tiistai 7. toukokuuta 2019

Minna Lindgren: Vihainen leski

"Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit. Ulliksen lapset ovat valistuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat ajoissa varautua pahimpaan eli äitinsä vanhuuteen. Ikävästi vaalien he järjestävät edunvalvonnan, testamentit ja loppusijoituspaikan ymmärtämättä, mitä äiti elämäänsä kaipaa. Välillä Ullis itsekin menettää toivon ja luiskahtaa yhteiskunnan vanhuselämälle asettamiin odotuksiin, mutta hedelmäpeli, neliöiden virkkaaminen ja sukututkimus eivät sittenkään tuo sisältöä elämään."

Vihainen leski jatkaa Lindgrenille tutulla linjalla, jossa kerrotaan ikääntyneiden tosielämästä fiktiiviseen tarinaan puettuna. Vaikka Ulliksen tarina oli hauska ja Ullis itsessään valloittava ikäihminen, niin kirjan parasta antia oli sen yhteiskuntakriittisyys. Kaikki on solmittu kasaan ronskilla ja hersyvällä huumorilla, osuvalla sarkasmilla sekä onnistuneilla karrikatyyreillä. Tämä paketti toimi jälleen mahtavasti, ja olin yhtä otettu lukukokemuksestani kuin Ehtoolehto -sarjan kohdallakin. Nyt vain kirjan sankarit olivat vaihtuneet hieman nuorempaan sukupolveen, eikä ikääntyneiden elämää tarkastella enään kamalien hoitolaitoksien seinien sisäpuolelta, vaan aktiivisten eläkeläisten näkökulmasta.

Aktiivisuus eläkkeellä on mielestäni toivottavaakin, eihän se elämä eläkkeeseen lopu. Elämää on mahdollisesti edessä vielä useita vuosia, kymmeniäkin. Leskeyskin voi avata aivan uuden sivun elämässä. Sitä mieltä eivät kuitenkaan ole Ulliksen keski-ikäiset lapset, joiden mielestä heidän vanhan äitinsä kuuluisi elää niukasti parin yhteisessä rivitalo-osakkeessa siihen asti, kunnes siirtyisi pois tieltä johonkin hoitolaitokseen loppuvuosiksi ja kuolisi pois. Lapset pääsisivät käsiksi perintöön, eikä äidin hyysääminen jäisi heidän kontoilleen. On parempi toimia ennenkuin tilanne menee huonommaksi, dementia on vakava ja piilevä tauti, joka on jokaisen ikääntyneen kohtalo - tai niin ainakin Ulliksen jälkeläiset luulevat. Marko ja Susanna, nuo Ulliksen kamalat lapset, ovat onnistuneita karrikatyyrejä, sillä he onnistuivat tosissaan herättämään tunteita (onnistuneita karrikatyyrejä olivat myös palvelukoti Finaalin henkilökunta). Paheksuntaa ja järkytystä herätää myös vanhan äidin seksuaalisuus, kun eihän iäkkäät nyt sellaista, ja leski-ihminenkin vielä. Mitähän se isäkin nyt ajattelisi ja miten heidän vanha äitinsä edes kehtaa tehdä isälle niin? Ikääntyneiden seksuaalisuus onkin tabu, josta saisi puhua enemmän. Onhan ihmisellä on oikeus rakkauteen ja läheisyyteen ikään katsomatta. Lindgren herättelee lukijoita ajattelemaan yhteiskunnan asenteita ikääntyneisiin ja heihin ihmisinä - miksi yli 70-vuotias ei voisi juhlia, harrastaa irtosuhteita ja täyttää kalenteriaan harrastuksilla? Voi kai iäkkäämpi sukupolvi tehdä muutakin kuin odottaa kuolemaa ja joutessaan hoitaa jälkikasvunsa jälkikasvua.

Hauskasti kirjassa otetaan kantaa myös sukupuolineutraaliuteen, jota ilmentämässä ovat Markon toinen tuotantokausi. Kaksoset Pisara ja Sammal on puettu sukupuolineutraaleihin vaatteisiin ja edes heidän isoäitinsä ei osaa sanoa kumpaa sukupuolta lapset ovat, mutta hauskoja ja rasittavia he ovat senkin edestä, nämä vapaankasvatuksen hedelmät. Hauskuudesta ei ole puutetta tämän kirjan parissa, vaikka se puhuukin vakavaa asiaa. Suosittelen!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 247

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

"Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"

Paljon maailmalla kiitosta saanut ja palkintoja kahminut sarjan ensimmäinen osa Nevermoor - Morriganin koetukset ei vakuuttanut minua täysin. Sarjan aloitusosaa mainostettiin ehkä liikaa Pottereiden maineen siiveellä ja muokkasi liikaa ennakko-odotuksiani kirjan suhteen. Nyt kuitenkin tiesin paremmin enkä ladannut minkäänlaisia odotuksia kirjaa kohtaan. Yllätyksekseni sain huomata että hullaannuin tähän sarjan toiseen osaan täysin, olin niin tarinan sisässä, että lopussa taisin huudahtaa muutaman kerran jännityksestä ääneen. 

Nyt voin hyvillä mielin todeta, että vaikka kirjan tunnelmassa on toki edelleen Pottermaisia vivahteita - on taianomainen maailma, taikakoulu, kirottu ja väärin ymmärretty tyttö, jolla on kytköksiä pahamaineiseen pahikseen, josta ei haluta edes ääneen puhua - on tarina muotoutunut enemmän persoonalliseksi itsekseen. Potterit henkii vanhaa aikaa, kun taas tässä kirjassa on hieman moderneita vivahteita. Minusta oli ihana tutustua syvemmin maagiseen Nevermooriin, kaupunkiin, josta löytyy kiertokujia, joista päädyt aivan toiselle puolelle kaupunkia, kuin kadun pätkiä, joissa saatat tempautua yhtäkkiä pääalaspäin. Tuo kaupunki kätkee sisäänsä vedestä rakennetun talon sekä kiinnostavaakin kiinnostavamman Meineikkaan seuran, jonka alaisuudessa Morriganin tulisi saada koulutusta ja oppia kyvyistään meinioseppänä. Olin ehkä ihan hitusen pettynyt siihen, että opiskelusta ja koulusta ei kerrottu enempää. Olisin halunnut uppoutua vielä syvemmälle kirjan maailmaan.

