perjantai 5. heinäkuuta 2019

Lyhyt arvioita

Gummerus, 2016.
Ida Simons: Tyhmä neitsyt

"12-vuotiaan Gittelin isä on liiketoimissaan ikuinen epäonnistuja. Äiti saa tasaisin väliajoin tarpeekseen ja lähtee tyttärineen sukulaisten hoiviin. Rasittavien sukulaisten lisäksi Antwerpenissä on Gittelin onneksi Steinwayn flyygeli. Pian Gittel saa ensimmäiset oppituntinsa unelmien tavoittelusta ja niiden romahtamisesta. Keneen voi luottaa maailmassa, joka on täynnä teeskentelijöitä?"

Kustantamon sivut kertovat tämän olevan kirjailijattaren unohdettu mestariteos. En kyllä aivan saanut kiinni siitä, miksi tämä on mestariteos? Lukeminen oli varsin puuduttavaa, eikä tarinakaan ollut mitenkään mainittavan erikoinen tai yllättävä.
Tyhmä neitsyt on pikemminkin keskinkertainen kertomus Gittelistä, joka lapsellisessa naiviudessaan saa kokea elämän nurjanpuolen ja aikuisten maailman kaksinaamaisuuden. Tarinan opetus lienee se ettei aikuisten maailma ole todellisuudessa niin mustavalkoinen, miten lapsi sen käsittää. Kehenkään ei kannata luottaa varauksetta, sillä saattaa tulla itse petetyksi. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää.

Kirjan kieli oli todella leikkisää ja persoonallista, siinä mielessä kirja erottuu edukseen. Ei se silti yksinään riittänyt minulle tekemään tästä mestariteoksenkaltaista lukukokemusta. Suurimmalta osin tämä ei herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia.


Märta Tikkanen; Miestä ei voi raiskata 
Tammi, 2019
"Kirjastonhoitaja ja kahden lapsen äiti joutuu ravintolaillan jälkeen raiskatuksi. Väkivallanteko traumatisoi ja sekoittaa Tove Randersin arjen ja perhe-elämän. Hän päättää rankaista raiskaajaa poikkeuksellisella tavalla."

Tämän moderninklassikon uusintapainos herätti minut siihen, etten ollut vielä tähän klassikkoon tutustunut. Ahmaisinkin sen pääsiäisen lukumaratonin viimeisenä kirjana ja todellakin puhutteleva teos.

Miestä ei voi raiskata on ajaton kirja aiheensa puolesta, sillä se ottaa hienosti kantaa ihmisen itsemääräämisoikeuteen ja oikeuteen koskemattomuudesta. Ote aiheeseen on feministinen ja osoittaa karulla tavalla miesten ja naisten maailmojen välillä vallitsevaa epätasa-arvoa, joka rehottaa edelleen. 

Tässä on kirja, joka jokaisen tulisi lukea edes kerran elämässään. Tämä laittoi kyllä ajattelemaan asioita monelta kantilta.


Otava, 2018
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
 

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.

En kokenut oikein olevani tämän kirjan kohderyhmää, tuntui että tämä oli enemmän suunnattu yläasteikäisille pojille kuin melkein kolmekymppiselle naiselle. Kirjan asetelma oli melko tyypillinen dystopiahahmotelma, jossa on joitakin sortava yhteiskunta, joka oli epäoikeudenmukainen ja väkivaltainen. Mukaan oli heitetty myös hieman fantasiaa, mutta tämä ei tuntunut tarjoilevan minulle mitään uutta.

En myöskään pitänyt yhtään kirjan päähenkilöstä Aaronista, eivätkä muut henkilöhahmot herättäneet tunteita suuntaan tai toiseen. Tarina alkoi liian vedottomasti ja pohdin viitsinkö lukea kirjaa ollenkaan, ja sitten kun alkoi tapahtumaan en meinannut jaksaa pysyä kärryillä. Luultavasti en jatka sarjan parissa, sillä tämä ei ollut yhtään minun juttuni. Monet muut ovat kuitenkin tästä pitäneet.

Tämä lyhyt arvio postaus onkin odottanut arkistojen kätkössä toukokuusta asti, mutta nyt viimein sain tämän kirjoitettua loppuun ja julkaistua teille. Odotin josko olisin saanut tähän koottua enemmänkin kirjoja, joista ei ole niin paljon sanottavaa, mutta sovitaan niin että kolme on ihan hyvä lukumäärä. Tälläinen harmaa ja sateinen heinäkuun päivä onkin oikein hyvä blogiarkistojen siivoamiseen.

Joudumme tällä hetkellä asumaan muutamia kuukausia remonttievakossa poissa kodistamme, joten päivittelen blogia vain satunnaisesti, aina kun sopiva sauma löytyy. Mutta syksyllä, kun pääsemme muuttamaan vihdoin uuteen kotiimme, palaan taas linjoille aktiivisempana. Pyrin kuitenkin olemaan enemmän linjoilla blogin omalla intagram tilillä, joten sieltä pääsee seurailemaan mitä evakossa tulee luettua.



torstai 27. kesäkuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä

"Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista, joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta? 

Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin, johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat sekä serkun puhki katsottu häävideo, jolla hymyili maailman komein mies. 

Missä ovat nyt päivit ja markot, lapsuuden rakkaat matkaystävät? Miksei elämä taviksena ota luonnistuakseen?"

Ratisen Matkaystävä kertoo millaista on kasvaa uskonnollisessa yhteisössä ja miltä tuntuu kasvaa siitä ulos. Se kertoo myös lapsen silmin sen miltä tuntuu kokea syyllisyyttä siittä, kun opettaja ryskyttää luokan kynnyksen yli telvision ja katsotuttaa luokallaan opetusvideoita. Miltä tuntuu tuntea huolta ystävistä, jotka eivät eläkkään Jumalan opetusten mukaisesti. Se myös sanoittaa sitä, kun nuori alkaa kyseenalaistamaan ahtaisiin raameihin sulloutuneen vakaumuksen opetuksia sekä sen tarjoamaa pelastusta. Kertomus nostaa myös esille sen häpeän mitä nuori nainen kokee taustansa vuoksi. Kaikki tämä on kerrottu uskottavasti, sillä tarina kumpuaa kirjailijan omista kokemuksista. Kirjan sävy ei ole kuitenkaan tuomitseva vanhoillislestadiolaista yhteisöä kohtaan, kuten kaikesta muustakin siitäkin löytyy myös paljon hyvää, kuten esimerkiksi turvattu lapsuus kodissa, jossa vanhemmat eivät läträä alkoholin kanssa. 

Kirjan päähenkilö joutuu välillä liikkeestä erottuaan hyvinkin absurdeihin tilanteisiin, kun hän yrittää opetella elämään maallista elämää. Hän ei tiedä valtavirran musiikista mitään, sillä hän on nuoruutensa ja lapsuutensa kuunnellut siionin lauluja ja marssimusiikkia. Hän ei tiedä sitä että pornofilmit kuuluu laittaa piiloon myös silloin kun ei-uskovaiset vanhemmat tulevat käymään. Hän haluaa kovasti oppia elämään kuin tavallinen suomalainen nuori, mutta opittavaa on niin valtavasti. Suojattu nuoruus yhteisön huomassa ei ole opettanut hänelle tarpeellista tietoa siitä kuinka tavalliset ihmiset elävät ja olevat. Kieltämättä suupieliä vetää myös hymyyn mietelmät siitä ovatko hiusten kihartimet syntiä ja voiko telvisiosta katsoa lastenelokuvia. Jos disneyn vhs-kasetteja löytyy, ne on parempi pitää piilossa ja olla huutelematta asiasta julkisesti. Nykyäänhän tieto on internetin ja älypuhelimien aikakautena helposti saatavilla, joten en usko että enään uskosta eronneet nuoret joutuvat yhtä noloihin tilanteisiin kuin tässä tarinassa päähenkilö joutuu, mutta se peilaa hienosti heidän ja meidän maailman erilaisuutta sekä sitä kuinka kasvatus istuu tiukassa ja nuoren sydämestä kumpuaa pahennusta vaikka hän haluaa hyväksyä niin rokkimusiikin, alkoholin kuin irtosuhteetkin. Kirja kuvaakin hienosti kuinka irtaantuminen yhteisöstä ei ole ihmisille mikään hetken heilautus vaan pitkällinen päänsisäinen prosessi.

Ratisen kieli on hyvin toteavaa ja melko korutonta. Kerronta etenee dialogipainotteisesti suoraan kuin luotijuna puksuttaen vauhdikkaasti kohti loppua. Tahti on silti sopiva ja lukeminen mukavan selkeää. Olin kertomuksen lumoissa, enkä edes tajunnu ettei päähenkilön nimeä kerrottu missään vaiheessa. Huomasin asian vasta kun aloin kirjoittamaan Goodreadsiin lyhytarviota lukemisen jälkeen. Oivallinen esikoisteos, joka lähestyy lempeällä otteella tärkeää aihetta.

Annna kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 346

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Melba Escobar: Kauneussalonki

"Kolumbialaisen Melba Escobarin rikosromaanin tapahtumat sijoittuvat bogotalaisen hienostoalueen kauneussalonkiin. Karen on yksi salongin parhaista työntekijöistä, mutta hän tekee muutakin kuin poistaa asiakkaiden ihokarvat tai levittää heidän kasvoilleen mutanaamioita. Karen tietää asiakkaistaan kaiken – kenellä on silikonirinnat, kuka vietti pitkän viikonlopun Miamissa rakastajansa kanssa ja kuka aikoo ottaa avioeron miehestään. Hoitojen lomassa Karenille uskoutuvat psykoanalyytikko, kongressiedustajan vaimo ja tunnettu TV-juontaja. Asiat saavat kuitenkin vakavamman käänteen, kun yhden asiakkaan teini-ikäinen tytär löydetään murhattuna ja käy ilmi, että Karen on yksi tytön viimeisenä nähneistä ihmisistä."

