Eräänä iltana Nathalie löytää suolta ystävänsä Johanneksen tajuttomana. Miehen taskut ovat täynnä kolikoita, ja lähistölle on kaivettu hautakuoppa. Poliisit alkavat tutkia tapausta apunaan valokuvaaja Maya Lind.

Soita kuvatessaan Maya löytää sammaloituneesta suonsilmästä ruumiin, joka on seivästetty rauta-aikaiseen tapaan. Mutta kyseessä ei ole historiallinen suoruumis vaan paljon tuoreempi kalmo. Pian uhreja alkaa löytyä lisää. Niin Natalie kuin paikalliset asukkaatkin tuntuvat salaavan jotain."

Susanne Janssonin esikoiskirja Uhrisuo vie lukijan Mossmarkenin suomaille, joka on ennen vanhaan toiminut uhrisuona - "Joka suon syliin joutuu, on paholaisen oma". Kauan sitten suo haluttiin pitää tyytyväisenä uhrilahjoilla, jonka todistaa suosta esiin kaivettu historiallinen ruumis, Puolukkatyttö. Uhrit on haudattu suohon ja seivästetty, jottei ruumis pääse nousemaan ylös vetisestä haudastaan. Vuosien varrella, kun pakanalliset tavat ovat jo unohtuneet, suolle on kadonnut paljon ihmisiä, eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty, sanotaan että suo vaatii uhrinsa. Legenda kertoo, että napakan myrskyn noustessa suo etsii uhriaan ja tuulen lakatessa yhtäkkiä suo on sen valinnut. Suon ympärille rakennettu historiaan nojaava mysteeri on kirjan kantavana elementtinä ja nostaa lukijan ihon kanalihalle. Tämän kirjan jälkeen ei huvita mennä suolle samoilemaan, ainakaan tuulisella säällä. 

Biologi Nathalie palaa synnyinseudulleen mittaamaan suon maaperäarvoja väitöskirjaansa varten, mutta paluulle on myös toinen syy. Nathalie haluaa kohdata lapsuuden tradegian, joka ei ole liki kolmekymppistä naista päästänyt otteestaan. Kun Nathalie löytää ystävänsä suosta kolkattuna, taskut täynnä kultakolikoita, alkaa tapahtumaketju, joka paljastaa joukon ruumiita. Onko kadonneet ihmiset uhrilahjoja suolle? Kuka heidät on surmannut? Onko kaikelle luonnollinen selitys? Liittyykö Nathalien vanhempien traaginen kohtalo suon mysteeriin?

Suon ympärillä vellovat kummitustarinat sekä aavemainen tunnelma tekivät kirjan tarinasta kiehtovan ja sen tunnelmasta hyisen. Tarina kantoi oivallisesti läpi kirjan, vaikka paikoitellen saattoi huomata hapuilevaa ontumista. Mutta esikoiskirjaksi tämä oli mukavaa lukemista, jonka ahmaisi hetkessä. Kirjan helppolukuisuus sekä siisti rikostarina, jossa ei väkivallalla mässäilty, nosti lukunautintoa entisestään. Mainostettuja kauhuelementtejä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ei tämä pelottava ollut, vaikka suon tunnelmaa olikin yritetty viedä paranormaaliin suuntaan. Kerronta ei kuitenkaan saanut sellaista syvyyttä, että se olisi taipunut pelottamaan, vaikka tunnelma olikin hyytävä. Kirja sortui myös hieman ennalta-arvattavuuteen, eikä loppuratkaisu tullut täytenä yllätyksenä. Lopun epilogi oli mielestäni myös täysin turha. Ilman sitä tarinan ympyrä olisi sulkeutunut täydellisesti, joten epilogi tuntui turhalta sekä kömpelöltä hifistelyltä, jolla vain hämmennettiin lukijaa.

Pääasiassa kuitenkin pidin kirjasta, se oli nopealukuinen pakanallisiin legendoihin nojaava dekkari, joka kykenee viihdyttämään lukijaansa ja saa ihokarvat nousemaan pystyyn. Jään innolla odottamaan Janssonilta lisää, hän vaikuttaa lupaavalta kirjailijalta. Valokuvaaja Maya Lindistä olisi myös kiva lukea lisää!

