keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kevään 2019 uutuudet

Uusia katalogeja ja kuppi kuumaa teetä. Odotan aina tätä hetkeä, kun pääsen rentoutumaan ja tutkimaan uutuuskatalogeja ja haaveilemaan uutuuksista, jotka haluan lukea. Listaanpa nyt tähän teillekin ensi kevään kiinnostavimpia uutuuksia, jotka ainakin minä haluan lukea.

Otava:

Otavan katalogi tarjoilee mielenkiintoisia uutuuksia jo tutuilta nimiltä sekä aivan uusia tuttavuuksia, jotka kiinnostavat. Yksi houkutteleva esikoinen on kotimaisen Suvi Ratisen teos Matkaystävä, joka kertoo lestadiolaisyhteisöstä irrottautumisesta sekä yhteisössä kasvamisesta. Tämä on aihe, joka kiehtoo minua valtavasti ja on hienoa, että tästä on alettu kirjoittamaan enemmän. Enkä tarkoita aiheella pelkästään lestadiolaisia, vain ylipäätänsä uskonnollisialahkoja ja -suuntauksia kotimaassamme. 

Kotimaisen kirjallisuuden kentällä saamme myös odottaa uutta osaa Enni Mustosen huikean suosion saavuttaneeseen Syrjästäkatsojan tarinat -sarjaan, jonka uusin osa Sotaleski jatkaa Kirstin tarinaa. Kirjan nimikin jo antaa vihjeitä siitä mitä on odotettavissa. Myös lempikirjailijoihin lukeutuva Joel Haahtela julkaisee keväällä uuden pienoisromaanin miehestä, joka lähtee luostariin tutkimaan Pyhän Adélen mysteeriä ja etsimään itseään. Tämä Adélen kysymys minun on ehdottomasti luettava.

Käännöskirjallisuudesta iki-ihanien lumoavien tarinoiden kirjoittalta Kate Mortonilta julkaistaan suomeksi Kellontekijän tytär. Rakastan Mortonin kirjoja ja hänen tapaansa yhdistää historiaa tarinoihinsa. Mortonin teokset ovat vertaansa vailla. Myös Punaisen osoitekirjan kirjoittajalta Sofia Lundbergilta ilmestyy uusi kirja, nimittäin Toinen puoli sydäntä. Hurmaannuin valtavasti Lundbergin Punaisesta osoitekirjasta, joten odotan tämän suomennoksen ilmestymistä kuumeisesti. 

Camilla Läckbergilta ilmestyy ensimmäinen osa hänen uuteen kaksiosaiseen sarjaansa. Tämä psykologinen trilleri nimeltään Kultahäkki kiinnostaa kovasti. Olen pitänyt valtavasti niistä Läckbergin kirjoista, joita olen tähän mennessä Fjällbacka-sarjasta lukenut, mutta uudet tuulet kuulostavat kiehtovilta. Läckberg on taidokas dekkaristi.

Tammi:

Kotimaisen kirjallisuuden uutudet kevään osalta ei Tammelta onnistunut säväyttämään minua, mutta uutuuspainos Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata kirjasta muistutti minua, että minunkin tuo klassikko pitäisi lukea viimein. Uusintapainos tai vanha, niin ehdottomasti haluan kirjan kuuluvan ensi vuoden lukemistooni. Myös Pauliina Vanhatalolta tulee lestadiolaisuutta käsittelevä romaani Tuulesta temmattu elämä, joka käsittelee uskonnon ja taiteen risteäviä todellisuuksia. 

Käännöskirjallisuuden puolelta ilmestyy kauhunkuninkaalta Stephen Kingiltä uutuusromaani Ulkopuolinen, jota verrataan Kingin varhaisemman tuotannon hedelmään Se:hen. Lisäksi häneltä tulee uutuuspainoksena Piina, joka on minulla myös lukematta vielä. Olen aikuisella iällä hurahtanut Kingin kirjoihin, vaikka nuorempana ne saivat minut lähinnä vaivaantumaan. Ehkä en vielä tuolloin ymmärtänyt hänen nerouttaan, mutta nykyään viihdyn hänen kirjojensa parissa ja pidän siitä mitä kerrotaan myös pinnan alla. Olen hiljakseen käynyt läpi hänen tuotantoaan, niin uudempaa kuin vanhempaa, ja kerännyt hänen kirjojaan myös hyllyyni. Uskon näidenkin päätyvän sinne jonon jatkoksi. Myös vanhalta tuttavuudelta Kazuo Ishigurolta ilmestyy Keltaisen kirjaston kirjana Surullinen pianisti, jonka kerrotaan olevan psykologinen mysteeri - kuinka kiinnostavaa! Keltaisen kirjaston uutuuksista minua kiinnostaa myös Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt, joka käsittelee euroopan pakolaiskriisiä ja on puheenvuoro inhimillisyyden puolesta.

Tammen uutuuksista huomioni kiinnitti myös Australiaan sijoittuva Jane Harperin Kuiva kausi, joka vaikutti aihepiiriltään kiehtovalta dekkarilta ja kirja on ollut Autraliassa myyntimenestys.