Kauneussalonki antaa ensisilmäyksellä kuvan että kyseessä on kevyt viihteellinen dekkari, jossa kauneussalongin työntekijä ratkaisee sukkelalla älyllään ja sisäpiirin tiedoillaan asikkaansa murhan ennen poliisia. Samalla kun hän levittelee mutanaamioita ja ajelee ihokarvoja yläluokkaisilta naisilta, hän kuuntelee, sillä naisilla on tapana lörpötellä ohi suunsa. Bogotán kaltaisessa suurkaupungissa rikkaat muodostavat pienen piirin, jossa kaikki tuntevat toisensa jotakin kautta, ja vaimoilla on aina paljon arvokasta tietoa miestensä asioista. Samalla Kolumbian aurinko lämmittää iloisesti taustalla ja samba raikaa. Ei kuitenkaan kannata langeta tähän harhaluuloon, niinkuin minä tein, sillä Kauneussalonki on paljas ja raadollinen kuvaus naisten asemasta miesten hallitsemassa ja juuriaan myöten korruptoituneessa Kolumbiassa. Se paljastaa luokkaerojen vaikutukset miljoonien asukkaiden Bogotássa, jossa hyvinvoiva ja rikas vähemistö elää yltäkylläisyydessä aidatuilla aluiella lukaaleissaan ja ostaa itselleen oikeutta yhteiskunnassa, jossa raha takaa koskemattomuuden. Samaan aikaan köyhempi osa kansasta asuu slummeissa, he joutuvat raatamaan elantonsa eteen ankarasti ja joskus kyseenalaisillakin keinoilla. Huonoilla asuinalueilla voi olla turvatonta jopa omassa kodissakin.

Kirjan päähenkilö on Karen, joka on tapahtumien keskipisteessä. Hän ei kuitenkaan itse kerro tarinaansa lukijalle, vaan kertojana toimii psykoanalyytikko Claire, joka on tutustunut Kareniin kauneussalongissa. Toisena kertojana toimii myös murhan uhri sekä Lucía, joka on Clairen hyvä ystävä ja ex-miehensä haamukirjoittaja. Juoni rakentuu pienen keskiön ympärille, ja kaikki liittyvät toisiinsa jollakin tavalla. Ajottain näin pieni piirileikki tuntui epäuskottavalta Bogotán kokoisessa suurkaupungissa, vaikka eliitin osa asukkaista onkin pieni. Myös kertojaäänen vaihtelu ja runsaat sivuhenkilöt tahtoivat sekoittaa minua ajottain. Olisin kaivannut kertojaäänen vaihtumiseen selkeitä vihjeitä, sillä välillä se tuli aivan puskista, jolloin piti pysähtyä miettimään kuka nyt puhuu ja kenen näkökulmasta. Näkökulmia ja aikatasoja on useita, samoin henkilöitä, joten kerrontarakenne olisi kaivannut selkiyttämistä sekaannusten välttämiseksi. Lukiessa täytyy olla tarkkana ja välillä pysähtyä miettimään kuka kukin on, kuka puhuu, kenestä puhutaan aja miten he liittyivätkään toisiinsa.

Tässä kirjassa ei ollut yhtä ainoaa hyvää miestä. He kohtelivat naisia sekstistisesti, raiskasivat ja pahoinpitelivät naisia miten halusivat. He myös ottivat mitä halusivat - raha, suhteet ja valta takasi koskemattomuuden oikeuskoneiston hampaisassa. Kirjan naiset ovat uhreja monessa mielessä, jokainen kirjassa esiintyvä keskeinen naishenkilö on kokenut yhteiskunnassa vääryyttä miesten taholta. Lukeminen saakin pohtimaan naisen asemaa Kolumbiassa. Rahalla saa, ja en epäile yhtään etteikö kirjassa kuvatut ihmiskohtalot olisi mahdollisia tuossa korruptoituneessa maassa.

Kirja oli dekkariksi naamioitu kirja, jossa murha kyllä tapahtuu ja sitä selvitellään että peitellään. Rikoksiakin tapahtuu aina talousrikoksiin asti, mutta en koe tämän edustavan lajin perinteisimpiä edustajia, vain sivuavan niitä. Kirjassa ei ole harmaita aivonystyröitä kutittavaa murhamysteeriä, jossa syyllistä pääsee arvailemaan vihjeiden perusteella. Syyllinen kerrotaan jo paljon ennen kirjan loppuhuipennusta. Myös niskakarvoja pystyyn nostava tunnelmannostatus puuttui, vaikka kirjan loppuratkaisu melkoisena yllätyksenä tulikin. Pääpaino on kuvata nimenomaa naistenasemaa ja Kolumbian korruptoituneisuutta.

Kokonaisuutena kuitenkin pidin kirjasta sen kertoman tarinan takia, sillä se sai minut ajattelemaan karuudellaan asioita syvemmin naisenasemasta, vallantasapainosta ja korruptiosta. Lukeminen on ajottain ahdistavaa, mutta puhuttelevaa samaan aikaan. Olen vaikuttunut ja siksipä päädyn antamaan tälle kirjalle 3,5 / 5 pistettä sen puutteista huolimatta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Aula & Co
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: La casa de la belleza (2015)
Sivuja: 262
Suomentanut: Taina Helkamo

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

"14-vuotias Pearl elää äitinsä kanssa autonrämässä floridalaisella asuntovaunualueella. Rutiköyhä perhe on pahnanpohjimmainen asefanaatikkojen, epäilyttävien lahkolaisten ja alligaattoreita lahtaavien punaniskojen yhteisössä. Elämä mullistuu, kun vaarallinen hurmuri tunkeutuu äidin ja tyttären väliin. Kun aseet puhuvat, on tragedia väistämätön. Pearlin edessä aukeaa uusi, tuntematon ja entistä vaarallisempi maailma."

Rakkaudesta aseisiin nostaa esille amerikkalaisen yhteiskunnan reuna-alueella elävien arkea ja on samalla äitinsä kanssa autossa asuvan Pearlin kasvutarina. Pearlin arkea on lisätä muroihinsa veteen sekoitettua maitojauhetiivistettä, maistaa etupenkillä vietetyn yön jälkeen suussaan hyönteismyrkyn maku ja etsiä viereiseltä kaatopaikalta aarteita ystävänsä kanssa. Jopa rähjäisellä asuntoautoalueella, jossa harrastetaan pimeää asekauppaa, Pearl ja hänen äitinsä Margot kuuluvat nokkimisjärjestyksen alimalle tasolle. Asuntovaunualue on otollinen paikka rikolliselle toiminnalle, sillä sinne eivät paikalliset huvikseen eksy, eivätkä poliisitkaan viitsi paikalle kovin usein vaivatua. Siellä Pearl varttuu teini-ikäiseksi, käyden koulua väärennetyn syntymätodistuksen turvin.

Rakkaus ja toivo ovat vahvoja teemoja, mutta eniten kirjan tunnelmaa kuvaa se, kun kaikki toivo on viety. Rakkautta on monenlaista, on Margotin rakkautta tyttäreensä Pearliin, jolle hän koittaa tarjota parhaansa ja jolle hän opettaa että unet ja unelmointi on ilmaista, on Margotin intohimoista rakkautta Eliin, joka saa pitkään yksin olleen, pelastusta odottaneen naisen hulluksi rakkaudesta, on meksikolaissävytteistä lähimmäisenrakkautta sekä nuoren sydämen vienoa rakkautta. Rakkautta on vaikka ihmiset keikkuvat reunalla ja josta keikautus yhteiskunnan nurjalle puolelle on nopea. Sen myös tämä tarina osoittaa. Pearl ei koskaan tiennyt paremmasta, hän eli koko elämänsä kurjuudessa. Hänen äitinsä yläluokkailen lapsuus ja oppineisuus ei suojellut Pearlia luisumasta väärille poluille.

Rakkaudesta aseisiin oli nopealukuinen, hyvin elävästi kerrottu tarina, joka oli ohi luodin vilahduksessa. Kirja jätti jälkeensä vahvat jälkimainingit, sillä tämä tarina ei aivan hetkessä unohdu. Rakkaudesta aseisiin on tupakan ja ruudin hajuinen kuvaus yhden perheen arjesta sekä amerikkalaisen yhteiskunnan kääntöpuolesta. Clement antaa äänen niille, jotka eivät niin usein pääse tarinoiden päähenkilöiksi, kuin pahisten roolissa. Pääroolissa on aseet ja asekauppa, mutta enemmänk kirja on kuitenkin kertomus ihmisistä, joiden suunta elämässä oli täysin hakoteillä ja aseet ovat yhdistävänä tekijänä. Aseet ovat merkittävässä roolissa tarinassa, jossa mies antaa lahjaksi mielitetylleen aseen, jossa ihmiset eivät edes hätkähdä laukausten ääniä, sillä ne ovat niin arkipäivää.

Täytyy myöntää, olin aluksi hieman skeptinen kaikista kehuista huolimatta, sillä kirjan aihe tuntui minulle todella vieraalta. Vahva tarina kuitenkin tempaisi samantien mukaansa ja jaksoi kantaa loppuun asti takeltelematta. Olen positiivisesti yllättynyt ja suosittelen kyllä muillekin tutustumaan tähän teokseen. Rakkaudesta aseisiin saa pohtimaan amerikkalaista yhteiskuntaa, asemyönteisyyttä ja sen seurauksia kansalaisille.

Clementiltä on suomennettu kaksi muutakin teosta - Varastettujen rukousten vuori ja Basquiatin leski. Pakko lukea jossain vaiheessa nuokin, sillä ihastuin Clementin eläväiseen ja kantaanottavaan kerrontaan kovasti. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: LIKE
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Gun Love (2018)
Sivuja: 278
Suomentanut: Terhi Kuusisto

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

"Downton Abbey kohtaa Agatha Christien! Vanhan ajan murhatarina henkii perienglantilaista charmia. 