Annan kirjalle 3/ 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Offermossen (2017)
Sivuja: 312
Suomentanut: Tiina Sjelvgren

Mistä minulle: Arvostelukappale

torstai 17. toukokuuta 2018

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

"Hämmästyttävän kekseliääseen tapaansa Murakami kertoo kaipuusta ja himosta, unohtumattomista naisista ja tunteellisista miehistä.

Tarinassa Rakastunut Samsa kertoja muuttuu Gregor Samsaksi, totuttelee uuteen tottelemattomaan kehoonsa ja rakastuu kyttyräselkäiseen lukkoseppätyttöön. Šeherazadessa nainen kertoo kotiin suljetulle miehelle uskomattoman tarinan aina rakastelun jälkeen. Kinossa myyntimies irtisanoutuu avioeron jälkeen ja perustaa baarin eräälle Tokion sivukujalle. Asiakkaaksi tulee muiden muassa salaperäinen nainen, jolla on tupakanpolttamia ihossaan. Huikeassa tarinakokoelmassaan Murakami yhdistää nautinnollisesti surumielisyyden, huumorin ja fantasian."

Olen tässä aikani tuijottanut näppäimistöä ja miettinyt mitä sanoisin tästä kirjasta. Päällimmäinen tunteeni on karvas pettymys, joka hyökyi ylitseni kuin tumma aalto, imien kaiken ilon lukemisesta. Olin hieman kauhuissani, sillä minä, vannoutunut Murakami -fani, en pidä hänen kirjastaan. Oli vaikea myöntää itselle, että yhden suosikki kirjailijani novellikokoelma on tylsä, puuduttava ja pitkäveteinen. Koitin lohduttaa itseä kuitenkin sillä, että en ole koskaan ollut novellien ystävä ja siksi niitä tuleekin luettua lähinnä pari kappaletta vuodessa. Lohtu se on laihakin lohtu.

Mikä sitten tökki? Olen tottunut siihen, että Murakamin tarinoissa on käytetty taitavasti maagista realismia. Novellien "realistisuus" sai tarinat tuntumaan liian tavanomaisilta, vaikka jokainen tarina oli kaukana tavanomaisista tarinoista rakkaudesta, kaipuusta ja himosta. Jokaisen novellin miehet olivat enemmän ja vähemmän eristäytyneitä ihmissieluja, eivätkä sovi tavanomaisuuden muottiin edes veistelemällä. Silti nämä novellit eivät onnistuneet lumoamaan minua ja juuri tuota lumovoimaa odotin, kun tartuin kirjaan. Kun minulle parin ensimmäisen novellin jälkeen avautui kylmä todellisuus, aloin vain odottamaan kirjan loppumista. Periksi en voinut antaa edes periaatteesta.

Miehiä ilman naisia on surumielinen kokoelma tarinoita, joissa esitellään rakkauden niitä sävyjä, jotka perinteisesti eivät pääse loistamaan. Tarinoita on höystetty huumorilla, mutta novellit ovat suhteellisen haastavaa luettavaa. Näitä tarinoita, niiden symboliikkaa ja syvintä olemusta voisi lähteä analysoimaan syväluotaavamminkin, mutta minua syvempi pohtiminen ei innostanut, sillä olin käpertynyt liiaksi omaan pettymykseeni. Mitä tästä opimme? Elä muodosta liian isoja ennakko-odotusksia, varsinkaan suosikkikirjailijan kohdalla, koska pettymyksen aiheuttama tiputus voi sattua liiaksi omaan nilkkaan. Jottei tämä menisi nyt ihan pelkäksi mollaamiseksi, niin uskokaa tai älkää, minulla oli pari suosikki novellia. Kino ja Rakastunut Samsa olivat tarinoita, jotka luin ajatuksen kanssa ja innolla.

Murakamin suomennetuista kirjoista minulla on vielä lukematta Rajasta etelään, auringosta länteen, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Syksyllä ilmestyy uusi Komtuurin surma, jota tietenkin odotan valtavan innokkaasti. Suosikkejani Murakamin tuotannosta on upea Kafka rannalla,  huikea 1Q84 1-3 sekä omaperäinen Maailman loppu ja Ihmemaa. 

Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla Helmet -lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan novellikokoelmasta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: Onna no inai otokotachi (2014)
Sivuja: 276
Suomentanut: Juha Mylläri

Mistä minulle: Kirjasto

tiistai 15. toukokuuta 2018

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

"Voiko kirjoja rakastaa liikaa?

Viehättävä aikuisten satu miehestä joka rakastaa kirjoja.

Joka aamu kello 6:27 mies nimeltä Guylain nousee junaan, ottaa laukustaan irrallisia sivuja ja alkaa lukea ääneen. Hän on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa: makulointikone on kuin peto, joka armotta ahmii myymättä jääneet kirjat kitaansa, ja Guylainille jää vain irtolehtiä. Ujolla Guylainilla on junassa faninsa ja työpaikalla kirjallisuuden vaurioittamat ystävänsä, mutta junasta löytynyt päiväkirja muuttaa kaiken: lumoutunut Guylain ryhtyy jäljittämään kirjoittajanaista lähiöiden ostoskeskuksista
."

Yleensä pidän aikuisten saduista, minä takakannessa tätä kuvailtiin, mutta Lukija aamujunassa ei ollut yhtään kirja minun makuuni, eikä liiemmin minusta satukaan. Se ei ollut mieleeni vaikka siinä käsiteltiin kirjoja ja lukemista sekä rakkautta kirjoihin, jonka kyllä jaan päähenkilön kanssa. Tämä oli kuitenkin todella omituinen ja hieman inhottavakin, eikä ainoastaan kirjojen tuhoamisen takia, joka sattui lukutoukan sydämeen. Sen lisäksi jokainen kirjassa esitelty keskeisempi henkilö oli joko ikävä tai omituinen, mikä ei ole omiaan nostamaan tämän oudon kirjan pisteitä. 

Kirja tuntuu käynnistyvän hitaasti ja kaiken muuttava muistitikku löytyykin vasta kirjan loppupuolella. Julien tarina nousi suosikikseni ja hänen päiväkirjamerkinnöissään vilahtavat tätismit olivat mainioita ja osuvia - "vessassa valta on sillä, jolla on paperi".  Harmi vain, Julien osuus kirjassa jää varsin lyhyeksi, olisin halunnut lukea siittä enemmän. Se täytyy kuitenkin kirjan ansioksi sanoa, että loppu on kaunis ja onnistunut, pidin siittä valtavasti.

Minulla on ongelma näiden ranskalaisten kirjojen kanssa. Lähes aina ranskalaisen kirjailijan kirjan jälkeen jälkimaku on omituinen ja hivenen epämiellyttävä. Suhteeni ranskalaiseen kirjallisuuteen on kuin suhteeni punaviiniin - en ole löytänyt hyvää ja miellyttävää, joka sopisi juuri minun makuuni. Haluaisin kovasti tykätä, mutta kokeilut eivät ole tuottaneet vielä positiivista tulosta. 

Onneksi kirja oli lyhyt, 189 sivua taittui varsin sutjakkaasti, muuten tämä olisi saattanut jäädä kesken. Tulipahan nyt kuitenkin luettua. Lukija aamujunassa on pieni välipalakirja, jonka voi nopeasti ahmaista vaikka työmatkalla junassa.

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Le Liseur du 6h27 (2014)
Sivuja: 189
Suomentanut: Kira Poutanen

Mistä minulle: E-kirja Storytelistä

lauantai 12. toukokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset

"Morrigan Korppi on kirottu. Koska hän on syntynyt ehtoona, ajan viimeisenä päivänä, häntä syytetään kaikista onnettomuuksista, sattuivat ne kenelle tahansa. Mutta mikä pahinta, hänen on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Kun Morrigan odottaa kohtaloaan, merkillinen mies nimeltä Jupiter Pohjoinen astuu hänen elämäänsä ratsastaen jättimäisellä mekaanisella hämähäkillä. Mustien savupetojen ja varjo-olentojen jahdatessa heitä Jupiter kiidättää Morriganin turvaan taianomaiseen kaupunkiin nimeltä Nevermoor.