WSOY:

WSOY:n kevään uutuuksista minua kiinnosti vain kaksi kirjailijaa, Sofia Sarenbrant sekä Liane Moriarty. Moriarty on jo vanha tuttu ja olen pitänyt hänen teoksistaan kovasti, ne ovat viihdyttäviä, mutta myös erittäin puhuttavia. Moriarty käsittelee vaikeita ja vaiettuja asioita sekä ihmisluontoa kiinnostavalla, viihdyttävällä tavalla. Siksipä Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista menee lukulistalleni. Sofia Sarenbrant on taas uusi nimi rikoskirjallisuusgenressä, mutta hänen luvataan olevan täydellistä luettavaa Läckbergin faneille. Sarenbrantilta ilmestyy heti kaksi ensimmäistä osaa, Avoimet ovet ja Osasto 73, hänen sarjaansa, joka kertoo rikospoliisi Emma Sköldistä. Osat toimivat kuitenkin myös itsenäisinä romaaneina.

Bazar:

Bazar kuuluu suosikki kustantamoihini, sillä heiltä on ilmestynyt paljon kirjoja kirjailijoilta, jotka uppoavat minuun. Ensi keväältä odotan erityisesti kahta teosta - Walter Isaacsonin teosta Leonardo da Vincistä sekä Bergsveinn Birgissonin viikinkitarinaa Musta viikinki. Olen historiallisten kirjojen ystävä ja kumpikin kirja kertoo kiehtovista hahmoista. Huomioni kiinnitti myös Fiona Bartonin uutuus Lapsi. Pidin kovasti hänen aiemmasta teoksestaan Leski, joten pakko lukea tämä uutuus myös. Kotimaisenkirjallisuuden saralta mielenkiintoni kiinnitti Katja Kärjen sukuromaani Jumalan huone. Kirja kertoo kolmen kertojan näkökulmasta Martikaisen suvun vaiheista 1930-luvulta vuoteen 2009.

Gummerus:

Gummerukselta ilmestyy myös muutama minua erityisesti kiinnostava teosta keväällä. Kotimaisten kirjojen puolelta raapustin ylös niin Ville Hytösen Luumun poltteen kuin Katri Alatalon Ikuisesti, siskoni. Hytösen kirjassa erityisesti kiehtoi, että erotiikalla höystettyä tarinaa kertoo mustarastas ja tarinassa on myös maagista-realismia. Alatalon kelttiläisiä myyttejä hyödyntävä tarina vaikutti todella taianomaiselta. Pidin myös valtavasti Alatalon aiemmasta fantasiaromaanista Käärmeiden kaupungista, joten tämä uutuus on pakko lukea!

Suomennetun kirjallisuuden saralla minua kiinnosti erityisesti Erin Kellyn Älä jää pimeään, psykologinen trilleri, joka on ollut Iso-Britanniassa myyntimenestys. Clare Mackintosh on kommentoinut kirjaa, että kirja, jonka hän olisi halunnut kirjoittaa. Kiinnostavaa!


Tässäpä nämä tärkeimmät tulevalta keväältä. Varmasti tulen lukemaan muitakin uutuuksia, kun niistä aletaan pöhisemään. Haluan aina tietää mistä puhutaan, ja tapanani on hieman hitaasti lämmetä monille kirjailmiöille. Paljon kuitenkin kiinnostavia kirjoja tulossa eri kustantamoilta ja luettavaa varmasti tulee joka makuun.




https://8tracks.com/areyoureadyb/a-book-and-a-cup-of-tea-is-all-i-need

Mitä kirjoja sinä odotat eniten?
 





sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Hilkka Ravilo: Pahan tytär

"Marleenan syntymää edeltäneet tapahtumat ovat vain äidin tiedossa. Hänet viedään vähän yli kymmenvuotiaana pakoon äidin väkivaltaa. Helsingissä hän löytää paikkansa työelämässä ja vapaa-aikansa sisällöksi maalaustaiteen.
Marleena oppi lapsena luottamaan isäänsä. Aikuisena lapsenomainen luottamus katkeaa karkeaan petokseen, lopettaa avioliiton ja vie elämältä taloudellisen pohjan.

Ravilon viides romaani Pahan tytär alkaa palaneesta metsästä, mistä löytyy nuoren naisen jäännökset. Kerros kerrokselta paljastuvat tekijät, jotka muovaavat yksilön elämää. Hilkka Ravilo kytkee yhteen rikokset ja mielen järkkymisen tavalla, josta hänen aikaisempiakin teoksiaan on kiitetty."

Ravilo on kirjailija, jonka tuotanto on tutustumisen arvoista. Vaikkei tämä viides romaani yltänyt kirjailijan parhaimistoon, oli se vaikuttava kertomus Marleenasta, jonka elämään mahtui paljon epäonnea. Marleena syntyy maalaisperheeseen sodan runtelemaan Suomeen. Hänen äitinsä pitää tytärtä pirun siittämänä sikiönä ja tytön isä pyrkii pitämään lasta turvassa äidin vihalta ja väkivallalta. Lopulta isän on lähetettävä vain kymmenen vuotias tyttärensä Helsinkiin tädin luokse turvaan, muttei tietämättömän maalaiskylän kasvatin elämä kaupungissa muodostu sen helpommaksi. Marleena joutuu yhä uudelleen miesten hyväksikäyttämäksi. Lopulta hän haluaa kostaa kokemansa vääryydet, muttei tarkoituksena ollut riistää kenenkään henkeä. Marleenan elämä oli niin täynnä menetyksiä, hyväksikäyttöä sekä pettymyksiä, että se tuntui ajottain jopa epäuskottavalta. Voiko yksi ihminen kokea niin paljon vääryyttä elämänsä aikana?