Köyhä lontoolaistyttö Louisa Cannon pakenee julmaa setäänsä ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen maalaiskartanoon. Hänestä tulee 16-vuotiaan Nancy Mitfordin uskottu ja ystävä, ja yhdessä he myös joutuvat keskelle salaperäisen junamurhan tutkintaa. Mitä tapahtui Florence Nightingalen kummityttärelle?

Mitfordin aatelisperhe – etenkin sen kuusi kaunista tytärtä – oli tosielämässä monien kohujen ja skandaalien keskiössä 1900-luvun alkupuolella. 

Mitfordin murhat aloittaa sarjan, joka perustuu tosielämän murhiin ja historiallisiin henkilöihin."

Aloitin lukemaan tätä kirjaa alkuvuodesta Bookbeatissa, mutta jotenkin en vain meinannut päästä tarinan imuun mukaan. Ehkä mieliala ei vain ollut oikea tälle cozy crime tarinalle, mutta kun latasin Bookbeatin uudestaan lyhyen tauon jälkeen, ajattelin antaa vielä yhden mahdollisuuden kirjalle. Se olikin kannattava päätös, sillä tempauduinkin tarinan mukaan lopulta kokonaan. Ehkä olin odottanut enemmän dekkarimaista kirjaa tätä aloittaessani, mutta kun toisella yrittämällä lähdin jatkamaan tarinan parissa ilmaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia, tarina tuntuikin tarpeeksi vetävältä. 

Mitfordin murhat on avausosa sarjalle, jonka tarinat perustuvat tosielämän murhiin ja historiallisiin henkilöihin. Tämänkin kirjan junamurha on oikeasti tapahtunut, vaikkei sitä koskaan ole onnistuttu selvittämään. Kirjailija on siis sepittänyt oman ratkaisunsa murhalle ja kietonut sen skandaaleista tunnetun Mitfordien perheen ympärille. Mitfordin perhe onkin suhteellisen tunnettu aatelisperhe, ainakin historian ystävien parissa, joten heidän elämästään löytyy varmasti paljon ammennettavaa tarinoihin.

Pääpaino tarinassa ei ole murhan selvittelemisessä, vaikka se vahvasti koko ajan mukana kulkeekin. Sikispiä tämä ei istu minusta edes cozy crime -luokituksen alle, sillä enemmän tarina keskittyy kuvaamaan Lucyn elämää sekä sopeutumista Mitfordien kartanon elämään. Suhteilla ja niiden kehittymisellä on myös merkittävä osa tarinan juonikaaren kehittymisessä. Mitfordien perhe on kiehotava, muttei onnistu erottumaan edukseen tarinan taustalta. Olisin myös toivonut hieman nopeammin etenevää juonenkuljetusta, sillä alku alkoi melko kangerellen ja laahaten.

Laadultaan Mitfordin murhat on keskitasoa, sillä sen kerronta on melko simppeliä eikä tarina itsessään ole mitenkään erikoinen. Itse kuitenkin pidin kirjan ajankuvasta, ja siitä kuinka siinä kuvaillaan tuon ajan elämää elävästi aina junakulttuurista luokkaeroihin. Tämä sopiikin luettavaksi viihteellisenä välipala romaanina näin lämpiminä kesäpäivinä, mutta mitään Christiemäistä aivonystyröitä kutkuttavaa murhamysteeriä on turha odottaa. 

Jessica Fellowes on Downtown Abbey -sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär, ja väkisin rupeaa miettimään kuinka paljon kuuluisalla sedällä on ollut vaikutusta kustannussopimuksen saamisessa. Sarjan toinen osa Nuori, kaunis ja kuollut ilmestyy tänä vuonna, aion antaa sille mahdollisuuden, jos kirjailijassa olisi tapahtunut kehitystä toisen osan kohdalla. Mutta jos kaipaa näin dekkariviikon kunniaksi hieman iisimpää rikostarinaa vastapainoksi kovaksikeitetyille dekkareille, niin tässä on aivan oivallinen vaihtoehto siihen.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Mitford murders (2017)
Sivuja: 398
Suomentanut: Laura Beck

Mistä minulle: Bookbeat

torstai 13. kesäkuuta 2019

Dekkariviikon kunniaksi dekkarivinkkejä

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa. Itse luen tällä hetkellä teeman mukaisesti yhen lempikirjailijani, eli Stephen Kingin, trilleriä Mersumies. Dekkarit kuuluvat olennaisena osana suomalaisten kesään. Kirjakaupat ovat huomioineet genren suosion viettämällä kesän alussa valtakunnallaista dekkariviikkoa, joka on tänä vuonna 10.6-16.6.2019. Dekkarilauantaita vietetään 15.6.2019. 

 
Pidän valtavasti dekkareista, ne kuuluvat minunkin suosikkigenreihin ja ovat ehdottomasti parasta kesälukemista. Jos kuitenkin ongelmasi on ettet tiedä vieläkään mitä teeman mukaista kannattaisi lukea, voin heittää muutaman vinkin.

Agatha Christien perinteiset dekkarit ovat aina varma valinta. Hän on todellinen dekkarikuningatar ja hänen tuotannostaan löytyy teoksia vaikka millä mitalla. Oma suosikkini on, kuten olen moneen kertaan aikaisemminkin maininnut, Hercule Poirot, mutta myös neiti Marpelesta kertovat kirjat ovat taattua laatua. Omiin suosikkeihini kuuluu Eikä yksikään pelastunut, joka on Christien tuotannosta varmasti tunnetuin teos. Lisäksi Poirotin seikkailluista mieleenpainuvimmat ovat olleet; Idän pikajunan arvoitus, Kuolema Niilillä, Roger Ackroydin murha ja Aikataulukon arvoitus
 
Siinä muutamia mistä kannattaa aloittaa Christien tuotantoon tutustumisen, jos jostain syystä ei ole vielä hänen kirjojaan lukenut. 



Alan Bradleyn luoma Flavia De Lucesta, pikkuvanhasta kotikemististä ja näppärästä nuoresta salapoliisista, kertova sarja on valloittava. Sarja kulkee perinteisen englantilaisen salapoliisiromaanien hengessä, eikä väkivallalla mässäillä tai veri roisku pitkin rivien välejä. Flavian kotikylässä tapahtuu poikkeuksellisen paljon rikoksia, joita nuori tyttö ratkaisee isosiskoilleen tekemien kepposten ja kotilaboratoriossaan tekemien kemiallisten kokeiden lomassa. Sarja kertoo kuitenkin rikosten ratkomisen ohessa myös Flavian perheestä sekä heidän rapistuvasta kotikartanostaan, joka on Flavialle rakas. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä jo kymmennen osaa, joten lukeminen ei lopu ihan heti kesken.
 
Jos jatketaan edelleen hieman perinteisen ja englantilaisten dekkarien linjalla, niin J.K. Rowlingin Robert Galbraithin salanimellä luoma Cormoran Strikestä kertova sarja on myös aivan loistava. Sarja on tummasävyinen, mutta kuitenkin vielä suhteellisen siistiä rikostenratkontaa. Oman säväyksensä kirjoihin tuo rouhean yksityisetsivän ja hänen kauniin ja nokkelan avustajansa välillä palava kemia. Jotain on selvästi ilmassa, mutta kytee matalalla liekillä. Jos pidit Harry Pottereista, löytyy näistä kirjoista J.K. Rowlingille ominaista sanailua, joten pidät varmasti myös Cormoran Strikesta.

Käen kutsu on sarjan avausosa. Tähän mennessä osia on ilmestynyt neljä, uusin osa, Valkoinen kuolema julkaistiin tänä keväänä. Silkkiäistoukka on sarjan toinen osa ja Pahan polku kolmas. Itselläni Valkoinen kuolema odottaa yöpöydällä vuoroaan seuraavaksi, muut osat olenkin jo lukenut. 


Kotimaisten dekkarien kentältä suosittelen vahvasti Vera Valan Arianna De Belliksestä kertovaa ihanan Italian tuoksuista dekkarisarjaa. Sarjan juoni, joka kantaa kirjoista toiseen rikosten ratkaisujen lomassa on mielenkiintoinen ja kertoo Ariannan menneisyydestä, joka on hänelle itselleenkin hämärän peitossa. Sarjan vahvuuksia on myös Italian kuvaus, joka on todella eläväistä. Näiden kirjojen parissa voi siis todellakin nojatuolimatkailla lämpimään ja tuoksuvaan Italiaan sekä lähes maistaa italialaisten herkkujen maut kielellään. Vala osaa kuvailla miljöön lisäksi myös tarkasti italialaista elämäntyyliä. Lisämausteena Vala heittää kirjoissaan pahuksenmoisia cliffhangereita, sillä Ariannan menneisyydessä ja nykyisyydessä tapahtuu paljon kaikenlaista. Sarjan parissa on siis vain pakko jatkaa, sillä uteliaisuus ei anna muuten rauhaa.

Arianna De Bellis tutkii -sarja on varsin viihdyttävää kesälukemista niin rannalle kuin riippumattoon. Tai no näillä keleillä parempi sanoa, että kirjan matkassa on mukava matkustaa lämpimimpiin sääoloihin ja vetasta vilttiä jaloille sohvanmutkassa.



Clare Mackintosh kuuluu tällä hetkellä dekkarimaailman kärkinimiin eikä suotta. Hänen romaaninsa ovat koukuttavia ja jännittäviä, eikä niitä malta millään laskea käsistään. Ne tarjoavat lukijalleen yllätyksiä, eivätkä sorru liikaa ennalta-arvattavuuteen. Juonien puolesta Mackintoshin luomat tarinat ovat mukavasti ajanhermolla. Mackintosh työskenteli kaksitoista vuotta poliisina ennenkuin hän siirtyi kirjoittamaan päätoimisesti jännäreitä. 