Jupiter on valinnut Morriganin Nevermoorin Meineikkaan Seuran kokelaaksi. Saadakseen paikan Morriganin on kilpailtava neljässä huippuvaikeassa koetuksessa. Kaikilla ehdokkailla on jokin erityiskyky, mutta Morrigan ei itsestään sellaista löydä. Hänen on keksittävä keino suoriutua koetuksista - tai hänen pitää jättää Nevermoor."

Jessica Townsendin esikoisromaani Nevermoor - Morriganin koetukset aloittaa Morriganin elämästä kertovan fantasiasarja, joka on suunnattu nuorille. Sitä on verrattu Harry Potteriin ja on saanut aikaan melkoisen pyörteen ympärilleen. Kirjasta on myyty käännösoikeudet useisiin maihin ja Twentieth Century Fox on ostanut kirjan elokuvaoikeudet, kirja on lumonnut useita lukijoita ympäri maailman. Kiistatta kirja muistuttaakin Harry Pottereita todella paljon, vaikka päähenkilönä onkin tyttö. Uskoisin kirjailijan ammentaneen inspiraatiotaan tuosta omanaikansa fantasiailmiöstä, sillä alkuasetelmat kummassakin kirjassa on silmiinpistävän samanlaiset. Ajottain kuitenkin tuntui, että kirjailija on hyväksikäyttänyt liikaa Pottereita, eikä keksinyt omaa uniikkia tarinaa.. Onneksi loppuakohden Morriganin tarina muotoutuu enemmän omannäköisekseen, eikä jatka kehnona Potter jäljennöksenä.

Minun silmissäni tämä ei millään muotoa yllä Pottereiden tasolle, jotka ovat lumoavuudessaan omaa luokkaansa ja uppoavat aikuiseenkin makuun. Ei tämäkään huono ollut, mutta jos tätä lähtee lukemaan sillä mielin, että se on täydellinen Potter-faneille, niinkuin takakansi lupaa, saattaa hieman pettyä niinkuin minulle kävi. Pidin kyllä valtavasti kirjan maailmasta ja päähenkilö Morriganista. Tarina imaisi mukaansa ja taitava sanankäyttö sekä Kapari-Jatan loistava suomennos saivat minut viihtymään kirjan parissa. Kuitenkaan en voisi sanoa, että tämä oli kuin hieman keskivertoa parempi lukukokemus nuorten fantasian saralla. Olen melkeinpä varma, että 11-13-vuotiaaseen minuun tämä olisi tehnyt suuremman vaikutuksen kuin mitä se teki minuun nyt. Suosittelen tätä kuitenkin lämpimästi jos kaipaa nuorille suunnaatua seikkailua, jossa on satujen lumoa. Kunhan ei odota saavansa käsiinsä uutta Potter -ilmiötä. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan tarina etenee ja mihin suuntaan Morrigan kehittyy sarjan edetessä. Kirjasarjasta on puhuttu tulevan yhdeksän kirja mittainen, joten uusien seikkailuiden loppumista Nevermoorissa ei tarvitse pelätä vielä hetkeen. Aion jatkaa sarjan parissa ja kun lapseni kasvavat tarpeeksi, haluan muistaa tämän kirjan nimen, kun pääsen suosittelemaa heille lukemista.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa on lohikäärme. Osallistun kirjalla myös Ajattomia satuja ja tarinoita 3 -haasteeseen.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Nevermoor - The Trials of Morrigan Crow
Sivuja: 366
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 7. toukokuuta 2018

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

"Puola 1991. Arvostettu viulisti päättää jäädä seuraamaan paikallisen orkesterin konserttia oman esiintymisensä jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti sooloviuluun, jonka sointi on täyteläisen samettinen. Ja surusilmäiseen vanhempaan naisviulistiin, joka soittaa äärimmäisen puhtaasti eläytyen musiikkiin koko sielustaan. Instrumentti alkaa kiehtoa häntä suunnattomasti, ja hän onnistuukin tapaamaan viulua soittaneen naisen, Reginan. He ystävystyvät, ja lopulta Regina kertoo uudelle ystävälleen soittimen karmaisevan tarinan.
Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema."