Kirjassa oli myös yksi perustavanlaatuinen ongelma - se loppui ihan liian aikaisin. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, Nevermoor niin taianonmainen, että tarinaa olisi voinut hyvin venyttää vielä parilla sadalla sivulla. Myötäelin hyvin vahvasti tarinan mukana alusta loppuu, seurasin jännittyneenä Morriganin yksikön suhteiden kehittymistä ja ystävyyssuhteita. Olin hyvin vihainen Morriganin saaman opetuksen laadusta ja pelkäsin Ezra Viiman pilaavan kaiken. Yllätyin kovasti myös  muutamista juonenkäänteistä, joita en osannut yhtään odottaa. Voisin siis melkein sanoa, että tämä toinen osa oli parempi kuin ensimmäinen. En millään malttaisi odottaa seuraavan osan ilmestymistä!

Olen virallisesti nyt yksi niistä, jotka ovat tähän sarjaan hullaantuneet. Eihän tämän tarinan viehätysvoimaa kykene vastustamaan, minulla ei riitä edes superlatiivit kuvaamaan kuinka upea tämä lukukokemus oli!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: WUNDERSMITH - The Calling of Morrigan Crow
Sivuja: 200
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Mistä minulle: Bookbeat

torstai 2. toukokuuta 2019

Iltasatuna Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli

"Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatan ja Kalle Leijonasta. Sairas pikkupoika Kaalle eli Korppu ihailee suuresti isoveljeään Joonatania. Isoveli pelastaa Korpun palavasta talosta mutta menehtyy itse. Pian myös Korppu kuolee sairauteensa ja seuraa veljeään kauniiseen maahan, Nangijalaan. Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta."

Veljeni, Leijonamieli on satuklassikko, joka kuuluu lapsuuteni ikimuistoisimpiin kertomuksiin. Siksipä lahjoitin oman kappaleeni tästä kirjasta lapsilleni, jotta hekin voivat nauttia tästä ajattomasta tarinasta vuosien saatossa. Aloitimmekin heti lukemalla tätä kirjaa iltasaduksi, vaikka hiukan aluksi mietin onko tämä vähän liian jännittävä 5- ja 7-vuotiaille pojille. Turhaan pelkäsin, vaikka lapset kommentoivat tämän olevan jännittävä tarina, ei se aiheuttanut painajaisia kuitenkaan. Lapset kuuntelivat korvat höröllään, kun veljekset suuntasivat Katlan luolaan ja seikkailivat Nangijalassa. 

Vaikka äiti kyyneliä nieleksikin kirjan loppuessa, pojat eivät kokeneet tarinaa lainkaan surullisena. On hauska huomata kuinka eritavalla lapset ja aikuiset kokevat sekä tulkitsevat saman tarinan. Kun mainitsin itse, että olipas surullinen tarina, poikani kysyivät että miten niin? He eivät tienneet tai edes tajunneet veljeksien lopussa tehneen itsemurhaa, heidän mielestään he menivät vain sujuvasti nyt Nangilimaan. Kuitenkin tarinassa vahvasti läsnäoleva kuolema herätti lapsissa paljon kysymyksiä, ja kävimmekin mielenkiintoisia sekä tärkeitä keskusteluja aiheesta kirjan innoittamana - lapsentasoisesti tietenkin. Lapsen mieli ja mielikuvitus toimi eritavalla kuin minun, eivätkä he kiinnittäneet samoihin asioihin huomiota tai edes ymmärtäneet samoja tapahtumia sillälailla kuin aikuinen ne näkee. Ja miten he voisivatkaan ymmärtää sellaisia tapahtumia, jotka ovat heille vain käsite tai ei edes sen vertaa? Toisaalta huomasin tämän olevan lapsille myös tavallaan lohdullinen tarina, kuoleman koskettaessa perhettämme muutamaa kuukautta aikaisemmin lasten papan äkillisenä poismenona. Poikani pohtivat onkohan pappakin nyt seikkailemassa Nangilimassa, missä aikuisetkin leikkivät.

Tarinan kieli on vanhahtavaa, ja ainakin nykylapselle hieman haastavaa seurattavaa. Kuvailua on varsin paljon, joten oikein pitkien kuvailujen kohdalla saattoi huomata lapsissa keskittymisen herpaantumista. Nykylapset kun ovat tottuneet hieman suoraviivaisempaan kerrontaan, ja omat poikanikin pitävät enemmän vauhdikkaammasta kerronnasta kuin runsaasta kuvailusta. 

Koin näin aikuisena tämä lapsuuden suosikin yllättävän erilailla. Lapsena olin enemmän sadun vietävissä, mutta nyt kiinnitin huomiota veljesten erilaisuuteen. He olivat täysin toistensa vastakohtia -  Joonatan lihaksikas, vahva, rohkea, komea ja kaikkien rakastama. Korppu taas pieni ja arka poika, joka surkuttelee itseään joka käänteensä ja omaa erittäin heikon itsetunnon. Korppu oli minun mielestäni välillä hivenen ärsyttäväkin kaikessa surkeudessaan, mutta Joonatan rakastaan veljeään suunnattoman paljon. Toistensa vuoksi he ovat valmiita uhmaamaan vaaroja sillä rakkaus veljeä kohtaan on sanomattoman vahvaa, ja tämä veljesrakkaus olikin kirjan kauneimpia teemoja. Pysähdyin itsekseni myös pohtimaan sitä että Joonatan oli henkilöhahmona paljon kypsempi mitä 13-vuotiaat normaalisti olisi. Hän tuntui lähes aikuiselta, vaikka oli lapsi vielä itsekin.

Paljon on ollut puhetta siitä että tämä kannattaa harkiten lukea lapsille, mutta ainakin poikiin tälläiset huimemmat seikkailutarinat uppoaa. Sain myös huomata että lasten oma mielikuvitus suojelee lapsia, muokaten tapahtumia lapsen kokemusmaailmaan sopiviksi. Ihan herkimmille lapsille en tätä lähtisi iltasatuna lukemaan, mutta muuten suosittelen uskaltautumaan tämänkin klassikon pariin Vaahteramäen Eemelin ja Peppi Pitkätossun ohella. 