Tällä hetkellä Mackintoshilta on ilmestynyt neljä romaania, joista suomennettuina on ilmestynyt kolme. Neljäs suomennos julkaistaan syyskuussa, enkä malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä oli ilmestymisvuonnaan Britannian myydyin kirja, seuraavaksi ilmestynyt Minä näen sinut, joka on minun henkilökohtainen suosikkini, ampaisi samantien Sunday Timesin listaykköseksi. Kolmas kirja Anna minun olla vakiinnutti hänen asemansa psykologisten trillereiden taiturina. Lahjakas kirjailija siis kyseessä, joten uskallan häntä varauksetta suositella, ei hänen kirjojaan turhaan kehuta.


Vielä muutamia hyviä dekkaristeja mainitakseni, niin ruotsalaisen Camilla Läckbergin Fjällbacka -sarja on loistava myös, pohjoismaiden dekkarikuningatareksikin häntä tituleerataan. Todella viihdyttäviä ja juonivetoisia dekkareita, eikä Läckberg osannut itsekään aavistaa millaisen suosion hänen Erica Falkin ja hänen poliisimiehensä Patrick Hedströmin tähdittämät rikosromaanit saavat.
Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan kannattaa myös tutustua, hieman roisimpaa menoa siitä pitäville, sarja kertoo alkoholisoituneesta oslolaisesta poliisista, joka on ongelmistaan huolimatta erittäin taitava rikosetsivä. 

Kevään uutusromaaneista nostan esille Erin Kellyn Älä jää pimeään, joka oli oikea page turner ja liikkui mielenkiintoisten teemojen ympärillä. Kelly on rakentanut mehukkaan trillerin, joka on samaan aikaan hyvin realistinen ja yllättävä. Kannattaa lukea, jos et ole vielä lukenut!



Mitäs te luette dekkariviikon kunniaksi?

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

"Millaista on rakastaa miestä, joka johtaa maailman kokaiinikauppaa yhdessä maailman korruptoituneimmista maista? Virginia Vallejo kertoo avoimesti suhteestaan Kolumbian pelätyimpään huumeparoniin Pablo Escobariin.

Pablon ja Virginian suhde kesti viisi vuotta huolimatta siitä, että Escobarilla oli vaimo ja lapsia. Suhteen aikana Virginia pääsi osalliseksi todellisesta luksuselämästä, mutta suhteen loputtua ja etenkin Escobarin kuoleman jälkeen Vallejon elämä muuttui täysin. Virginiasta tuli sosiaalinen hylkiö, ja tietojensa takia hän oli hengenvaarassa. Vuonna 2006 Yhdysvaltain huumepoliisi DEA kiidätti hänet todistajansuojeluohjelman turviin Miamiin, missä hän edelleen asuu."

En yleensä lue omaelämäkerrallisia tietokirjoja, mutta Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria vaikutti aiheeltaan niin erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että päädyin lainaamaan kirjan kirjastosta. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan huumeparonin elämään, hänen rakastajattarensa näkökulmasta. Pablo Escobar on yksi maailman tunnetuimmista rikollisista ja luketui maailman rikkaimpien miesten joukkoon. Hän pyöritti menestyksellistä huumebisnestä Kolumbiassa ja sanotaan että Escobarin kartelli toimitti jopa noin 80% koko maailman kokaiinista. Liikevaihto ei pyörinyt ihan pikkurahoissa, ja tuo politiikkassakin vaikuttanut huumemoguli omistikin mm. yhden lentokoneen sijaan kokonaisen laivueen koneita ja oman eläintarhan.

Kirja on todella yksityiskohtainen ja kuvaa todella tarkasti tapahtumia, joita Virginia muistelee jälkeenpäin. Tämä sai minut pohtimaan kuinka paljon kirjasta on totta ja kuinka paljon muistojen vääristymiä ja mielikuvituksen värittämää? Tällä toki ei suuremmin ole väliä, sillä muuten tarina pysyy faktassa ja maalaa Escobarista kuvan hyvin häikäilemättömänä ja julmana miehenä. Escobar tuntui olevan narsistien valioluokkaa. Aluksi hän osasi olla niin hurmaava ja kertoa kuulijalle juuri ne sanat, jotka tämä halusi kuulla. Mies sai lähes jokaisen taipumaan tahtoonsa ja kartellin jäsenet pysymään uskollisena hänelle. Hän sai myös Virginian taipumaan käsissään kuin sulan vahan ja onnenpäivien aikana kaikki olikin vielä hyvin. Moni kakku päältä kaunis, jotkut sisältä silkkaa sontaa. Kun Escobarin alamäki alkoi ja hän joutui painumaan maan alle, alkoivat myös hankaluudet. Kuinka julmasti tuo mies pystyi kohtelemaan Virginiaa ja muita läheisiään. 

Muttei Escobar ollut ainoa, joka saa karvat nousemaan pystyyn. Minun silmissäni diivaileva Virginia nostaa liikaa itseään esille. Kertoilee kuinka hän saa shoppailtua päivässä Manhattanilla monen kymmenen tuhannen edestä, kuinka hän puketuu vain laatudesigniin. Aivankuin hänen viiden tuhannen dollarin mekoillaan ja käärmeennahkalaukuillaan on mitään väliä muiden tapahtumien valossa. Hän korostaa sitä, kuinka lukuisien lehtien kansikuvamallina hän on toiminut, kuinka suosittuja hänen juontamansa tv-ohjelmat ovat olleet ja hänen esiintymisensä mainoskampanjoissa buustannut brändien tuottoa. Hänelle kelpaa vain rikkaat miehet ja hän ei kaipaa mitään orkideoita, kun ottaisi vastaan mielummin rubiineja. Yäk, yäk ja yäk miten puistattava ihminen. Niin itsekeskeinen, että lukeminen otti välillä pannuun niin että höyry nousi korvista. Halusin lukea hänestä ja Escobarista, en siitä kuinka kaunis ja älykäs, laatutietoinen ja hyväsydäminen ihminen hän oman tulkinnan mukaansa on. Virginia vaikutti yrityksistään huolimatta vain itserakkaalta ja turhamaiselta, eikä hänen yrityksensä kiillottaa omaa sädekehäänsä toimineet, vaan pudottavat pohjaa tarinan uskottavuudelta. Onhan se nyt jo lähtökohtaisesti selvää ettei lämmin ja hyväsydäminen ihminen rakasta sellaista rikkollista, mikä Pablo Escobar oli ja katso läpisormien ja anna anteeksi niin paljon mitä Virginia teki ja antoi. Virginia oppi myös sulkemaan silmänsä kauheuksilta ja vaikutti lopulta vahavasti noissa kuvioissa, vaikka itse pitikin niin sanotusti puhtaat jauhot pussissa. Minun silmissä hän oli yhtä rikollinen kuin Escobarkin ja rahan sokaisema.

Tämän kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, sen haluaisin nähdä. Lisäksi sarja nimeltä Narcos kertoo myös Pablo Escobarista ja hänen huumebisneksistään. Kirja itsessään jäi kerronnan vuoksi hieman vaisuksi lukukokemukseksi. Virginia itsensä tyrkyttämisen lisäksi kerronta oli liian hajanaista sekä dramatisoitua, enkä aina oikein meinannut pysynyt kärryillä tapahtumissa, vaikka isommassa mittakaavassa juonikaari pysyikin hallinnassa. Tarinassa vilisi myös liikaa nimiä, osan näistä tapahtumista olisi voinut karsia ja keskittyä tarinassa enemmän Escobariin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: LIKE
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: Amando a Pablo, odiando a Escobar (2007)
Sivuja: 461
Suomentanut: Sari Selander

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

"Niin kauan kuin tiedetään, Kuutta herttuakuntaa on hallinnut Näkijöiden suku. Mutta ajat ovat muuttuneet ja taistelu vallasta käynyt yhä häikäilemättömämmäksi: barbaarien punalaivat kulkevat pitkin rannikkoa tekemässä tuhojaan, ja kuningas on voimaton.

Sitten kohtalo heittää kuninkaan hoviin nuoren Fitzin, ylhäisen prinssin äpäräpojan. Kateellisten mielestä poika on uhka vallanpitäjille – mutta voisiko hän olla myös avain kuningaskunnan eloonjäämistaistelussa?

Kun kuningas saa tietää, että Fitz on saanut sukunsa perintönä telepaattisen kommunikoinnin ja ennaltanäkemisen lahjan, hän antaa salaa valmentaa poikaa tehtävään, joka vie keskelle Kuuden herttuakunnan valtajuonitteluja ja sotatantereita. Fitzistä on tuleva kaikkien aikojen taitavin salamurhaaja Hänen Majesteettinsa palvelukseen, ja monen vaativan taidonnäytteen jälkeen hän saa tehtävistä vaikeimman ja haastavimman."

Salamurhaajan oppipoika on Robin Hobbin kiitetyn ja kehutun Näkijän taru -trilogian avausosa. Robin Hobbin nimen taaksen kätkeytyy yhdysvaltalainen kirjailija Margaret Astrid Lindholm Ogden, joka on kirjoittanut useamman sarjan, jotka sijoittuvat Kuuteen herttuakuntaan. Näkijän taru -trilogia, Lordi kultainen -trilogia sekä Narri ja Näkijä -trilogia kertovat äpäräpoika Fitzistä, ja ovatkin rakastetulta fantasiakirjailijalta ainoat suomennetut sarjat. Hobb on kirjoittanut aikaisemmin myös nimellä Megan Lindholm, mutta alkaessaan kirjoittaa Näkijän taru -trilogiaa hänestä tuntui että kirja on tyyliltään niin erilaistan Megan Lindholmin tuotantoon verrattuna, että päätyi vaihtamaan nimeä.