Ravilolla on mielenkiintoinen tapa punoa kirjojensa tapahtumat rikoksiin, mutta hänen kirjansa eivät ole kuitenkaan rikosromaaneja, vaan tarkkanäköisiä psykologisia kuvauksia traumojen runtelemista ihmisitä sekä traumojen vaikutuksista elämään. Tässäkin kirjassa kuvataan mielenmurenemista, hyväksikäyttöä sekä väkivaltaa mielenkiintoisella tavalla. Tarinan teemat ovat ahdistavia ja synkkiä, kuten muissakin lukemissani Ravilon kirjoissa, mutta koskaan hänen kirjojensa lukeminen ei muodostu liian ahdistavaksi tai rankaksi. Kertomus soljuu eteenpäin koukuttaen lukemaan ja minunkin täytyi ahmia kirjaa yön pikkutunneille asti. Ravilon kirjat ovat hyviä ja puhuttelevia lukukokemuksia ja aion edelleenkin jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista. Jos Ravilo ei ole vielä tuttu, suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen tuotantoonsa!

Mutta mitenkäs tämä kirjan kansikuva? Onko rumempaa nähty? Surkealla kameralla kuvattu kuva kokosta, joka yrittää kai esittää metsäpaloa, jonka päälle on liitetty, mahdollisesti paintilla, kirjan nimi ja kirjailija tökerösti. Mutta ei kannata antaa huonon kansikuvan hämätä. Koskaan ei saisi tuomita kirjaa kansikuvan perusteekka, sillä kannet kätkevät sisäänsä hyvän tarinan, jota oli ilo lukea.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Myllylahti
Ilmestynyt: 2005
Sivuja: 289

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 15. marraskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

"Tyynelän perhe on kasvanut lasitehtaan varjossa. Jussia – sisarusparven vanhinta – kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut.

Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä, mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa."

Odotin tätä Kinnusen uutuutta valtavasti ilmestyväksi, ja onnekseni sain sen suhteellisen nopeasti kirjaston varausjonosta luettevaksi. En ollut ainoa, joka tätä kirjaa odotti, joka kertonee siittä millaiseen suosioon Kinnunen on kotimaisen kirjallisuuden kentällä noussut.

Pidin valtavasti Kinnusen kerronnasta Lopotissa ja odotin saavani luettavaksi samankaltaista kirjallista hunajaa. Kinnusen tarkkanäköisyys ja nautinnollinen kerronta oli ajottain läsnä myös Pintissä, mutta liiallinen kuvailu mm. lasipuhallustekniikoista sai minut jopa harkitsemaan kirjan lopettamista kesken.

Pintti kertoo kolmen sisaruksen elämästä kolmen päivän aikana. Samalla avataan pienen kylän elämää lasitehtaan varjossa. Jokainen sisaruksista oli kiinnostava henkilö tahollaan, mutta rakastettavin heistä oli ehdottomasti Jussi, jota Kinnunen onnistui kuvaamaan ihanan eläväisesti. Myös Railin tarina kosketti syvästi, mutta olisin halunnut viipyä Jussin parissa pidempään. Kirjan parhain ja vetävin osa oli siis heti alussa, jolloin kaksi viimeistä osaa jäivät ikävästi sen varjoon. Pidin myös kirjan ajankuvasta sekä kyläyhteisön dynamiikan kuvaamisesta, lukukokemus olisi varmasti ollut mieluisampi jos lasinpuhallusta eri vaiheineen ei olisi nostettu niin isoon rooliin kerronnassa. Kaikkiaan Pintti on kuitenkin eheä kokonaisuus, jossa on surumielinen ja painava tunnelma. Kirjan kylä ei ollut kaikista onnellisin paikka elää, ainkaan Tyynelöille.

Vaikka petyin hieman kirjaan, en voi silti sanoa näin jälkikäteen ettenkö olisi kirjasta pitänyt. Se ei vain yltänyt minun silmissä sinne tasolle, minne Lopotti riman nosti. Tämä oli kuitenkin suhteellisen nopealukuinen kirja ja olen iloinen, että päätin antaa kirjalle mahdollisuuden vaikka keskenjättäminen pariin otteeseen kummitteli mielessä. Kinnusen maalaama tarina, ajankuva ja henkilöt jäävät kuitenkin mieleen pyörimään vielä lukemisen jälkeenkin.
Tiedättekö muuten mitä pintti on? Se on lasimursketta, sirpaleita sekä jätelasia, jota on syntynyt lasinvalmistuksessa. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 304 

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 13. marraskuuta 2018

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?"

Kaksosaurinkojen ensimmäinen osa Hän sanoi nimekseen Aleia ei vakuuttanut minua, liian paljon asioita tuntui jäävän levälleen ja olisin halunnut tutustua lähemmin Vikin luomaan steampuk-henkiseen fantasiamaailmaan. Onneksi tämä toinen osa onnistuu tyydyttämään lukijan uteliaisuutta antamalla vastauksia moneen ilmaan jääneeseen kysymykseen sekä tekee Seleesian lukijalle tutuksi. Myös Corildonin menneisyyttä avataan viimein ja kirsikkana kakun päällä lukija pääsee tutustumaan hänen perheeseensä. Olen ihastunut tähän  fantasiamaailmaan, sen mielenkiintoiseen historiaan, lajeihin ja rotuihin, jotka ovat toinen toistaan monipuolisempia ja uniikkeja sekä tarinan henkilöihin, joista jokainen onnistuu olemaan omannäköisensä persoona. Kaksosaurinkojen puitteet on ainakin loppuun asti hiottuja ja viimeisteltyjä. Trilogian täydennykseksi on olemassa myös nettisivut, mutta ne kaipaisivat hieman päivittämistä, sillä ensimmäisestä osasta tutut sivuhenkilöt jäävät toiselle mantereelle, kun Aleia ja Corildon seilaavat Seleesiaan. Toinen osa tuo esille aivan uudet sankarit tarinaan, jotka puuttuvat nettisivuilta kokonaan. Myös arkistoihin voisi tuoda päivitystä mm. katraakeista, tulilinnuista, klaanista sekä Seleesian valtaapitävistä.