Itse aion hyötyä tästä luku-urakasta lukijanroolissa sen verran, että osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 1993
Alkuteos: Bröderna Lejonhärta (1973)
Sivuja: 287
Suomentanut: Kaariina Helakisa

Mistä minulle: Olen saanut tämän lapsena lahjaksi

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

"Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun Pau saa 14-vuotiaana himoitun kutsun Magia-akatemiaan, hän pääsee osalliseksi ihmeelliseen taikomisen maailmaan, ja salaisuuksien ovet alkavat aueta. Rimppakinttuinen ja kömpelö Pau ei ole koskaan ollut lahjakas missään, mutta käy ilmi, että hänellä on aivan erityisen vahva taika. Liittyykö se jotenkin salaperäiseen Nubya tuhatkuolevaan, joka on antanut Paulle lapsuudessa ainutlaatuisen lahjan - vai onko se sittenkin kirous?"

Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous on vuoden 2018 Finlandia-palkinnon voittaja lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriassa. Palkintonsa tämä huikea kotimainen fantasiaseikkailu on kyllä ainsainnut, niin huikean nautinnollisen seikkailun se minulle tarjosi. Kuuntelin Tuhatkuolevan kirouksen äänikirjana käsitöitä tehdessä ja välillä olin niin tarinan lumoissa, etten enään pysynyt silmukoissa mukana. Välillä piti purkaa puoli sukkaa, kun silmukat vain putoilivat Paun taistellessa ötkyläisiä vastaan vastarintaliikkeen riveissä. Voin siis hyvillämielin todeta, että tämä toimii aivan loistavasti myös äänikirjana siinä missä myös fyysisenä kirjana.

14-vuotias Pau, kirjan päähenkilö, on naivi ja hieman rasittava tyttö. Ajottain hän tuntui reilusti ikäistään nuoremmalta, kun ajattelee esimerkiksi hänen tietämystään seksuaalisuudesta. Kuitenkin kaikessa ailahtelevaisuudessaan hän oli varsin inhimillinen päähenkilö ja opin pitämään hänestä huonoine puolineen päivineen. Kirjassa kuitenkin vilisi toinen toistaan mielenkiintoisia persoonallisia henkilöhahmoja, joista minun suosikikseni nousivat ehdottomasti mystinen tuhatkuoleva Nubya ja erämäänkulkija Kolomar. Myös kirjan maailma on kiintoisa, se on looginen sääntöineen ja rajoituksineen, selkeine raameineen, mutta ihanan maaginen mielikuvituksellisuudessaan. Ihastuin Indarasiaan! Enorannan mielikuvitus on kyllä huikea, sillä kaikki kirjassa on hyvin persoonallista. Jo pelkästään ruumiin eritteiden ja karvojen käyttäminen taikomisessa oli omaperäinen yksityiskohta. Kuitenkin peruslähtökohtana on se fantasialle tuttu ja turvallinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu, ja heidän välinen kamppailunsa.

Kirjassa käsitellään pääjuonen ohella kuitenkin monenlaisia teemoja ja aina nuoren äkillisestä aikuistumisesta heräävään seksuaalisuuteen. Ja pisteet Enorannalle varmaan parhaiten kirjoitetusta seksikohtauksesta nuortenkirjallisuudessa, olin äimistynyt ja sanaton! Kirjassa rikotaan myös tabuja - taikoa voi niin häpykarvoilla kuin kuukautisverellä ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan hyvin ennakkoluulottomasti, pareja syntyykin sukupuoleen katsomatta. Ja kaiken tämän positiivisen lisäksi kirjan kieli on äärettömän harkittua ja kaunista. Sitä oli ilo kuunnella, välillä vain pysähdyin kuuntelemaan sitä miten upea tarina vain soljui lukijan huulilta, kuinka jokainen sana sopi täydellisesti paikalleen.

Huikea elämys, ja siksipä suosittelinkin tätä kirjaa lämpimästi siskolleni, joka ostikin tämän itselleen heti seuraavalla kauppareissulla. Ja suosittelen kyllä muillekin, mikäli YA-fantasia on yhtään lähellä sydäntä tai jos harkitsee genreen tutustumista.

Annan kirjalle yllättäen kaiken kehumisen jälkeen täydet 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Kesto: 16h 55min

Mistä minulle: Bookbeat

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan.

Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan."

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras on ensimmäinen osa trilogiasta, joka sijoittuu 1890-luvun Helsinkiin. Tämä kotimainen YA-fantasia romaani sekoittelee erilaisia genrejä reippaalla kädellä ja Mikama on luonut tarinan, jonka kaltaiseen en voi sanoa aikaisemmin törmänneeni. Steampunk-henkinen historiallinen romaani on ottanut vaikutteita perinteisistä teemoista, kuten ryysyistä rikkauksiin ja mahdoton rakkaustarina, mutta samaan aikaan mukaan on heitetty niin fantasiaa, spefiä ja rutkasti silmänkääntötemppuja. Tämä kaikki on herätetty henkiin eläväisellä kerronnalla, samalla tavalla kuin Tom herättää henkiin mekaaniset keksintönsä. Pystyin koko ajan näkemään kirjan tapahtumat silmieni edessä ja välillä tuntui kuin olisin ollut paikalla, näkymättömänä sivustaseuraajana.

Lienee selvää että pidin kirjasta valtavasti. Se tempaisi minut mukaansa vuosisadan takaiseen lumiseen Helsinkiin, jossa Tom löytää Minan kököttämässä kalelleen notkahtaneesta halkovajasta. Näppärä sorminen Mina on entinen porvarsityttö, joka on orvoksi jäätyään joutunut kadulle ja opetellut henkinsä pitimiksi varastelemaan. Pahaa aavistamaton Tom joutuu sukkelan taskuvarkaan uhriksi, mutta Minan hämmästykseksi mies löytää hänet ja tarjoaa tälle työtä. Mina suostuu työtarjoukseen ja niin hänestä tulee vanhan ja kiukkuisen professorin hoitaja sekä palvelija suureen taloon, jossa toimii Ihmeiden teatteri, jossa Tomin luomat mekaaniset laitteet heräävät eloon. Pian Mina on osa huikeaa show'ta, jossa huijataan katsojan silmää toinen toistaan mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Minan mieltä ei kuitenkaan jätä rauhaan hänen menneisyytensä haamut. Kuka surmasi hänen isänsä? Hän ei voi hetkeäkään uskoa, että hänen isänsä olisi yhtäkkiä vain hukkunut tapaturmaisesti. Rohkea ja periksiantamaton tyttö alkaakin vihjeiden perässä selvittämään menneisyyden hämäräperäisiä tapahtumia. Ilmassa on myös orastavia ihastumisen tunteita, sillä jokin komeassa Tomissa vetää Minaa puoleensa. 