En tiennyt oikein mitä odottaa, kun aloin lukemaan Salamurhaajan oppipoikaa. Kansikuvan perusteella odotin jotain perinteistä miekka ja magia tyylistä fantasiaseikkailua, jossa maagit taikovat ja sankarit taistelevat urhoollisesti miekat viuhuen örkkejä ja muita taruolentoja vastaan, samalla kun kivissä linnoissa punotaan poliittisia juonia. Salamurhaajan oppipoika oli kuitenkin jotain aivan muuta. Ensinäkään kerronta ei ollut mitään vauhdikasta seikkaulua vaan tarkkanäköistä kuvailua sekä pohjustusta oli paljon. Kerronta oli kuitenkin todella onnistunutta, joten runsas kuvailu ei tuntunut puuduttavalta, vaan sitä luki enemmän kuin mielellään. Kirja on jaettu lukuihin, jotka kaikki kuvaavat tiettyä vaihetta Fitzin elämässä ja lukija on Fitzin pään sisällä. Kun Fitz on pimenossa tietyiltä tapahtumilta ei lukijakaan niistä ole kärryillä, vaan ratkoo ympärillään olevia pulmia ja havannoi maailmaa Fitzin silmin. Tarinaa kertookin vanhempi Fitz, muistellen elämänsä rikkonaisia nuoruusvuosia. Vaikkei kirja juonellisesti ylläkkään tapahtumarikkaiden seikkailutarinoiden rinnalle, on juonenkäänteitä silti sopivassa suhteessa verkaiseen kerrontaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun saakka. Juoni oli kokonaisuudessaan myös virkistävän ennalta-arvaamaton, koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Miljööltään Kuusi Herttuakuntaa on varsin keskiaikainen ja tunnelmaltaankin melko ankeahko. Elämä on rankkaa ja suhteellisen alkukantaista. Fitz joutuu keskelle kuninkaan hovia Peuranlinnaan, ja lähes ensi metreiltä poliittisten valtataisteluiden ja juonittelujen pyöritykseen. Kuingas alkaa kouluttamaan Fitzistä, lapsenlapsestaan, omaa salaista asettaan - salamurhaajaa. Fitz käy läpi koulutuksen ja samalla koittaa opetella käyttämään sukulinjassaan periytyvää Taitoa. Magia kirjassa onkin yllätyksekseni varsin hienovireistä. Taikuus esiintyy Taitona, jota vain harvat omaavat ja vielä harvemmat tarpeeksi siihen, että oppisivat käyttämään sitä. Lisäksi on myös Vaistoa, joka on vaiettu taito, eikä sen käyttämistä katsota hyvällä. Vaisto on kuningaskunnassa tabu, joka leimaa käyttäjäänsä negatiivisesti. Fitzillä on kuitenkin kummatkin, niin Taito, vaikakin heikkona, kuin myös Vaisto, josta hän saa lohtua vaikeina aikoina. Tarinassa ei siis heilu partasuisia velhoja heiluttamassa sauvaansa tai nuoria ja komeita maageja tekemässä taikojaan, eikä liiemin haltijoita, keijuja tai muitakaan fantasiaolentoja. Sen puoleen Salamurhaajan oppipoika ei ole perinteistä eeppistä fantasiaa, vaikka tarina sijoittuukin kuvitteellisen maailmaan ja taikuuden käyttö on suhteellisen yleistä, ainakin niissä piireissä missä Fitz liikkuu. Mutta tämä olikin vasta sarjan aloitusosa, joten matka Fitzin mukana pääsi vasta aluilleen.

Todella laadukas fantasiatarina, jonka koin ennenkaikkeia Fitzin kasvukertomuksena. Fitz on vahva päähenkilö, hän on aidon tuntuinen heikkouksine päivineen. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 1996
Alkuteos: Assanssin's Apprentice (1995)
Sivuja: 447
Suomentanut: Sauli Santikko

Mistä minulle: Kirjastosta



perjantai 24. toukokuuta 2019

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

"Sitä kutsutaan Surmaksi – kulkutautia, joka alkaa levitä Skotlannin maaseudulta eräänä kylmänä uudenvuodenaattona. Viruksessa on jotain selittämätöntä. Miljardit sairastuvat ja menehtyvät, mutta on myös selviytyjiä ja heidän joukossaan niitä, joissa syntyy uudenlaisia kykyjä.

Newyorkilainen kokki Lana pystyy liikuttelemaan tavaroita ja ihmisiä tahdonvoimalla. Fred osaa loihtia valoa pimeyteen. Jonah, ensihoitaja, näkee välähdyksiä tulevaisuudesta. Katie synnyttää kaksoset, joiden hän uskoo pystyvän ihmeellisiin tekoihin.

Mutta Surma vaikuttaa ihmisiin myös päinvastaisella tavalla, ja valon rinnalla nousee synkkiä voimia. Kun viranomaiset alkavat pidättää sairaudelle immuuneja tutkimuksia varten, Lana, Katie ja muut pakenevat New Yorkista löytääkseen turvapaikan. Vaikka maailma ympärillä tuhoutuisi, heillä on toisensa.
Loppu on tullut. On uuden alun aika."

Ahmin Nora Robertsin kirjoja ollessani teini-ikäinen, loikoilin kesät aurinkotuolissa ja tahti taisi olla parhaimmillaan kirja per päivä. Sitten käteeni sattui se ensimmäinen Robertsin yliluonnollinen kirja - Morriganin risti, ja hänen kirjojensa lukeminen loppui kuin seinään. Totesin ettei fantasia ole Robertsin juttu ja samalla tuntui että haluan jo jotain muuta luettavaa. Mitä enemmän luin hänen kirjojaan, sitä enemmän ne tuntuivat toistavan itseään. Kun näin tänä keväänä Robertsilta ilmestyvän  dystooppisen fantasiatarinan, uteliaisuuteni heräsi sen verran että ajattelin antaa hänen kirjoilleen uuden mahdollisuuden. Onhan Roberts kuitenkin vuosien ajan ollut yksi maailman myydyimpiä kirjailijoita. Ja onhan tässä aikaakin kulunut, joten jospa Roberts olisi kehittynyt tarinankertojana. Niinpä siis varasin Ensimmäisen vuoden kirjastosta ja sainkin sen ällistyttävän nopeasti.
Kirja starttasi varsin vetävästi. Skotlannista lähtee liikkeelle tauti, joka tappaa tartunnan saaneen muutamassa päivässä. Tautidystopia, myhäilin mielessäni, vaikuttaa huikealta. Maailmasta katosi ihmisiä hirvittävällä vauhdilla ja samalla esiteltiin kirjan keskeisiä henkilöitä, jotka kriisin keskellä keräävät ympärilleen joukkoja, jotka lopulta kohtaavat. Mutta kun tähän varsin onnistuneeseen dystopiaan, jossa ihmiset yrittävät selvitä ja rakentaa uutta Surman runtelemassa maailmassa, tuodaan keijuja, haltioita, noitia, muodonmuuttajia, ennustajia, parantajia, selvännäkijöitä ja no ihan kaikkea yliluonnollista, mitä pystyy kuvittelemaan (lohikäärmettä ei sentään ollut), niin alkoi menemään höpöhöpöksi. Tarina olisi vielä kestänyt että maailmassa olevien noitien kyvyt kasvavat, mutta siinä vaiheessa kun Eric ja Allegra alkoivat liihotella kuin jotkut mustat enkelit pitkin taivasta levittäen pahuutta mukanaan, en tiennyt itkenkö vai nauranko. Miksi on pitänyt ampua niin pahasti yli, ettei koko fantasian elementti tunnu istuvan tarinaan ollenkaan? Miksei tästä olisi voinut yrittää tehdä edes vähän uskottavaa?

Tarinahan etenee tietenkin kovalla vauhdilla, sillä kannet kätkevät sisäänsä kokonaisen vuoden tapahtumat Surman alkamispäivästä lähtien. Tarinaa aletaan kertomaan useammasta näkökulmasta, jotka yhdistyvät keskivaiheilla ja jonka jälkeen juoni seuraa vain Lanan tarinaa. Lana onkin keskeisessä asemassa kirjassa, sillä hän kantaa sisällään Valittua lasta, joka tulee joskus pelastamaan maailman kaaoksesta, voittamaan valolla pimeyden. VMP- en keksi enään muuta sanottavaa. Varsinkin kun loppukohtauksessa Lanan piilopaikkaan ilmestyy joku velhojen velho, joka tulee olemaan Fallonin opettaja 13 vuoden päästä. Mahtipontista, voisi luulla, mutta minussa heräsi vain huvittuneisuutta. En pystynyt ottamaan tätä kirjaa millään muotoa vakavasti. Tarinan hahmotkin Lanaa lukuunottamatta jäivät liian pinnallisiksi ja juoni etenee sellaisella rytinällä, ettei mistään tunnu saavan kunnolla otetta. Ja joka kerta kun alkoi vähänkään tuntua, että hei tämä tarinahan on ihan luettava ja hyväkin, kirjailija ampuu pahasti yli ja sitten taas mennään.

Ei toiminut teininä, ei toiminut nytkään. Robertsin realistiset rakkausromaanit vielä menee paremman puutteessa, mutta aion jatkossakin pysyä kaukana hänen kirjoistaan. Ei ole minun juttuni ollenkaan. 

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: Year One (2017)
Sivuja: 404
Suomentanut: Lauri Sallamo, Heidi Tihveräinen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 21. toukokuuta 2019

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

"Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten."

Ihan ensimmäiseksi täytyy kysyä kysymys, joka oli vahvimpana mielessäni, kun kirjaa luin - Olenko ainoa, jonka mielestä suomennoksessa kirjan nimi on hämmentävä? Niin kuin me olisimme kauniita ei istu kirjaan yhtään, se ei kuvaa kirjan sisältöä millään tavalla ja tuntuu aivan randomisti valitulta taiteelliselta lausahdukselta, jonka on ajateltu tuovan kirjalle jotain arvoa. Ehkä tässä nimen kohdalla on nyt joku hieno juttu, joka on mennyt minulta aivan ohi, mutta jos joku on tämän kryptisen koodin ratkaissut, haluaisin enemmän kuin mielelläni tietää vastauksen.