Seleesian näkijä heittelee jälleen sellaisia koukkuja, että juuri ilmestyneeseen kolmanteen osaan on ehdottomasti pakko tarttua jossain vaiheessa. Saamme viimein tietää Aleian oikean henkilöllisyyden (ainakin toivottavasti), sillä toisessa osassa aletaan olla ratkaisujen äärellä. Tämä toinen osa punoo myös toisenlaisen mahdollisuuden Aleian ja Corildonin väleistä ja jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan heidän suhteensa muotoutuu (sikäli mikäli he enään kohtaavat, eihän sitä voi koskaan tietää). Jännittäviä juonenkäänteitä ei myöskään puutu, ensimmäisessä osassa vain vilahtaneet tulilinnut tulevat lukijalle tutuiksi samoin seleesien toinen pulssi ja rosoinen historia. 

Tämä sarja on suosittu, enkä yhtään ihmettele miksi. Trilogia on taidokkaasti luotu ja loppuun asti hiottu. Minulla itselläni on vain ongelma Vikin kirjoitustyylin kanssa, liian hidastempoinen kerronta tekee lukemisesta työlästä, kun itse asiaan pääseminen vie kauemmin kuin viljan kypsyminen. Ensin kuljetetaan lukija jännittävien tapahtumien äärelle ja luodaan asetelma, jossa lukija aistii kohta tapahtuvan mielenkiintoisia asioita. Lukija siinä odottaa henkeä pidätellen, että mitä tutuiksi käyneille henkilöille käy, odottaa jännittyneenä henkeään pidätellen... kunnes tajuaa tovien kuluttua edelleen odottavansa kerronnan junnatessa kuvailemassa täysin toissijaisia asioita tapahtumien kannalta. Tunnelmankohotus on siis ontuvaa ja tunnelma pysyykin lähes tasapaksuna läpi kirjan. Typistämisen varaakin olisi ollut, sillä jälkikäteen ajateltuna mukaan mahtui melko tarpeettomiakin juonenhaaroja ja noin paksuksi fantasiakirjaksi pääjuoni eteni hyvin vähän. Mutta olen nopea tempoisen ja tapahtumarikkaiden kirjojen ystävä, joten se voi vaikuttaa lukukokemuksen lässähtämiseen. Mutta kuvailussa Vik on vahvoilla, hän pystyy maalaamaan luontoa sekä henkilöitä hyvin elävästi luovilla sanavalinnoillaan, iso peukku siitä. 

Jään odottamaan hetkeä, kun pääsen seuraavan osan pariin ja annan tälle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 613

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Mieskirjoista isänpäivänä




On jälleen isänpäivä, päivä jolloin juhlimme isejä, isoisiä, isäpuolia ja isänmielisiä miehiä. Lasten itse tekemät ihanat ja ikimuistoiset lahjat on kaapissa kauniissa kääreissä odottamassa, isä saa toki kahvit suoraan sänkyyn herättyään ja ukille tehdään herkullinen kakku. Mutta se mikä aina tuottaa päänvaivaa on se lahja, joka annetaan askarrusten ohella tai lahja, jonka aikuinen lapsi isälleen tai ukilleen haluaa lahjapakettiin kääriä. Kirjahan on aina hyvä lahja, jos perheessä on lukeva mies, mutta mitä miehet lukevat? Pääasiassahan ajatellaan miesten lukevan elämänkertoja miehistä, sotakirjoja sekä miehekkäämpiä dekkareita. Yleensä miesten kirjoittamia kirjoja miehistä ja miehille. Miksi näin? Naiset tuntuvat kuitenkin lukevan mielellään niin naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, kertoivat ne kummasta sukupuolesta tahansa.


Mietin sitten mitä ostaisin itse perheeni miehille lahjaksi, jos sen täytisi olla kirja? Puolisolleni ostaisin elämänkertoja tai omaksi hyllyyn hänen paljon pitämänsä Robert Kiyosakin Rikas isä, köyhä isä, joka on hänelle se kirja, joka aloitti kipinän lukemiseen, mutta myös kirja, jonka ajatuksiin hän osasi samaistua. 
"Suoraa puhetta rahasta, bisneksestä ja sijoittamisesta. Hallitsetko taloudellisen tilanteesi - nyt ja tulevaisuudessa?Rich dad poor dad aloitti kirjasarjan, josta on tullut suuri maailmanmenestys. Se on ollut bestseller-listojen ykkösenä ennätysaikoja mm. The Wall Street Journalin, The New York Timesin ja Business Weekin listoilla. Kiyosakin kirja on opettavaista ja järkeenkäypää luettavaa jokaiselle omasta taloudestaan ja vaurastumisesta kiinnostuneelle, tuloista ja koulutustaustasta riippumatta."