Pidin miljööstä ja tunnelmasta, myös kerronta oli onnistunutta. Juoni etenee jouhevasti ja tarjoilee sellaisia yllätyksiä, joita en osannut yhtään odottaa tulevaksi. Hieman loppuhuipennuksen Terminaattori vibat saivat minut hämmentymään, mutta pidin muuten koko kirjasta sen verran paljon, että järkytys ei onnistunut latistamaan koko lukutunnelmaa. Vakavasti en kuitenkaan osaa tuota juonenkäännettä ottaa vieläkään ja kun ajattelenkin sitä, tulee mieleeni iso Arska ja hasta la vista baby. Hieman liian yliampuvaa ja yhtäkkinen hyppääminen menneenajan maagisesta tunnelma oli järkytys ja tiedän että se järkytys on saanut monen muunkin käsityksen kirjasta muuttumaan.

Nähtäväksi jää mihin suuntaan tarina kehittyy. Odotan kyllä innolla saavani sarjan seuraavan osan, Huijarin oppipojan, käsiini. Kirja ilmestyi tänä keväänä ja odotan sitä kirjaston varausjonossa. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Olisin antanut täydet viisi ilman Terminaattori juttuja, sillä nautin kirjan lukemisesta muuten hyvin paljon.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 415

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 18. huhtikuuta 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään

"Kit ja Laura matkustavat Cornwalliin nähdäkseen täydellisen auringonpimennyksen. He ovat nuoria ja rakastuneita ja varmoja, että tästä on tulossa yksi monista heidän yhdessä kokemistaan auringonpimennyksistä.

Varjon väistymistä seuraavassa hiljaisuudessa Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain Lauran sana miehen sanaa vastaan. Kuukausien päästä nainen ilmestyy Lauran ja Kitin ovelle kuin kulkukissa. Kun tämän kiitollisuus muuttuu kuukausien päästä joksikin häiriintyneemmäksi, Laura alkaa pohtia, luottiko hän väärään ihmiseen.

Viidentoista vuoden päästä Laura ja Kit elävät pelon vallassa. Vaikka Laura tietää, että teki oikein puhuessaan poliisille, hän tietää myös, ettei kuva ole koskaan täydellinen vaan jotain jää aina pimentoon.." 

Älä jää pimeään on ennen kaikkea oikea page turner. Olin niin koukussa kirjaan, etten malttanut millään irtaantua sen äärestä hoitamaan arjen askareita tai laittaa illalla ajoissa nukkumaan. Vaikka kirjan tapahtumat polkaistaan käyntiin arkisesti ja hitaalla temmolla, on kirjailija osannut asentaa koukkunsa taktisesti oikeisiin kohtiin, niin että lukija pysyy naulittuna kirjan ääressä uteliaisuudesta kihisten. Päässä pyörivät vain kysymykset "miten tähän on päädytty?" ja "kuka valehtelee vai valehteleeko kukaan?". Alussa siis tiedetään, että Kit ja Laura ovat vuosia myöhemmin joutuneet vaihtamaan nimensä ja piiloutumaan. Heillä ei voi olla profiileja sosiaalisessa mediassa tai he eivät voi esiintyä kuvissa tai videoissa, edes ammattinsa puolesta, jotta he eivät tule löydetyiksi. Jotenkin Beth saattaa onnistua taas jäljittämään heidät. Koko vyyhti taas on saanut alkunsa auringonpimennysfestareilta Cornwallista, jossa Laura todistaa väkivaltaista raiskausta ja todistaa myöhemmin raiskaajaa vastaan oikeudenkäynnissä. Nainen, joka joutuu väkivaltaisen rikoksen uhriksion Beth. Kutkuttavaa vai mitä?

Kirjan alkuperäinen nimi He said/She said kuvaa todella hyvin teemaa, jota kirja käsittelee -  kun on vain sana toisen sanaa vastaan. Kenellä on uskottavampi tarina ja kenen puolesta todisteet parhaiten puhuvat. On ilmeistä että jokainen kirjan keskeisistä henkilöistä kantaa sisällään salaisuuksia, jotka ovat olennaisia isomman kokonaisuuden kannalta, mutta erilaiset syyt ja seurausten pelko saavat heidät vartioimaan salaisuuksiaan jopa raivokkaasti. Kelly on osannut rakentaa varsin mehukkaan trillerin, joka on samalla hyvin realistinen, mutta myös yllättävä. Se ei nouse kimuranteilla ja hurjilla juonenkäänteillään perinteisten trillerien rinnalle, mutta silti vähemmänkin dramaattiset tapahtumat pitävät otteessaan ja loppuratkaisukin tarjoilee yllätyksiä kokeneemmallekkin trilleristille. Samalla tämä on myös niiden makuun, jotka nauttivat siistimistä rikostarinoista ja psykologisista jutuista.

Kevään uutuuksien seasta Älä jää pimeään erottuu kyllä edukseen. Clare Mackintosh on sanonut tästä kirjasta, että "tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa". Mackintoshin suositus olikin yksi syy miksi päädyin tämän kirjan kirjastosta varaamaan.  En pettynyt, päinvastoin, pidin kirjasta todella paljon. Päätarinan lisäksi kirjailija tarjoili mielenkiintoisia henkilähahmoja ja sivuhenkilöitä. Kitin kaksoisveljen ja Lingin tarina oli myös varsin kiinnostava sivujuonne. Nautin myös luonnonilmiön, auringonpimennyksen, ottamista yhdistäväksi teemaksi tarinan taustalla.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: He said/She said (2017)
Sivuja: 448
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Syksyn 2019 kutkuttavimmat kirjauutuudet

Nyt ne taas näkee, nimittäin kustantamoiden ensi kesän ja syksyn kirjakatalogit. Katalogien selailu ja kiinnostavien uutuuksien bongailu on niin ihanaa, että jälleen listaan eri kustantamoilta kiinnostavimmat kirjat omaan postaukseen. 