Niin kuin me olisimme kauniita oli nopeasti luettu. Lyhyehkö trilleri, jonka tunnelma oli piinaava. Kirjan kaikki tapahtumat mahtuvat kolmeen tuntiin, mutta nuo kolme tuntia voivat sisältää koko loppuelämän. Eläintarhan tapahtumia tarkastellaan muutamasta eri näkökulmasta, mutta keskeisimmässä roolissa ovat Joan ja hänen pieni poikansa. Juoni on trilleriksi varsin suoraviivainen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan koukuttava. Tämä voisi tapahtua aivan oikeasti ja nykyaikaan peilaten, kirjan tarina onkin varsin ajankohtainen. Kuinka itse toimisit vastaavassa tilanteessa? Elä itse ja anna muiden kuolla, vai nousisitko sankarillisesti uhkaa vastaan? 

Minua tämä kirja ei onnistunut kuitenkaan täysin vakuuttamaan, sillä vaikka tarina alkaa hyvin, niin mukaan mahtui liikaa rönsyilyä itse asiasta. Ehkä sen tarkoituksena oli syventää henkilökuvaa ja pitää lukijaa jännityksessä, mutta minusta se tuntui lähinnä samalta kuin ärsyttävä pakollinen hiljaisuus, joita pidetään aina kaikissa kilpailuissa ja tv-ohjelmissa, ennenkuin voittaja julkistetaan. Olin liian malttamaton tietämään mitä tapahtuu, kuin lukemaan henkilöiden ajatustenjuoksua, jostain muusta kuin itse selviytymisestä kiperästä tilanteesta. Tämä olisi toiminut paremmin ytimekkäänä täsmäiskuna, jossa olisi toki kuvailtu sitä mitä äiti on valmis tekemään suojellakseen lastaan sekä ampujien mielenliikkeitä tapahtumien takana, mutta sen muun turhan olisi voinut karsia pois. Reiluun 300 sivuun venytettynä tämä tarina ei onnistunut pitämään otteessaan. Loppuratkaisu oli aika yllättävä ja jättää monia kysymyksiä ilmaan. Osittain loppuratkaisu on lukijan oman tulkinnan varassa, mutta olisin kuitenkin kaivannut suorempia vastauksia ilmoille jääneisiin kysymyksiin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: S & S
Ilmestynyt: 2018
Alkuteos: Fierce Kingdom (2017)
Sivuja: 350
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 7. toukokuuta 2019

Minna Lindgren: Vihainen leski

"Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit. Ulliksen lapset ovat valistuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat ajoissa varautua pahimpaan eli äitinsä vanhuuteen. Ikävästi vaalien he järjestävät edunvalvonnan, testamentit ja loppusijoituspaikan ymmärtämättä, mitä äiti elämäänsä kaipaa. Välillä Ullis itsekin menettää toivon ja luiskahtaa yhteiskunnan vanhuselämälle asettamiin odotuksiin, mutta hedelmäpeli, neliöiden virkkaaminen ja sukututkimus eivät sittenkään tuo sisältöä elämään."

Vihainen leski jatkaa Lindgrenille tutulla linjalla, jossa kerrotaan ikääntyneiden tosielämästä fiktiiviseen tarinaan puettuna. Vaikka Ulliksen tarina oli hauska ja Ullis itsessään valloittava ikäihminen, niin kirjan parasta antia oli sen yhteiskuntakriittisyys. Kaikki on solmittu kasaan ronskilla ja hersyvällä huumorilla, osuvalla sarkasmilla sekä onnistuneilla karrikatyyreillä. Tämä paketti toimi jälleen mahtavasti, ja olin yhtä otettu lukukokemuksestani kuin Ehtoolehto -sarjan kohdallakin. Nyt vain kirjan sankarit olivat vaihtuneet hieman nuorempaan sukupolveen, eikä ikääntyneiden elämää tarkastella enään kamalien hoitolaitoksien seinien sisäpuolelta, vaan aktiivisten eläkeläisten näkökulmasta.

Aktiivisuus eläkkeellä on mielestäni toivottavaakin, eihän se elämä eläkkeeseen lopu. Elämää on mahdollisesti edessä vielä useita vuosia, kymmeniäkin. Leskeyskin voi avata aivan uuden sivun elämässä. Sitä mieltä eivät kuitenkaan ole Ulliksen keski-ikäiset lapset, joiden mielestä heidän vanhan äitinsä kuuluisi elää niukasti parin yhteisessä rivitalo-osakkeessa siihen asti, kunnes siirtyisi pois tieltä johonkin hoitolaitokseen loppuvuosiksi ja kuolisi pois. Lapset pääsisivät käsiksi perintöön, eikä äidin hyysääminen jäisi heidän kontoilleen. On parempi toimia ennenkuin tilanne menee huonommaksi, dementia on vakava ja piilevä tauti, joka on jokaisen ikääntyneen kohtalo - tai niin ainakin Ulliksen jälkeläiset luulevat. Marko ja Susanna, nuo Ulliksen kamalat lapset, ovat onnistuneita karrikatyyrejä, sillä he onnistuivat tosissaan herättämään tunteita (onnistuneita karrikatyyrejä olivat myös palvelukoti Finaalin henkilökunta). Paheksuntaa ja järkytystä herätää myös vanhan äidin seksuaalisuus, kun eihän iäkkäät nyt sellaista, ja leski-ihminenkin vielä. Mitähän se isäkin nyt ajattelisi ja miten heidän vanha äitinsä edes kehtaa tehdä isälle niin? Ikääntyneiden seksuaalisuus onkin tabu, josta saisi puhua enemmän. Onhan ihmisellä on oikeus rakkauteen ja läheisyyteen ikään katsomatta. Lindgren herättelee lukijoita ajattelemaan yhteiskunnan asenteita ikääntyneisiin ja heihin ihmisinä - miksi yli 70-vuotias ei voisi juhlia, harrastaa irtosuhteita ja täyttää kalenteriaan harrastuksilla? Voi kai iäkkäämpi sukupolvi tehdä muutakin kuin odottaa kuolemaa ja joutessaan hoitaa jälkikasvunsa jälkikasvua.

Hauskasti kirjassa otetaan kantaa myös sukupuolineutraaliuteen, jota ilmentämässä ovat Markon toinen tuotantokausi. Kaksoset Pisara ja Sammal on puettu sukupuolineutraaleihin vaatteisiin ja edes heidän isoäitinsä ei osaa sanoa kumpaa sukupuolta lapset ovat, mutta hauskoja ja rasittavia he ovat senkin edestä, nämä vapaankasvatuksen hedelmät. Hauskuudesta ei ole puutetta tämän kirjan parissa, vaikka se puhuukin vakavaa asiaa. Suosittelen!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 247

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

"Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"

Paljon maailmalla kiitosta saanut ja palkintoja kahminut sarjan ensimmäinen osa Nevermoor - Morriganin koetukset ei vakuuttanut minua täysin. Sarjan aloitusosaa mainostettiin ehkä liikaa Pottereiden maineen siiveellä ja muokkasi liikaa ennakko-odotuksiani kirjan suhteen. Nyt kuitenkin tiesin paremmin enkä ladannut minkäänlaisia odotuksia kirjaa kohtaan. Yllätyksekseni sain huomata että hullaannuin tähän sarjan toiseen osaan täysin, olin niin tarinan sisässä, että lopussa taisin huudahtaa muutaman kerran jännityksestä ääneen. 

Nyt voin hyvillä mielin todeta, että vaikka kirjan tunnelmassa on toki edelleen Pottermaisia vivahteita - on taianomainen maailma, taikakoulu, kirottu ja väärin ymmärretty tyttö, jolla on kytköksiä pahamaineiseen pahikseen, josta ei haluta edes ääneen puhua - on tarina muotoutunut enemmän persoonalliseksi itsekseen. Potterit henkii vanhaa aikaa, kun taas tässä kirjassa on hieman moderneita vivahteita. Minusta oli ihana tutustua syvemmin maagiseen Nevermooriin, kaupunkiin, josta löytyy kiertokujia, joista päädyt aivan toiselle puolelle kaupunkia, kuin kadun pätkiä, joissa saatat tempautua yhtäkkiä pääalaspäin. Tuo kaupunki kätkee sisäänsä vedestä rakennetun talon sekä kiinnostavaakin kiinnostavamman Meineikkaan seuran, jonka alaisuudessa Morriganin tulisi saada koulutusta ja oppia kyvyistään meinioseppänä. Olin ehkä ihan hitusen pettynyt siihen, että opiskelusta ja koulusta ei kerrottu enempää. Olisin halunnut uppoutua vielä syvemmälle kirjan maailmaan.

Kirjassa oli myös yksi perustavanlaatuinen ongelma - se loppui ihan liian aikaisin. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, Nevermoor niin taianonmainen, että tarinaa olisi voinut hyvin venyttää vielä parilla sadalla sivulla. Myötäelin hyvin vahvasti tarinan mukana alusta loppuu, seurasin jännittyneenä Morriganin yksikön suhteiden kehittymistä ja ystävyyssuhteita. Olin hyvin vihainen Morriganin saaman opetuksen laadusta ja pelkäsin Ezra Viiman pilaavan kaiken. Yllätyin kovasti myös  muutamista juonenkäänteistä, joita en osannut yhtään odottaa. Voisin siis melkein sanoa, että tämä toinen osa oli parempi kuin ensimmäinen. En millään malttaisi odottaa seuraavan osan ilmestymistä!