Myös Keisari Aarnio kirja on häntä kiinnostanut kovasti, onhan Aarnion tarina uskomaton. Vaikka tämä kirja ei varmasti liiemmin esittelyä kaipaa, laitetaan tähän nyt kuitenkin esittelyteksti kuitenkin:
"Keisari Aarnio johdattaa lukijat Suomen vakavimman huume- ja virkarikosoikeudenkäynnin kulisseihin. Se kertoo, miten Helsingin huumepoliiseja johtanutta sankaripoliisia Jari Aarniota alettiin epäillä myös alamaailman johtajaksi. Poikkeukselliset rikosepäilyt ovat herättäneet ihmetystä ja kysymyksiä. Olisiko Aarnion toimiin pystytty puuttumaan tarkemmin? Mitä tiedettiin poliisin johdossa? Miten tämä oli kaikki mahdollista? Näihin kysymyksiin Helsingin Sanomien palkitut rikos- ja oikeustoimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth hakevat vastauksia."

Tämän kirjan on kuitenkin kirjoittaneet toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth, joten tämän kirjan kohdalla tehdään poikkeus väittämään.


Uutuuskirjoista häntä on kiinnostanut kovasti Risto Siilasmaan ja Catherine Fredmanin kirjoittaman Paranoidi optimisti - Näin johdin Nokiaa murroksessa. Tätä kirjaa onkin tituuleerattu vuoden odotetuimmaksi bisneskirjaksi ja juuri bisneskirjat ovat puolisolleni sitä suurinta herkkua. Tässäkin kirjassa kuitenkin toinen kirjoittajista on nainen.
"Risto Siilasmaa kertoo Nokian vaikeista vuosista ja paljastaa keinot, joilla Suomen tärkein yritys nostettiin uuteen kukoistukseen. Paranoidi optimisti on vangitsevasti kerrottu tarina ja kurkistus teknologiamaailman sisäpiireihin. Kirjassa Nokian hallituksen puheenjohtaja ja F-Securen perustaja Risto Siilasmaa peilaa Nokian kehitystä alkaen vuodesta 2008, jolloin hän liittyi yhtiön hallitukseen, sekä avaa näkemyksiään johtamisesta ja teknologiabisneksestä. Siilasmaa on kirjoittanut kirjan muun muassa Intelin ja Dellin toimitusjohtajien teoksissa kirjoittajana mukana olleen Catherine Fredmanin kanssa. Siilasmaa kertoo, miten Nokia kävi lähellä tuhoa mutta onnistui nousemaan takaisin huipulle. Punaisena lankana Nokian tarinan rinnalla kirjassa kulkee Siilasmaan johtamisen filosofia, paranoidi optimismi."



Myös tämän vuoden uutuuskirjoista ja elämänkertaosastolta tietenkin miestäni kiinnostaa Kari Hotakaisen kirjoittama Tuntematon Kimi Räikkönen. Mieheni on pitänyt aina Kimiä kiehtovana persoonana, joten kirja olisi kuulemma hauska lukea ihan mielenkiinnosta. 
"Mitä puhuu ihminen, joka ei yleensä puhu? Mitä ajattelee ihminen, jonka moni tietää, mutta harva tuntee? Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta."


Kuten näkyy aika miespainotteista kirjaa on toivelistalla, ja mieheni tuumasikin, ettei hänellä ole mitään naisten kirjoittamia tai naisista kertovia kirjoja vastaan. Hän kyllä lukee naistenkin kirjoittamia kirjoja, jos aihe on tarpeeksi mielenkiintoinen. Kesken jää tylsästi kirjoitetut kirjat, oli kirjailija kumpaa sukupuolta hyvänsä. Niin sanotuissa mieskirjoissa ei vain kuulemma ole turhaa tunteilua ja miljöökuvausta, ei häntä kiinnosta minkä värinen tapetti on seinällä tai kuinka kauniisti linnut laulavat, vaan se mitä ihmiset ovat tehneet, tekevät tai asioista ajattelevat. Kaikista mukavinta jos asiat kerrotaan ilman turhaa tunteilua ja pysytään siellä asiassa. 

Isäni ei ole lukeva ihminen, joten hänen kohdallaan skippaisin kirjaostokset kokonaan, hän on enemmän kotimaisten elokuvien ystävä. Isäpuoleni on taas lukevaa tyyppiä, mutta hänenkin suosikkikirjoihin lukeutuu historialliset romaanit sekä fantasiakirjat, jotka ovat toimintapainotteisia eivätkä sorru turhaan tunteiluun. Hänen lemppareihinsa lukeutuu niin Dan Brownin romaanit kuin Ajanpyörä -fantasiasarja. Mitä enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sitä parempi. Turha tunteilu ja selittely kuulemma vain puuduttaa, eikä kirjaa jaksa lukea, aivan sama sille kuka kirjan on kirjoittanut. Siksi ne suosikit vain sattuvat useinmiten olemaan enimmäkseen miehiä, mutta kuitenkin isäpuoleni on lukenut ja pitänyt jokaisesta Potterista, jotka ovat naisen kirjoittamia. 