Otava:
  • Sanna Tahvanainen - Kirsikoita lumessa
  • S/S Urst - Kontakti
  • Margaret Atwood - Testamentti
  • Jill Santopolo - Kun sanat ei riitä
  • Kevin Kwan - Ökyrikkaat aasialaiset
  • Julian Fellowes - Loiston päivät
  • Alex North - Kuiskaaja
  • Katrine Engberg - Krokotiilinvartija
  • Anton Berg - Kahdeksantoista
  • Tomi Adeyemi - Veren ja luun lapset 
Gummerus:
  • Milja Kaunisto - Tulenpunainen kabaree
  • Gabriel Tallent - Minun ikioma kultani
  • Katie Lowe - Jumalten verta suonissamme
  • Clare Mackintosh - Lopun jälkeen
  • Camilla Grebe - Horros
  • Alex Michaelides - Hiljainen potilas
  • Sarah J. Maas - Okaruusujen valtakunta

Bazar:
  • Petteri Sihvonen - Kolkko
  • Rosella Postorino - Suden pöydässä
  • Louise Penny - Kuolema kiitospäivänä & Kylmän kosketus
  • Tom Chatfield - Tämä on Gommora
Like:
  • Sofi Oksanen - Koirapuisto
  • Tommi Liimatta - Saaret kuin sisaret
  • Augustina Bazterrica - Rotukarja
  • Maike Wetzel - Tyttö joka löytyi
  • Neil Gaiman - Pohjoisten mytologia

Tammi:
  • Patricia G. Bertenyi - Salaisuuksien galleria
  • Otto Hyyrynen - Murtumispiste
  • Joël Dicker - Stephanie Mailerin katoaminen
  • Haruki Murakami - Tanssi tanssi tanssi
  • Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo

WSOY:
  • Akseli Heikkilä - Veteen syntyneet
  • C. J. Tudor - Paluu pimeästä
  • Leïla Slimani - Adéle
  • Stephanie Garber - Finale

Karisto:
  • Margaret Atwood - Noidan sikiö
Kutkuttava kirjasyksy tulossa! Eniten odotan Atwoodin kirjoja. Entä sinä?

kuva: google

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

"Bulgarian Sofiaan sijoittuvan kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun kovasti Greenwellin oloinen amerikkalaisopettaja ostaa Kansallisen kulttuuripalatsin vessassa seksiä nuorelta Mitkolta. Kaikki mikä sinulle kuuluu on kipeä kuvaus pakahduttavasta kaipuusta, miehestä joka etsii itseään vieraassa maassa ja törmää kaikkialla oman menneisyytensä kahleisiin."

Olen monesti tullut siihen tulokseen, että minussa on lukijana jotain perustavanlaatuista vikana, sillä en koskaan löydä ja ymmärrä sitä hienoutta, mikä palkituissa ja palkintoehdokkaina olevissa kirjoissa on niin upeaa, hehkutettavaa tai hienoa. Nemo kustantamon sivut kertovat, että tämä Greenwellin esikoisromaani on kahminut ennätysmäärän erilaisia palkintoehdokkuuksia ja voittanutkin British Book Award for Début Book of the Year -palkinnon. Esquire puolestaan on valinnut kirjan kirjallisuudenhistorian kaikkien aikojen eroottisempien kirjojen joukkoon, ja tätä mainostetaan myös suurin kirjaimin takakannessa. Muut lukijat ovat lumoutuneet kirjan kauniista ja runollisesta kielestä, vaikuttuneet sen tuokiokuvista ja löytäneet siitä syvempiä merkityksiä.

Meikä mandoliini, tälläinen perusjuntti juonivetoisten tarinoiden ystävä mietin ensimmäiseksi, kun kirja alkoi kokonaisuutena minulle hahmottumaan, että jos tämä kirja on eroottisimpien kirjojen joukossa niin Fifty Shades of Grey on varmaan jo hardcore pornoa. Kaikkea oikeasti eroottista lähinnä välteltiin. Laitettiin ensin tapahtumat alkuun, pikkusievästi puhutaan esileikeistä ja kierretään lopulta itse akti jättämällä se lukijan mielikuvituksen varaan, ja sitten siirrytäänkin jo sujuvasti eteenpäin. Jos aloittaa kertomaan, sen voi viedä loppuun tai sitten jättää koko toimituksen rivien väliin. Ei ole eroottinen kirja tämä, eikä se minua haittaa, ettei kirjassa menty yksityiskohtiin, mutta se että kirjaa mainostetaan eroottisena on hämmentävää. 

En voi kieltää etteikö Greenwellin soljuva ja runollinen kieli olisi ollut kaunista. Kerronta on hyvin tiivistä, tekstikappaleet ovat hyvin pitkiä, mutta lukeminen on kuitenkin yllättävän vaivatonta ja sujuvaa. Olin aluksi myös hiukan ihastunut Greenwellin taitoon maalata esiin hienoja tuokiokuvia ja viipyillä kuvailemassa yhtä sun toista kohtausta tarinan ympäriltä. Kuitenkin loppua kohden mentäessä ei jaksanut enään innostaa, junakohtauskin alkoi tutuntumaan jo niin tavattoman pitkältä, että myönnän harpponeeni hieman. Onneksi kirja on kuitenkin verrattain lyhyt. Vaikka olinkin yllättynyt siitä, kuinka tuhti tämä pieni kirja onkaan, olin iloinen että sen sai luettua suhteellisen nopeasti loppuun.

Kaikki kirjassa tuntuu hyvin loppuun asti hiotulta, ehkä jopa liianki viimestellyltä. Odotin itse jotain rouheampaan, kun tapahtumapaikkana on kuitenkin Bulgaria, josta miljöönä ei tuoda esille vain sitä kiiltävää puolta, vaan mielikuvat, joita maasta ja sen tilasta luodaan, ovat hyvin kolkkoja. Mitko puolestaan on katujenkasvatti, huolittelematon ja kovia kokenut ihminen, joka selkeästi on rikki sisältä. Minusta tähän asetelmaan kerrontatyyli ei vain istu. Tai sitten en kyennyt vain sukeltamaan tarpeeksi syvälle rivien väliin, jolloin olisin saanut enemmän irti. Tarina jäi ikäväkseni hyvin etäiseksi.

Kirjan päähenkilö pohtii sekä itseään että omaa identiettiään suhteessa seksuaalisuutteensa. Hänen lapsuudentraumat vaikuttavat häneen vielä aikuisuudessakin ja hän yrittää päästä lapsuudessa aiheutetun häpeän tunteen yläpuolelle. Lisäksi hän joutuu kohtaamaan epäterveen suhteen Mitkoon, jota hänen on vaikea lyödä lopullisesti poikki, sillä himo ja rakkaus, mitä hän tuntee tuota miestä kohtaan tekevät sen vaikeaksi. Lopulta suhde muodostuu jopa vaaralliseksi. Tarina itsessään on hyvin tavanomainen, ei mitenkään yllättävä tai erikoinen. Pääpaino on enemmän kirjan tunnelmassa kuin juonikuvioissa.