Maria Àngels Angladaa (1930-1999) pidetään yhtenä Katalonian merkittävimpinä kirjailijoina ja Auschwitzin viulu on hänen ensimmäinen suomennettu teos. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja on noussut klassikkokirjaksi Kataloniassa. Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan parhaana katalaaninkielisenä teoksena. Onneksi tämä pieni suuri kirja suomennettiin viimein, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Auschwitzin viulu on mieleenpainuva kertomus Danielista, viuluntekijästä, joka joutuu mukaan ikävään vedonlyöntiin. Hänen on rakennettava viulu Auschwitzissä työskentelevälle komendantille ja vedonlyönnin hintana on Danielin henki.

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, olen itsekin lukenut useamman kirjan, jotka sijoittuvat Auschwitziin. Viimeisimpänä Affinity Konarin Elävien kirjan, joka oli myös vaikuttava teos. Vaikka Auschwitzin viulu ei sivumäärällä komeile, teki tämä silti lähtemättömän vaikutuksen. Tarina on kerrottu niukasti, mutta se kertoo silti paljon. Tunnelma on ainutlaatuinen, se herättää Danielin tarinan henkiin kauniisti vaikka tapahtumapaikka on niinkin puistattava kuin keskitysleiri. Lukija seuraa nälkiintyneen ja murtuneen viuluntekijän puurtamista viulun parissa lumoutuneena, jännittäen ehtiikö viulu valmistua ajoissa. Samalla raotetaan Danielin menneisyyttä, kun hän palaa muistoissa menneeseen sekä miehen tunteita, jotka Anglada maalaa esille koskettavasti. Tehokeinona on käytetty myös otteita SS:n tilastoista, jotka osoittavat keskistyleirin järjestelmällisen tuhoamisen tehokkuutta sekä laajuutta.

Olisin viipynyt tämän kirjan parissa mieluusti pidempäänkin. Holokausti tarinat ovat aina riipaisevia, varsinkin kun fiktiivisten tarinoidenkin takana on usein aitoja ihmiskohtaloita. Faktaa tai fiktiota, Auschwitzin viulu on realistisentuntuinen tarina  Kunnioitusta herättävää tässä nimenomaisessa teoksessa on se, että näin pieneen kirjaan on saatu mahtumaan koruttomasti kerrottuna valtavan puhutteleva ja mieleenpainuva tarina. 

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jonka nimessä on jokin paikka. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: El violí d'Auschwitz (1994)
Suomentanut: Satu Ekman

Mistä minulle: E-kirja Storytelistä

torstai 3. toukokuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

"Kaarna saa puhelun hoivakodista. Äiti tekee kuolemaa, on tultava pian. Puhelu aloittaa odottamattomien tapahtumien sarjan, joka tuhoaa Kaarnan, Marrasvirran kaupunkisuunnittelijan, tarkasti rakennetun päiväohjelman ja mullistaa lopulta hänen koko elämänsä – niin tulevaisuuden kuin menneisyydenkin. 

Marrasvirran kaupunki juhlii vuotuista syysfestivaaliaan, ja ihmiset tungeksivat kaduilla, kujilla ja usvan peittämässä puutarhassa. Vastahakoisen Kaarnan on ryhdyttävä selvittämään äitinsä salaisuuksia. Mitä kaikkea Kaarnan äiti, kansainvälisen uran tehnyt psykoterapeutti, voisi paljastaa, jos dementian sumuverho väistyisi hetkeksi? Mitä muisti ylipäätään valikoi säilytettäväksi ja voiko lapsuuden auvoon palata – edes muistoissaan?

Yhteen päivään ajoittuva Väärän kissan päivä pohtii muistamisen ja unohtamisen rajoja: onko elämämme omamme vai olemmeko vain muistojemme summa?"