Jos suuntaisin nyt kirjakauppaan, ostaisin isänpäivä pakettiin isäpuolelleni todennäköisesti Risto Isomäen uutuuden Viiden meren kansa, joka kertoo siitä kun ensimmäiset asukkaat tulivat Suomeen ja Itämerellä kellui vielä jäävuoria. "Niin sanotut etniset suomalaiset saivat nykyaikaisen geenitutkimuksen mukaan alkunsa, kun Suomeen muutti noin tuhat siirtolaista Mustanmeren pohjoisenpuoleisilta aroilta reilut kaksi tuhatta vuotta sitten. Suomen ensimmäinen pikkukaupunki Yli-Iin Kierikissä tuhoutui 5 000 vuotta sitten, kun suuri tulva-aalto löi kylien yli. Suomessa tuolloin rakennetut jätinkirkot kuuluivat uuden arkeologisen tutkimuksen mukaan samaan megaliittikulttuuriin kuin Englannin Stonehenge tai Ranskan Carnac. Viiden meren kansa on näistä unohdetuista tarinoista koottu episodiromaani. Se kuvaa kahdeksan aikatason kautta, miten Suomen kannalta keskeiset tapahtumat olisivat saattaneet mennä."

Toinen vaihtoehto taas olisi Bernard Cornwellin Soihdunkantaja, historiallinen romaani, joka kertoo viikingeistä. "Veriset taistelut ovat tauonneet ja Itä-Angliassa vallitsee rauhanaika. Uhtredin vävy, Northumbriaa hallitseva viikinkiruhtinas Siggtryggr ja Mercian kuningatar Æthelflæd ovat solmineet aselevon. Suursoturi Uhtred näkee tilaisuutensa tulleen on aika viimein lunastaa takaisin se, mikä häneltä vuosikymmeniä sitten vietiin. On aika valloittaa takaisin Bebbanburgin linnoitus. Mutta Uhtredin suunnitelmat joutuvat pian koetukselle, kun skotit käyvät valtataisteluihin Englannin pohjoisosista ja etelässä vanha vihollinen vahvistaa joukkojaan. 60 vuoden ikään ehtinyt Uhtred on kuitenkin päättänyt, ettei mikään voi enää estää häntä palauttamasta Bebbanburgia sen oikeutetulle hallitsijalle. Annettujen valojen ristipaineessa Uhtredin on hyödynnettävä kaikki se, mitä raskaiden taistelujen täyteiset vuodet ovat hänelle opettaneet. Eikä verenvuodatus voi vieläkään päättyä."


Jälleen on huomattavissa, että valikoituneet kirjat ovat miesten kirjoittamia, joten meidän perhepiirissä isien lukemiset osuvat useimmiten tähän väitteeseen, että miehet lukevat enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Kyse ei ole siitä etteivätkö he ollenkaan lukisi naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, se ei vain onnistu niin usein iskemään ja kiinnostamaan samalla tavalla kuin miesten kirjoittama kirjallisuus. Eivätkä niasten kirjoittamien kirjojen aiheet osu yhtä usein yksiin miesten mielenkiinnonkohteiden kanssa. Ehkä sitten on niin, että miehet osaavat kirjoittaa paremmin miehille, sillä miehisellä tavalla, miehisistä asioista. Mutta miksi naiset sitten lukevat yhtälailla miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja? No, en minäkään kaikkein miehisimmistä kirjoista pidä, mutta en katso kirjoissa sitä onko sen kirjoittanut mies vai nainen tai kummasta sukupuolesta se kertoo. Minulle ei ole ongelma maalaileva kuvailu tai tunteilu, mutten pidä turhasta machoilustakaan, raa'asta väkivallasta, liian suoraviivaisesta kerronasta, enkä liioin myöskään sotakirjallisuudesta tai bisnesmaailman kirjoista. Näin voidaan todeta ettei pidä yleistää sitä ettei miehet lue naisten kirjoittamia kirjoja, mutta ehkä miesten ja naisten kirjamieltymyksissä vain näkyy se sukupuolelle ominainen mieltymys erilaisiin asioihin yksilöllisten kiinnostustenkohteiden lisäksi? Miehet ovat enemmän suoraviivaisia kuin naiset ja tykkäävät että pysytään siellä asiassa, kun naiset taas pitävät tunteilusta enemmän.

Isänpäivän kynnyksellä mainostajat taas mainostavat niitä kirjoja, jotka yleisimmin kiinnostavat miehiä, kirjoja joita miehet ostavat enimmäkseen. Tarkoitushan on saada myytyä niitä kirjoja maksimaalinen määrä. Olen seurannut keskustelua siitä miksi näissä isälle suunnatuissa lahjavinkeissä ei ole koskaan naisten kirjoittamia kirjoja -  juuri siksi että miehet ovat eniten kiinnostuneita sotakirjoista, Kepleristä ja Räikkösen elämänkerrasta kuin Jojo Moyesista tai Lucinda Rileystä, joita pääasiassa lukevat naiset. Kyllä naisetkin osaavat varmasti kirjoittaa miehiä kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi viimeaikoina pinnalla keikkuneet psykologiset trilleristit Clare Mackintosh ja Camilla Grebe sopivat mielestäni hyvin miehillekkin, jos pitää rikoskirjallisuudesta. En itse vain tunne miehiä, jotka lukisivat muita dekkareita kuin Reijo Mäkeä, Kepleriä tai Nesboa, dekkareiden pitää olla mielellään kovaksi keitettyjä, mutta voisin suositella heille näiden naisten kirjoja. 