Ei minun kirja ollenkaan, en kyennyt löytämään sitä hienoutta mitä niin monet muut ovat tästä kehutusta kirjasta löytäneet.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Nemo
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: What Belong to You (2016)
Sivuja: 216
Suomentanut: Juhani Lindholm

Mistä minulle: Kirjastosta



tiistai 9. huhtikuuta 2019

Leïla Slimani: Kehtolaulu

"Toivotat hänet tervetulleeksi omaan kotiisi, perheesi jokapäiväiseen elämään ja lastesi sydämiin. Et voi enää kuvitella elämää ilman häntä: luotettavaa ja uskollista apuria, joka tuntuu melkein kuin perheenjäseneltä. Kunnes maailmasi hajoaa eräänä toukokuun päivänä.

Kun Myriam haluaa palata töihin äitiyslomalta, hän joutuu miehensä Paulin kanssa etsimään hoitajan kahdelle pienelle lapselleen. Louise on paljon enemmän kuin he uskalsivat toivoa: hiljainen, siisti, lasten rakastama nainen, joka pitää heidän kauniin asuntonsa moitteettomassa kunnossa ja on korvaamaton apu illallisjuhlien järjestämisessä. Kiiltokuvamaisen täydellinen Louise ei väsy leikkimään piilosta tai laulamaan loputtomiin lastenlauluja.

Pinnan alla kuitenkin kytee. Pariisilainen perheidylli sokerisine leivonnaisineen ja karuselliajeluineen asettuu taustaksi nöyryytykselle, raivolle ja väkivallalle." 

Kehtolaulu on hyytävää luettavaa ihmismielen hajoamisesta sekä synkkyydestä. Olin koukussa kirjaan ensimmäisistä sivuista lähtien, sillä halusin tietää mikä ajaa ihmisen niin kauhistuttaviin tekoihin. Jo heti alusta asti lukija tietää tarinan asetelmat. Kehtolaulu onkin enemmän psykologinen kuvaus siitä miten pisteestä a päädytään pisteeseen b. Kirja pureutuu syvälle ihmismielen syövereihin ja kuvaa ainutlaatuisesti mielen mätänemistä. Yksinäisyys, eriarvoisuus sekä vanhemmuus ovat myös kirjan kantavia teemoja.

Paul ja Myriam palkkaavat hyvässä uskossa perheeseensä lastenhoitajan Louisen, joka vaikuttaa aluksi aivan täydelliseltä. Lapset tuntuvat pitävän uudesta hoitajastaan ja Louisella tuntuu olevan lasten kasvatus hallussaan. Kaiken hyvän lisäksi vanhempien tullessa kotiin asunto kiiltää aina puhtauttaan ja sänkyihinkin vaihdetaan petivaatteet viikottain. Voisiko parempaa lastenhoitajaa enään edes toivoa? Nyt Paul ja Myriam ovat vapaita luomaan omaa uraansa ja hiljalleen Louise saa yhä vakaamman jalansijan heidän perheessään. Pian lastenhoitaja tuntuu olevan perheenjäsen. Mutta miten tuosta toimeliaasta, hieman hiljaisesta ja säyseästä, lastenhoitajasta tulee lapsenmurhaaja? Mikä ajaa naisen niin peruttaamattomiin tekoihin?

On paikoittain hieman ahdistavaakin seurata kuinka Paul ja Myriam vajovat hiljalleen syvemmälle suohon. Täydelliseltä tuntuva lastenhoitaja paljastaa itsestään puolia, joiden pitäisi saada vanhempien hälytyskellot soimaan, mutta Paul ja Myriam eivät halua nähdä totuutta. He ovat niin tiukasti kiinni itse luomassaan kuplassa, sillä totuuden kohtaaminen voisi puhkaista sen. Kaikessa epämielyttävyydessäänkin Paul ja Myriam ovat kuitenkin kiinnostavia henkilöitä, kuten myös Louisa.

Kirjan kieli on helppolukuista ja korutonta, tarina etenee joutuisasti eteenpäin, joten tämän kirjan ahmaisi hetkessä. Paljon on lukijan oman mielikuvituksen varassa, rivit kätkevät väliinsä paljon. Ajattelin kaikenkaikkiaan tämän olevan kamalampi, brutaalimpi, mutta ainakaan itse en kokenut kirjaa liian ahdistavaksi. Tarinan henkilöt jäävät tarpeeksi etäisiksi, eikä tarina tule liian iholle, mikä oli hyvä. Lapsiin kohdistuva väkivalta sekä lapsen murhaaminen ovat aiheita, jotka saavat helposti ahdistumaan, ja raja siihen ettei aiheeseen liittyviä kirjoja pysty lukemaan ollenkaan on hiuksen hieno. Kehtolaulu ei kuitenkaan ylitä tuota rajaa, eikä tämä olekkaan mikään väkivallalla ryyditetty trilleri. Tunnelma on se, mikä tekee Kehtolaulusta hyytävän. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Chanson douce (2016)
Sivuja: 237
Suomentanut: Lotta Toivainen

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Lauren Graham: Talking as Fast as I Can - from Gilmore Girls to Gilmore Girls

"A funny, intimate memoir by Lauren Graham, the beloved star of Gilmore Girls and Parenthood, which recounts her experiences on Gilmore Girls - the first and second time - and shares stories about life, love, and working in Hollywood"


TAFAIC on Lauren Grahamin toinen romaani ja omaelämänkerrallinen kertomus hänen urastaan sekä siitä miten hän koki työnsä Gilmoren tyttöjen Lorelaina. Samalla hän avaa tuntojaan siitä miltä kakkoskierros sarjan parissa tuntui. Lauren kertoo siinä sivussa myös elämästään, nuoruudestaan sekä tiestään Hollywoodiin.

Vannoutuneena Gilmoren tyttöjen fanina, minun oli luettava tämä kirja, vaikka normaalisti en juurikaan lue englanniksi. Kirja osottautuikin suhteellisen helppolukuiseksi, ainakin minun englanninkielen taidoille ja pääsin sukeltamaan Grahamin kertomuksiin hänen elämästään. Kaikista miellyttävintä oli lukea Grahamin muisteloita Gilmoren tyttöjen kuvauksista ja Vuosi elämästä kuvauksien aiheuttamasta tunnemyrskystä. Olen samaa mieltä Grahamin kanssa siitä, että Vuosi elämästä -minisarjan lopetus tuntui enemmän cliffhangerilta kuin kaiken pakettiin laittavana grande finalena. 