Se kun luet paljon, olet lukenut jo niin monenlaisia tarinoita, kulkenut mukana monia mielikuvituksellisia seikkailuita, huokaillut traagisten rakkaustarinoiden äärellä, selvittänyt brutaaleja murhia, ratsastanut lohikäärmeellä valloittamaan vieraita maita, lumoutunut kirjailijan aistikkaasta kirjoitustyylistä sekä kieppunut niin monien juonikuvioiden vietävänä, että sykähdyttävien ja tajunnan räjäyttävien kirjojen löytäminen on yhä harvemmassa. Olet nähnyt, kokenut ja lukenut jo niin paljon, että pitää olla jotain todella omaperäistä, että kirja saa aikaan sellaisen latauksen sisimässä, että sielussa pärähtää. Väärän kissan päivä oli minulle sellainen teos, että vieläkin kutkuttaa. Voisin vain hehkuttaa sekä laulaa ylistyslauluja tälle Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanille. Hieman varauksella aloin tätä lukemaan, tiesin että Jääskeläinen kirjoittaa hyvin omalaatuisia tarinoita, joiden aiheet ovat aina puhuttavia, mutta maailmat varsin vinksahtaneita. Olen aikaisemmin lukenut Harjukaupungin salakäytävät sekä Sielut kulkevat sateessa, kumpikin on jättänyt jälkeen monenkirjavia tunteita, mutta myös vahvat lukujäljet mieleeni. Siirsin tätä kirjaa aina alemmaksi lukupinossa, koska kirjaan tarttuminen hieman pelotti, mutta lopulta päätin antaa kirjalle mahdollisuuden ja sain kokea suuremmoisen lukuelämyksen. 

Tämän kirjan haluan omaan hyllyyni, koska tämä pitää kokea vielä uudelleen. En voi olla ollenkaan varma, että ensimmäinen tulkintani tarinasta ja sen tapahtumista on oikea. Unen, muistojen ja todellisuuden rajapinta on niin ohut, että on vaikea sanoa onko joku tapahtuma ollutkin unta tai väärän kissan aikaan saama vääristynyt muisto. Kerran kirjan lukeneena ymmärtään kissojen symboliikan, joten toisella lukukerralla tapahtumat saattavat avautua uudella tavalla. Väärän kissan päivä toi mieleeni hieman Liisan seikkailut Ihmemaassa, paitsi että Liisa onkin keski-ikää kolkutteleva Kaarna, Marrasvirran kaupungin kaupunkisuunnittelija. Kelloa pitelevä kani, jota ajetaan takaa on Kaarnan äiti Alice, joka uuden kokeilussa olevan dementian parantavan lääkkeen takia sinkoilee muistojen perässä pitkin kaupunkia. Mutta tik tak, tik tak - kiire on, sillä Alicen aivot ylikuumenevat ellei Kaarna löydä äitiään ajoissa, jotta tämä saisi seuraavan annoksen lääkettä ajoissa. Marrasvirralla juhlittavat karnevaalit luovat kaupunkiin synkeää tunnelmaa ja satuolentoja. Oman lisänsä tuovat vielä kummalliset kissat, joita ei saisi tuijottaa. Kaarna joutuu kummallisiin tilanteisiin seuratessaan äitiään ja joutuu pohtimaan onko hänen oma menneisyytensä valhetta.

Alice ja Kaarnan suhde on keskeisessä roolissa. Heidän äiti-poika suhteensa ei ole ollut aina mutkatonta. Kaarna muistaa kahdenlaisen version äidistään, lempeän ja rakastavan sekä kylmän ja välinpitämättömän. Äiti ja poika ruotivat tapahtumia sekä suhdettaan tarinan edetessä, kun Alice palautuu pikku hiljaa dementian syövereistä. Olisipa oikeasti lääke, vaikkei ihan kirjan lääkkeen kaltainen, joka voisi parantaa dementiasta! Alice oli mielenkiintoinen hahmo, hän muistutti mielestäni Edelleen Alice -kirjan päähenkilöä niin uran kuin muistisairauden puolesta. Hänellä kuitenkin on kyseenalainen menneisyys psykoterapeuttina, jolla on kytköksiä pahamaineiseen Stasiin. Hän nousikin kirjan omalaatuisista hahmoista minun suosikikseni. 

Tämä kirja on jotain joka on itse koettava. En voi sanoa, että olisin törmännyt ennen mihinkään vastaavaan. Annan kirjalle täydet 5 / 5 pistettä! Kirja nousee varmasti parhaimpien tänä vuonna lukemieni kirjojen joukkoon. Osallistun kirjalla myös Helmet -lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa on lemmikkieläin

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Atena
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 342

Mistä minulle: Kirjastosta