Kun pohdin enemmän tuntemiani miehiä, jotka lukevat edes jonkun verran, niin kukaan heistä ei ole kovasti lukeva, kaunokirjallisuutta ahmiva. Niin sanotujen lukutoukkien uskon taas lukevan kirjallisuutta ennakkoluulottomasti laidasta laitaan. Lähipiirini miehet lukevat lähinnä silloin tällöin omaksi ilokseen, he eivät juurikaan seuraa kirjallisuusmaailmaa mainoksia lukuunottamatta tai liiemmin liittyisi mihinkään Kirjallisuuden ystävät fb-ryhmään. Ehkäpä nämä miesten kirjoittamat kirjat ovat turvallinen valinta satunnaiselle viihdekäytölle ja osuvat varmimmin oman mukavuusalueen sisään. Kun meitä kovempia kirjallisuuden käyttäjiä taas yhdistää se rajojen rikkominen, uusien tyylien ja kirjailijoiden löytäminen, ennakkoluulottomuus. Paljon lukevalle ei sovikaan pysyä tiettyjen rajojen sisällä, sillä lukeminen loppuisi äkkiä kesken. Vähemmän lukevilla tätä ongelmaa taas ei tule kovin nopeasti eteen. Minusta on kuitenkin hienoa, että miehet lukevat tai ylipäätänsä että ihmiset lukevat!

Mites muiden perheiden lukevat miehet? Kuinka paljon he lukevat naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja mitä he pitävät siitä? Olisi mielenkiintoista kuulla muiden mielipiteitä/kokemuksia mieskirjoista ja miehistä lukijoina.

Näihin aatoksiin lähden isänpäiväkierrokselle ja toivotan teille kaikille oikein ihanaa isäinpäivää!

perjantai 9. marraskuuta 2018

Ane Riel: Pihka

”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.”

Näin alkaa tarina Livistä, joka kasvaa pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Elämä on rauhallista ja rakkauden täyttämää. Kaikki on Livistä normaalia, vaikka äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneesta, isä täyttää kotitaloa romulla ja ilmoittaa elävän tyttärensä kuolleeksi. Arkeen kuuluu sekin, että isä murhaa äitinsä ja se, ettei Liv saa puhua kenenkään kanssa ja joutuu piileskelemään vanhassa kontissa. Hetkeäkään hän ei epäile, etteikö isä rakastaisi häntä. Mutta mitä tapahtuu hyvälle ihmiselle, jota kohtaa menetys toisensa jälkeen, kunnes hän ei enää kestä edes ajatusta uusista menetyksistä?"

Tätä palkittua teosta on kuvailtu dekkarina sekä trillerinä, tai ainaki sellaiset mielikuvat minulla kirjasta oli, kun siihen tartuin. Pihka on voittanut pohjoismaisen Lasiavain-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Mielestäni tämä ei kuitenkaan sovi kummankaan kategorian alle, tai jos sopiikin niin hyvin löyhästi. Rikoksia kyllä tapahtuu, mutta niitä ei edes pyritä selvittämään kenenkään nokkelan henkilön toimesta. Päinvastoin, perheen tekemiä rikoksia pyritään peittelemään kaikin keinoin, eikä kukaan edes kamppaile aikaa vastaan yrittäessään estää niitä tapahtumasta. Mitä tämä kirja sitten on? Se on psykologinen ja kauhistuttava kertomus yhden perheen elämästä Saaressa, paikassa nimeltä Pää. Se on tarina menetyksistä, mielen murenemisesta sekä sen aiheuttamista lieveilmiöistä. Se on kipeä, synkkä ja raadollinen tarina yhden perheen elämästä, joka suistuu raiteiltaan. Rakkautta on, mutta sekin on saanut vääristyneet muodot. 

Pihka etenee verkaisesti, hiljalleen maalaten tapahtumia hitain siveltimen vedoin. Sen tihenevä tunnelma kietoo otteeseensa ja kauheudet taiotaan esille pienen tytön, Livin, näkökulmasta. On riipaisevaa lukea kuinka pieni ihminen on joutunut kokemaan elämässään hirveitä, muttei vain tiedä paremmasta. Hän rakastaa vanhempiaan ehdoitta, eikä kyseenalaista heidän päätöksiään herkästi. Tuo lapsi on nuoresta iästään huolimatta kokenut isoäitinsä murhan, ruumin palsamoinnin, hän elää töryn keskellä rottia vilisevässä talossa, jonka yläkerrassa muodottomaksi paisunut äiti kirjoittaa kirjeitä tyttärelleen. Tuo lapsi ei käy koulua ja joutuu piiloutumaan pihalla sijaitsevaan konttiin, jos joku ulkopuolinen erehtyy tulemaan heidän tontilleen kieltokylteistä huolimatta. Kirja on psykologisessa mielessä erittäin kiehtova, se kertoo niin hamstarauksesta että sairaanloisesta ylensyönnistä  - kuinka kaikki on luisunut hiljalleen sairauden puolelle  ja mikä on kaikkien ongelmien kasautumisen lopputulos. 

Tämä oli todella raadollista ja rankkaa luettavaa, vaikka kirjasta pidinkin. Kirjan tunnelma on vain todella synkkä ja siinä tapahtuu niin paljon äärimmäisen brutaaleja asioita yhdelle perheelle, joka on vaikeassa syöksykierteessä ongelmiensa kanssa. Vaikka loppussa vilahtaakin jo valoa tunnelin päässä oli lukukokemus kaikenkaikkiaan todella riipaiseva. Mutta tämä oli loistava romaani kaikesta huolimatta,  sillä kaiken kuvaus oli inhimillistä, arkisen elämän kautta lapsennäkökulmasta esiin tuotua eikä lukeminen käynyt ylivoimaiseksi. Tämä kirja onnistui puhuttelemaan ja kaikessa kauheudessaan se oli todellinen page-turner.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Aula & Co
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: Harpiks (2015)
Sivuja: 248
Suomentanut: Katriina Huttunen