Kovin syvällistä Grahamin kerronta ei ole. Hän ei paneudu juurikaan henkilökohtaiseen elämäänsä, kertomukset ovat lähinnä mukavia muisteloita ja sattumuksia eletystä elämästä. Kuinka asuntolaivassa asuvasta, koulunäytelmissä vaikuttaneista tytöstä tuli yhden suositun (todella ihanan) sarjan toinen päänäyttelijä? Mitä tapahtui Gilmoren tyttöjen jälkeen? Näihin kysymyksiin kirja antaa vastauksen sekä ja siihen miten Laurenin pitkään jatkuneesta sinkkuudesta oltiin huolissaan ja kuinka hän lopulta tapasi kumppaninsa. Kerronta on kuitenkin vahvasti Grahamin hersyvällä huumorilla höystettyä ja saa lukijan kyllä hyvälle mielelle sekä ajottain naurahtamaan jopa ääneen. Tämä olisi ollut mainiota kuunnella äänikirjana Laurenin itsensä lukemana, kuulin niin vahvasti lukiessa Laurenin äänen päänsisälläni kertomassa kirjan tapahtumia, joten veikkaan että äänikirjana tämä olisi ollut verrattain elämyksellisempi kokemus. Gilmoren tyttöjen -sarjan juju oli siinä, että sarjan hahmot puhuivat normaalia nopeammin ja enemmän. Lorelain ja Roryn keskutelujen seuraaminen onkin sarjan parhaimistoa, sillä sanailu on varsin nokkelaa ja huumoristista.

TAFAIC on mukava kevyt välipalakirja varsinkin Gilmoren tyttöjen -faneille. Kirja sai minut kiinnostumaan myös Parenthood -sarjasta sekä Grahamin aiemmin ilmestyneestä romaanista Someday, Someday, Maybe. Amerikkailainen myyntitaktiikka toimi tällä kertaa ainakin minun kohdallani!

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Ballantine Books
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 224

Mistä minulle:  Kirjastosta

torstai 4. huhtikuuta 2019

Katja Kärki: Jumalan huone

"Hyvästi koko perkeleen suku! Elsa on päättänyt lähteä kodistaan ja omistaa koko elämänsä synnin tekemiselle. On lähdettävä, sillä ahdasmielisen suvun mielestä Elsa on aivan liikaa kaikkea. Pinkkiä siilitukkaa ei saa survottua siihen muottiin, johon nuoren naisen pitäisi mahtua. Hyvästi isä ja äiti, hyvästi pikkusisko ja etuoikeutetut veljet! Elsa maksaa kuskille setelillä ja istuu tyhjälle ikkunapaikalle bussin keskiosaan. 

Katja Kärjen Jumalan huone kertoo kolmen naisen kautta pohjoiskarjalaisen Martikaisen suvun tarinan 1930-luvulta nykyaikaan. Suvun kaapeissa piilotellaan rumia luurankoja, tekoja, joita ei voi antaa anteeksi ja joista ei puhuta, mutta jotka koko ajan äänettömästi huutavat olemassaoloaan piinatessaan jokaisen mieltä. Kärjen monisärmäisessä esikoisteoksessa kuuluu vahvan ja vivahteikkaan kertojan ääni, joka herättää pohtimaan naiseutta, menneiden sukupolvien selviytymistä ja anteeksiantoa."

Olin yllättynyt miten runsas ja monipuolinen sukutarina Jumalan huone olikaan. Se kertoi kolme hyvin erilaista, mutta hyvin mielenkiintoista tarinaa naisista, jotka ovat jokainen kosketuksissa esikoislestadiolaisuuteen. Jokaisella naisella on elämässään kipupisteet, joihin tuo jäykkä ja tiukan vanhoillinen uskonlahko on vaikuttanut tavallaan. Samoin kuin sodan rikkomat mielet ja suvun vaietut salaisuudet. Aili kokee saavansa uskosta voimaa ja lohtua, vahva usko auttaa häntä selviytymään elämän karikoista. Kaikista tarinoista Ailin tarina onkin surullisin ja elämä on kohdellut naista koviten. Maria, jonka täti Aili on, on kasvannut lahkon ja uskon parissa, mutta aikuisena hän joutuu pohtimaan sitä mikä on oikein ja mikä vain vanhojen miesten sanelemaa. Modernina ja työtä tekevänä naisena hän kokee yhteisön odotukset ja vaatimukset raskaina sekä liian tiukkoina. Ne eivät anna yhtään liikkumavaraa naiselle, joka ei halua elää yhteisön sanelemien normien mukaan. Elsa taas kokee yhteisön vankilana, hän on aivan vääränlainen sinne, seurat on paikka, johon hän ei kuulu ollenkaan. Elsa hylkää koko uskon ja kapinoi sitä vastaan uhmakkaasti, kääntäen lopulta selkänsä koko perheelleen ja omistaen elämänsä syntien tekemiselle. Lahkossa ja yhteisössä kasvaminen sekä perheen puhumattomuuden kulttuuri kuristaa nuorta naista sisältä päin ja hän ajautuu ajelehtimaan elämässään levottomana eteenpäin.

Ajallisesti kirjassa liikutaan laajalla alueella, 1930-luvulta nykypäivään. Kronologiaa on myös rikottu hyppien ajasta ja näkökulmasta toiseen. Kirjassa käsitellään myös monenlaisia teemoja, vaikka uskonnollinenyhteisö on vahvasti taustalla läsnä. Naisten elämiä kuitenkin kuvaillaan elämänmakuisesti ja aidosti, kokoajan tuntuu että kaikki olisi voinut hyvinkin tapahtua oikeasti. Lestadiolaisuuden lisäksi puidaan sodan vaikutuksia, perheväkivaltaa, alkoholisimia ja naisen asemaa. Vielä Ailin aikana yhteisössä määritelty naisen alisteinen asema oli suhteellisen normaalia arkielämässä. Nainen oli emäntä ja äiti, hoiti kodin ja lapset tarmokkaasti, vaikeni seurakunnassa ja tyytyi osaansa. Aviottomia lapsia ei katsottu hyvällä, kuten ei esiaviollista seksiäkään. Marian aikana maailma on jo muuttunut ja on normaalia, että nainen on mukana työelämässä ja luo uraa sekä keskittyy enemmän itseensä. Ura kotiäitinä ei ole enään ainoa vaihtoehto naiselle, mutta se on se mitä yhteisö naiselta odottaa. Marian sukupolven naiset eivät ole kuitenkaan vielä yhtä vapaamielisiä mitä Elsan sukupolvi, jolloin nainen voi olla vapaasti mitä vain. Moni menneisyydessä tabuna pidetty asia ei ole nykyaikana vaiettu, eikä nainen taivu olemaan alisteisessa asemassa, vaan haluaa itse päättää elämästään. Elsa kapinoi rajusti yhteisön sääntöjä ja naisten ennalta sävellettyä elämänsuuntaa vastaan, mutta ajautuukin ajelehtimaan tuulen teillä huonosta suhteesta toiseen. Naisten tarinoissa näkyy siis myös sukupolvien välinen kuilu sekä sodan vaikutukset perheen naisiin.