Olen virallisesti nyt yksi niistä, jotka ovat tähän sarjaan hullaantuneet. Eihän tämän tarinan viehätysvoimaa kykene vastustamaan, minulla ei riitä edes superlatiivit kuvaamaan kuinka upea tämä lukukokemus oli!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: WUNDERSMITH - The Calling of Morrigan Crow
Sivuja: 200
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Mistä minulle: Bookbeat

torstai 2. toukokuuta 2019

Iltasatuna Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli

"Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatan ja Kalle Leijonasta. Sairas pikkupoika Kaalle eli Korppu ihailee suuresti isoveljeään Joonatania. Isoveli pelastaa Korpun palavasta talosta mutta menehtyy itse. Pian myös Korppu kuolee sairauteensa ja seuraa veljeään kauniiseen maahan, Nangijalaan. Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta."

Veljeni, Leijonamieli on satuklassikko, joka kuuluu lapsuuteni ikimuistoisimpiin kertomuksiin. Siksipä lahjoitin oman kappaleeni tästä kirjasta lapsilleni, jotta hekin voivat nauttia tästä ajattomasta tarinasta vuosien saatossa. Aloitimmekin heti lukemalla tätä kirjaa iltasaduksi, vaikka hiukan aluksi mietin onko tämä vähän liian jännittävä 5- ja 7-vuotiaille pojille. Turhaan pelkäsin, vaikka lapset kommentoivat tämän olevan jännittävä tarina, ei se aiheuttanut painajaisia kuitenkaan. Lapset kuuntelivat korvat höröllään, kun veljekset suuntasivat Katlan luolaan ja seikkailivat Nangijalassa. 

Vaikka äiti kyyneliä nieleksikin kirjan loppuessa, pojat eivät kokeneet tarinaa lainkaan surullisena. On hauska huomata kuinka eritavalla lapset ja aikuiset kokevat sekä tulkitsevat saman tarinan. Kun mainitsin itse, että olipas surullinen tarina, poikani kysyivät että miten niin? He eivät tienneet tai edes tajunneet veljeksien lopussa tehneen itsemurhaa, heidän mielestään he menivät vain sujuvasti nyt Nangilimaan. Kuitenkin tarinassa vahvasti läsnäoleva kuolema herätti lapsissa paljon kysymyksiä, ja kävimmekin mielenkiintoisia sekä tärkeitä keskusteluja aiheesta kirjan innoittamana - lapsentasoisesti tietenkin. Lapsen mieli ja mielikuvitus toimi eritavalla kuin minun, eivätkä he kiinnittäneet samoihin asioihin huomiota tai edes ymmärtäneet samoja tapahtumia sillälailla kuin aikuinen ne näkee. Ja miten he voisivatkaan ymmärtää sellaisia tapahtumia, jotka ovat heille vain käsite tai ei edes sen vertaa? Toisaalta huomasin tämän olevan lapsille myös tavallaan lohdullinen tarina, kuoleman koskettaessa perhettämme muutamaa kuukautta aikaisemmin lasten papan äkillisenä poismenona. Poikani pohtivat onkohan pappakin nyt seikkailemassa Nangilimassa, missä aikuisetkin leikkivät.

Tarinan kieli on vanhahtavaa, ja ainakin nykylapselle hieman haastavaa seurattavaa. Kuvailua on varsin paljon, joten oikein pitkien kuvailujen kohdalla saattoi huomata lapsissa keskittymisen herpaantumista. Nykylapset kun ovat tottuneet hieman suoraviivaisempaan kerrontaan, ja omat poikanikin pitävät enemmän vauhdikkaammasta kerronnasta kuin runsaasta kuvailusta. 

Koin näin aikuisena tämä lapsuuden suosikin yllättävän erilailla. Lapsena olin enemmän sadun vietävissä, mutta nyt kiinnitin huomiota veljesten erilaisuuteen. He olivat täysin toistensa vastakohtia -  Joonatan lihaksikas, vahva, rohkea, komea ja kaikkien rakastama. Korppu taas pieni ja arka poika, joka surkuttelee itseään joka käänteensä ja omaa erittäin heikon itsetunnon. Korppu oli minun mielestäni välillä hivenen ärsyttäväkin kaikessa surkeudessaan, mutta Joonatan rakastaan veljeään suunnattoman paljon. Toistensa vuoksi he ovat valmiita uhmaamaan vaaroja sillä rakkaus veljeä kohtaan on sanomattoman vahvaa, ja tämä veljesrakkaus olikin kirjan kauneimpia teemoja. Pysähdyin itsekseni myös pohtimaan sitä että Joonatan oli henkilöhahmona paljon kypsempi mitä 13-vuotiaat normaalisti olisi. Hän tuntui lähes aikuiselta, vaikka oli lapsi vielä itsekin.

Paljon on ollut puhetta siitä että tämä kannattaa harkiten lukea lapsille, mutta ainakin poikiin tälläiset huimemmat seikkailutarinat uppoaa. Sain myös huomata että lasten oma mielikuvitus suojelee lapsia, muokaten tapahtumia lapsen kokemusmaailmaan sopiviksi. Ihan herkimmille lapsille en tätä lähtisi iltasatuna lukemaan, mutta muuten suosittelen uskaltautumaan tämänkin klassikon pariin Vaahteramäen Eemelin ja Peppi Pitkätossun ohella. 

Itse aion hyötyä tästä luku-urakasta lukijanroolissa sen verran, että osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 1993
Alkuteos: Bröderna Lejonhärta (1973)
Sivuja: 287
Suomentanut: Kaariina Helakisa

Mistä minulle: Olen saanut tämän lapsena lahjaksi

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

"Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun Pau saa 14-vuotiaana himoitun kutsun Magia-akatemiaan, hän pääsee osalliseksi ihmeelliseen taikomisen maailmaan, ja salaisuuksien ovet alkavat aueta. Rimppakinttuinen ja kömpelö Pau ei ole koskaan ollut lahjakas missään, mutta käy ilmi, että hänellä on aivan erityisen vahva taika. Liittyykö se jotenkin salaperäiseen Nubya tuhatkuolevaan, joka on antanut Paulle lapsuudessa ainutlaatuisen lahjan - vai onko se sittenkin kirous?"

Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous on vuoden 2018 Finlandia-palkinnon voittaja lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriassa. Palkintonsa tämä huikea kotimainen fantasiaseikkailu on kyllä ainsainnut, niin huikean nautinnollisen seikkailun se minulle tarjosi. Kuuntelin Tuhatkuolevan kirouksen äänikirjana käsitöitä tehdessä ja välillä olin niin tarinan lumoissa, etten enään pysynyt silmukoissa mukana. Välillä piti purkaa puoli sukkaa, kun silmukat vain putoilivat Paun taistellessa ötkyläisiä vastaan vastarintaliikkeen riveissä. Voin siis hyvillämielin todeta, että tämä toimii aivan loistavasti myös äänikirjana siinä missä myös fyysisenä kirjana.

14-vuotias Pau, kirjan päähenkilö, on naivi ja hieman rasittava tyttö. Ajottain hän tuntui reilusti ikäistään nuoremmalta, kun ajattelee esimerkiksi hänen tietämystään seksuaalisuudesta. Kuitenkin kaikessa ailahtelevaisuudessaan hän oli varsin inhimillinen päähenkilö ja opin pitämään hänestä huonoine puolineen päivineen. Kirjassa kuitenkin vilisi toinen toistaan mielenkiintoisia persoonallisia henkilöhahmoja, joista minun suosikikseni nousivat ehdottomasti mystinen tuhatkuoleva Nubya ja erämäänkulkija Kolomar. Myös kirjan maailma on kiintoisa, se on looginen sääntöineen ja rajoituksineen, selkeine raameineen, mutta ihanan maaginen mielikuvituksellisuudessaan. Ihastuin Indarasiaan! Enorannan mielikuvitus on kyllä huikea, sillä kaikki kirjassa on hyvin persoonallista. Jo pelkästään ruumiin eritteiden ja karvojen käyttäminen taikomisessa oli omaperäinen yksityiskohta. Kuitenkin peruslähtökohtana on se fantasialle tuttu ja turvallinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu, ja heidän välinen kamppailunsa.

Kirjassa käsitellään pääjuonen ohella kuitenkin monenlaisia teemoja ja aina nuoren äkillisestä aikuistumisesta heräävään seksuaalisuuteen. Ja pisteet Enorannalle varmaan parhaiten kirjoitetusta seksikohtauksesta nuortenkirjallisuudessa, olin äimistynyt ja sanaton! Kirjassa rikotaan myös tabuja - taikoa voi niin häpykarvoilla kuin kuukautisverellä ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan hyvin ennakkoluulottomasti, pareja syntyykin sukupuoleen katsomatta. Ja kaiken tämän positiivisen lisäksi kirjan kieli on äärettömän harkittua ja kaunista. Sitä oli ilo kuunnella, välillä vain pysähdyin kuuntelemaan sitä miten upea tarina vain soljui lukijan huulilta, kuinka jokainen sana sopi täydellisesti paikalleen.

Huikea elämys, ja siksipä suosittelinkin tätä kirjaa lämpimästi siskolleni, joka ostikin tämän itselleen heti seuraavalla kauppareissulla. Ja suosittelen kyllä muillekin, mikäli YA-fantasia on yhtään lähellä sydäntä tai jos harkitsee genreen tutustumista.

Annan kirjalle yllättäen kaiken kehumisen jälkeen täydet 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Kesto: 16h 55min

Mistä minulle: Bookbeat

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan.

Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan."

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras on ensimmäinen osa trilogiasta, joka sijoittuu 1890-luvun Helsinkiin. Tämä kotimainen YA-fantasia romaani sekoittelee erilaisia genrejä reippaalla kädellä ja Mikama on luonut tarinan, jonka kaltaiseen en voi sanoa aikaisemmin törmänneeni. Steampunk-henkinen historiallinen romaani on ottanut vaikutteita perinteisistä teemoista, kuten ryysyistä rikkauksiin ja mahdoton rakkaustarina, mutta samaan aikaan mukaan on heitetty niin fantasiaa, spefiä ja rutkasti silmänkääntötemppuja. Tämä kaikki on herätetty henkiin eläväisellä kerronnalla, samalla tavalla kuin Tom herättää henkiin mekaaniset keksintönsä. Pystyin koko ajan näkemään kirjan tapahtumat silmieni edessä ja välillä tuntui kuin olisin ollut paikalla, näkymättömänä sivustaseuraajana.