Mistä minulle: Storytel

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Tatiana de Rosnay: Nimeni on Sarah

"Heinäkuussa 1942 Ranskan poliisi tekee laajan ratsian ja kokoaa Pariisin juutalaisia pyöräilystadionille odottamaan siirtoa keskitysleirille. Heidän joukossaan on myös perheineen kotoa haettu 10-vuotias Sarah, joka ennen lähtöä ehti lukita pikkuveljensä komeroon piiloon. Kaiken kaaoksen ja hädän keskellä tytön päässä on kuitenkin vain yksi ajatus: palata takaisin kotiin ja pelastaa pikkuveli.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Pariisissa asuva amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond kirjoittaa artikkelia tuosta mustasta päivästä Ranskan historiassa. Taustatutkimuksia tehdessään hän tulee paljastaneeksi miehensä perheen vanhoja salaisuuksia, jotka liittyvät Sarahin kohtaloon. Julian on saatava selville mitä tytölle tapahtui."

Nimeni on Sarah on yksitoista kirjaa julkaisseen Tatiana de Rosnayn ensimmäinen kirja, jonka hän julkaisi äidinkielellään englannilla. Rosnay on Pariisissa asuva ranskalais-englantilainen kirjailijatar, joka on toiminut myös toimittajana. Nimeni on Sarah on aiemmin ilmestynyt suomeksi nimellä Avain, joka on minusta kuvaavampi nimi kirjalle kuin tässä uudessa painoksessa.
Nimeni on Sarah kertoo riipaisevan tarinan Ranskan osallisuudesta juutalaisvainoihin, kuinka suuri määrä juutalaisia perheitä sekä lapsia kerättiin Vélodrome d'Hiverille heinäkuun ratsioissa ja kuinka lopulta nuo tuhannet ihmiset lähetettiin keskitysleireille kuolemaan. Tapahtumat ovat tosia, vaikka kirjan henkilöt ovatkin fiktiivisiä. 

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, jotka lomittuvat hiljalleen tarinan edetessä toisiinsa. Osasin toki odottaa tiettyjä asioita, mutta kuinka nuo kaksi aikatasoa toisiinsa kietoutuvat ja kuinka vahvasti menneisyys vaikutti henkilöiden nykyisyyteen tuli yllätyksenä. Vuonna 1942 alkanutta tapahtumaketjua kuvataan nuoren ranskanjuutalaisen Sarah-tytön näkökulmasta. Hänen perheensä viedään velodromille ja siitä eteenpäin keskitysleireille. Sarah on ratsian tiimellyksessä sulkenut pienen veljensä komeroon piiloon poliiseilta, turvaan, sillä tyttö oletti heidän palaavan pian kotiin. Nuori Sarah ei osannut kuvitellakkaan millaisen kohtalon hän ja tuhannet muut ranskanjuutalaiset joutuvat kohtaamaan, ja ettei hän ole heti palaamassa päästämään veljeään komerosta. Pikkuveljen kohtalo, ja hänelle annettu lupaus palata pian, ajavat Sarahia eteenpäin toisen maailmansodan kauheuksien keskellä. 

Nykyajassa tapahtumia seurataan Amerikassa syntyneen, mutta pariisilaistuneen toimittajan Julia Jarmondin näkökulmasta. Julia saa tehtäväkseen tehdä artikkelin heinäkuun 1942 ratsioista lehteensä ja hän alkaa tutkimaan tapahtumia. Yllättäen Julia huomaa, että nuo historian synkät tapahtumat linkittyvät hänen aviomiehensä perheeseen ja hän törmää Sarahin tarinaan. Kaikki vain eivät halua että Julia kaivaa Sarahin kohtalon esille, on hyvä että joistakin asioista vaietaan. Sarahin kohtalo ei kuitenkaan jätä Juliaa rauhaan ja hän jatkaa sinnikkäästi tutkimustöitään. Samaan aikaa Julian avioliitto ratkeilee liitoksistaan.

Tämä kirja oli todella koskettava ja mieleenpainuva lukukokemus. Tulen tuskin koskaan unohtamaan tätä tarinaa, se hiipi minulla niin ihon alle ja sai silmät kostumaan. Tämä oli unohtumaton tarina niistä ihmisistä ja tapahtumista, joita ei pitäisi koskaan unohtaa. Luulin jo lukeneeni niin paljon holokaustista, juutalaisvainoista ja natseista ettei mikään enään niin kosketa ja yllätä, mutta luen tämän kyllä em. teemojen kärkikastiin. Ja kirja avasi minulle taas uuden verhon epätietoisuuden tieltä, sillä en ollut aikaisemmin kuullutkaan Vélodrome d'Hiverin tapahtumista. Aina puhutaan ja kirjoitetaan enemmän siitä, mitä Saksassa ja Puolassa tapahtui.

Nimeni on Sarah on sujuvasti kirjoitettu tarina ja Rosnay on onnistunut tavoittamaan kouriintuntuvasti lapsennäkökulman, pelon, surun, menetyksen ja tuskan. Ajottain kirjan lukeminen ja sen tapahtumat kävivät ahdistaviksi, jota siirtyminen toiseen aikatasoon lievitti. Pidin tästä kirjasta todella paljon ja haluan nähdä ehdottomasti kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Sarah's Key. Suosittelen lämpimästi lukemaan!
Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar kustannus
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Sarah's Key (2006)
Sivuja: 355
Suomentanut: Irmeli Ruuska

Mistä minulle: Kirjastosta