Lienee selvää että pidin kirjasta valtavasti. Se tempaisi minut mukaansa vuosisadan takaiseen lumiseen Helsinkiin, jossa Tom löytää Minan kököttämässä kalelleen notkahtaneesta halkovajasta. Näppärä sorminen Mina on entinen porvarsityttö, joka on orvoksi jäätyään joutunut kadulle ja opetellut henkinsä pitimiksi varastelemaan. Pahaa aavistamaton Tom joutuu sukkelan taskuvarkaan uhriksi, mutta Minan hämmästykseksi mies löytää hänet ja tarjoaa tälle työtä. Mina suostuu työtarjoukseen ja niin hänestä tulee vanhan ja kiukkuisen professorin hoitaja sekä palvelija suureen taloon, jossa toimii Ihmeiden teatteri, jossa Tomin luomat mekaaniset laitteet heräävät eloon. Pian Mina on osa huikeaa show'ta, jossa huijataan katsojan silmää toinen toistaan mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Minan mieltä ei kuitenkaan jätä rauhaan hänen menneisyytensä haamut. Kuka surmasi hänen isänsä? Hän ei voi hetkeäkään uskoa, että hänen isänsä olisi yhtäkkiä vain hukkunut tapaturmaisesti. Rohkea ja periksiantamaton tyttö alkaakin vihjeiden perässä selvittämään menneisyyden hämäräperäisiä tapahtumia. Ilmassa on myös orastavia ihastumisen tunteita, sillä jokin komeassa Tomissa vetää Minaa puoleensa. 

Pidin miljööstä ja tunnelmasta, myös kerronta oli onnistunutta. Juoni etenee jouhevasti ja tarjoilee sellaisia yllätyksiä, joita en osannut yhtään odottaa tulevaksi. Hieman loppuhuipennuksen Terminaattori vibat saivat minut hämmentymään, mutta pidin muuten koko kirjasta sen verran paljon, että järkytys ei onnistunut latistamaan koko lukutunnelmaa. Vakavasti en kuitenkaan osaa tuota juonenkäännettä ottaa vieläkään ja kun ajattelenkin sitä, tulee mieleeni iso Arska ja hasta la vista baby. Hieman liian yliampuvaa ja yhtäkkinen hyppääminen menneenajan maagisesta tunnelma oli järkytys ja tiedän että se järkytys on saanut monen muunkin käsityksen kirjasta muuttumaan.

Nähtäväksi jää mihin suuntaan tarina kehittyy. Odotan kyllä innolla saavani sarjan seuraavan osan, Huijarin oppipojan, käsiini. Kirja ilmestyi tänä keväänä ja odotan sitä kirjaston varausjonossa. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Olisin antanut täydet viisi ilman Terminaattori juttuja, sillä nautin kirjan lukemisesta muuten hyvin paljon.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 415

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 18. huhtikuuta 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään

"Kit ja Laura matkustavat Cornwalliin nähdäkseen täydellisen auringonpimennyksen. He ovat nuoria ja rakastuneita ja varmoja, että tästä on tulossa yksi monista heidän yhdessä kokemistaan auringonpimennyksistä.

Varjon väistymistä seuraavassa hiljaisuudessa Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain Lauran sana miehen sanaa vastaan. Kuukausien päästä nainen ilmestyy Lauran ja Kitin ovelle kuin kulkukissa. Kun tämän kiitollisuus muuttuu kuukausien päästä joksikin häiriintyneemmäksi, Laura alkaa pohtia, luottiko hän väärään ihmiseen.

Viidentoista vuoden päästä Laura ja Kit elävät pelon vallassa. Vaikka Laura tietää, että teki oikein puhuessaan poliisille, hän tietää myös, ettei kuva ole koskaan täydellinen vaan jotain jää aina pimentoon.." 

Älä jää pimeään on ennen kaikkea oikea page turner. Olin niin koukussa kirjaan, etten malttanut millään irtaantua sen äärestä hoitamaan arjen askareita tai laittaa illalla ajoissa nukkumaan. Vaikka kirjan tapahtumat polkaistaan käyntiin arkisesti ja hitaalla temmolla, on kirjailija osannut asentaa koukkunsa taktisesti oikeisiin kohtiin, niin että lukija pysyy naulittuna kirjan ääressä uteliaisuudesta kihisten. Päässä pyörivät vain kysymykset "miten tähän on päädytty?" ja "kuka valehtelee vai valehteleeko kukaan?". Alussa siis tiedetään, että Kit ja Laura ovat vuosia myöhemmin joutuneet vaihtamaan nimensä ja piiloutumaan. Heillä ei voi olla profiileja sosiaalisessa mediassa tai he eivät voi esiintyä kuvissa tai videoissa, edes ammattinsa puolesta, jotta he eivät tule löydetyiksi. Jotenkin Beth saattaa onnistua taas jäljittämään heidät. Koko vyyhti taas on saanut alkunsa auringonpimennysfestareilta Cornwallista, jossa Laura todistaa väkivaltaista raiskausta ja todistaa myöhemmin raiskaajaa vastaan oikeudenkäynnissä. Nainen, joka joutuu väkivaltaisen rikoksen uhriksion Beth. Kutkuttavaa vai mitä?

Kirjan alkuperäinen nimi He said/She said kuvaa todella hyvin teemaa, jota kirja käsittelee -  kun on vain sana toisen sanaa vastaan. Kenellä on uskottavampi tarina ja kenen puolesta todisteet parhaiten puhuvat. On ilmeistä että jokainen kirjan keskeisistä henkilöistä kantaa sisällään salaisuuksia, jotka ovat olennaisia isomman kokonaisuuden kannalta, mutta erilaiset syyt ja seurausten pelko saavat heidät vartioimaan salaisuuksiaan jopa raivokkaasti. Kelly on osannut rakentaa varsin mehukkaan trillerin, joka on samalla hyvin realistinen, mutta myös yllättävä. Se ei nouse kimuranteilla ja hurjilla juonenkäänteillään perinteisten trillerien rinnalle, mutta silti vähemmänkin dramaattiset tapahtumat pitävät otteessaan ja loppuratkaisukin tarjoilee yllätyksiä kokeneemmallekkin trilleristille. Samalla tämä on myös niiden makuun, jotka nauttivat siistimistä rikostarinoista ja psykologisista jutuista.

Kevään uutuuksien seasta Älä jää pimeään erottuu kyllä edukseen. Clare Mackintosh on sanonut tästä kirjasta, että "tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa". Mackintoshin suositus olikin yksi syy miksi päädyin tämän kirjan kirjastosta varaamaan.  En pettynyt, päinvastoin, pidin kirjasta todella paljon. Päätarinan lisäksi kirjailija tarjoili mielenkiintoisia henkilähahmoja ja sivuhenkilöitä. Kitin kaksoisveljen ja Lingin tarina oli myös varsin kiinnostava sivujuonne. Nautin myös luonnonilmiön, auringonpimennyksen, ottamista yhdistäväksi teemaksi tarinan taustalla.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: He said/She said (2017)
Sivuja: 448
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Syksyn 2019 kutkuttavimmat kirjauutuudet

Nyt ne taas näkee, nimittäin kustantamoiden ensi kesän ja syksyn kirjakatalogit. Katalogien selailu ja kiinnostavien uutuuksien bongailu on niin ihanaa, että jälleen listaan eri kustantamoilta kiinnostavimmat kirjat omaan postaukseen. 

Otava:
  • Sanna Tahvanainen - Kirsikoita lumessa
  • S/S Urst - Kontakti
  • Margaret Atwood - Testamentti
  • Jill Santopolo - Kun sanat ei riitä
  • Kevin Kwan - Ökyrikkaat aasialaiset
  • Julian Fellowes - Loiston päivät
  • Alex North - Kuiskaaja
  • Katrine Engberg - Krokotiilinvartija
  • Anton Berg - Kahdeksantoista
  • Tomi Adeyemi - Veren ja luun lapset 
Gummerus:
  • Milja Kaunisto - Tulenpunainen kabaree
  • Gabriel Tallent - Minun ikioma kultani
  • Katie Lowe - Jumalten verta suonissamme
  • Clare Mackintosh - Lopun jälkeen
  • Camilla Grebe - Horros
  • Alex Michaelides - Hiljainen potilas
  • Sarah J. Maas - Okaruusujen valtakunta

Bazar:
  • Petteri Sihvonen - Kolkko
  • Rosella Postorino - Suden pöydässä
  • Louise Penny - Kuolema kiitospäivänä & Kylmän kosketus
  • Tom Chatfield - Tämä on Gommora
Like:
  • Sofi Oksanen - Koirapuisto
  • Tommi Liimatta - Saaret kuin sisaret
  • Augustina Bazterrica - Rotukarja
  • Maike Wetzel - Tyttö joka löytyi
  • Neil Gaiman - Pohjoisten mytologia

Tammi:
  • Patricia G. Bertenyi - Salaisuuksien galleria
  • Otto Hyyrynen - Murtumispiste
  • Joël Dicker - Stephanie Mailerin katoaminen
  • Haruki Murakami - Tanssi tanssi tanssi
  • Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo

WSOY:
  • Akseli Heikkilä - Veteen syntyneet
  • C. J. Tudor - Paluu pimeästä
  • Leïla Slimani - Adéle
  • Stephanie Garber - Finale

Karisto:
  • Margaret Atwood - Noidan sikiö
Kutkuttava kirjasyksy tulossa! Eniten odotan Atwoodin kirjoja. Entä sinä?

kuva: google