Kirjan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Kerronta taipuu luontevasti kuvailemaan alkoholin huuruista seksiä ja toisessa hetkessä pauhamaan Jumalan armosta. Kerrontaa ryydittää vielä paksu murre, joka on minulle suhteellisen vierasta. Välillä piti pysähtyä ja lukea murteella kirjoitetut virkkeet uudestaa, hiljaa mielessä puhumalla, jotta ne taipuivat ymmärettäviksi lauseiksi. Jumalan huone yllätti minut. Se on väkevä sukutarina, joka jää mieleen pyörimään. Omaksi suosikikseni nousi Ailin traaginen tarina, kun taas Elsan kapinallinen sekoilu onnistui ajottain ärsyttämään. Kirja ottaa paikkansa viime aikoina ilmestyneiden hienojen uskonnollisista yhteisöistä kertovien kirjojen rinnalla. Vahva suositus tälle upealle esikoisteokselle. Kirja tarjosi runsaudessaan paljon, joten on vaikea edes tarttua yksittäisiin teemoihin, jota kirjassa käsiteltiin, tämän syvemmin. Ja vaikka kirjassa oli niin paljon kaikkea, Kärki pystyi hienosti pitämään tarinan kasassa ja juonien päät hyppysissään.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar 
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 464

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

"Shaker Heights on menestyvien ihmisten lähiö, jossa jopa talojen väritys on soinnutettu kauniisti yhteen. Parhaiten täydellisyyden tavoittelu kilpistyy Elena Richardsonissa.

Sitten idylliseen lähiöön saapuu kiehtovan salamyhkäinen Mia Warren – taiteilija ja yksinhuoltajaäiti – teinityttärensä Pearlin kanssa ja vuokraa talonpuolikkaan Richardsoneilta. Richardsonin perheen lapset tuntevat heti vetoa säännöistä piittaamatonta kaksikkoa kohtaan.

Mia ja Elena huomaavat joutuneensa vastakkain, kun koko kaupunkia jakaa huoltajuuskiista. Elena päättää selvittää, mitä Mia menneisyydessään salaa. Hänen pakkomielteestään eivät kuitenkaan maksa vain Mia ja Pearl – vaan myös hänen oma perheensä."

Täytyy myöntää että odotukseni tämän kirjan suhteen olivat korkealla, sillä Ng:n kirjat ovat olleet valtavia myynti- ja arvostelumenestyksiä USA:ssa. Tulenarkoja asioita on Ng:n toinen romaani, mutta ensimmäinen suomennettu teos. Kirja käsittelee mielenkiintoisia teemoja, kuten äitiyttä, joka on aiheena sellainen mikä onnistuu aina sohaisemaan hieman muurahaispesää. Odotin siis kieltämättä innolla mitä mehukasta draamaa kirjalla on minulle tarjota. Pettymyksekseni sainkin kuivettuneen paistin, sillä kaikki mehukkuus tarinasta oli kuivunut liiallisella jonninjoutavan tarinoimisella. En tiedä oliko kirjailija yrittännyt turhan sepustamisella venyttää sivumäärää vai syventää henkilöiden tarinoita, mutta minut se ainakin sai vain turhautumaan ja pitkästymään. Muutenhan tarina itsessään on aivan mainio ja  kohtuu viihdyttävä. Kohdallani Tulenarkoja asioita jäi kuitenkin vain keskinkertaiseksi lukuromaaniksi. Ja täytyy myöntää, että odotin jotain paljon koukeroisempaa juonenrakentelua, sillä kokonaisuudessaan tarina on varsin simppeli, joka jäi sitten turhien juonirakennelmien alle.

Pidän yleensä valtavasti ihmissuhdedraamoista sekä syy-seuraussuhteita käsittelevistä romaaneista. Esimerkkinä voisin mainita Liane Moriartyn tuotannon, joka on tämän tarinan hengenheimolainen, mutta painii laadultaa aivan eri luokassa. Dominoefektin seuraaminen on mieltä kutkuttavaa ja siksi en malttanut kirjaa tätä jättää keskenkään, vaikka mieli teki useampaan otteeseen. Halusin kuitenkin kiihkeästi tietää mitkä tekijät johtivat idyllisen lähiöperheen äidin tradegiaan, jossa hän joutuu pihatiellään tuijottamaan talonsa kyteviä raunioita samalla kun taiteellinen ja boheemi Mia kaasutta pois Shaker Heightistä tyttärensä Pearlin kanssa. Lukija tietää  koko ajan mihin kaikki päättyy, keskiössä on tradegiaan johtaneet tapahtumat.

Olin myös valtavan pettynyt kuinka stereotyyppisiä kirjan naishenkilöt olivat, aivan kuin suoraan amerikkalaisesta hömppäelokuvasta. Elena on parempaan keskiluokkaan kuuluvan perheenäiti, oman uransa perheen vuoksi uhrannut, menestyvän lakimiehen vaimo ja neljän lapsen äiti. Hänen tyttärensä Izzy ja Lexie ovat toistensa vastakohdat - Izzy on perinteinen ongelmanuori, ainakin äitinsä mielestä, sillä tytöltä löytyy kapinahenkeä. Lexie taas on tyypillinen amerikkalainen teini-ikäinen; suosittu, tyhjäpäisen oloinen naisenalku, joka peittää oman fiksuutensa näyttääkseen "paremmalta" muiden silmissä. Mia taas on se boheemi taiteilija, joka ei omista juuri mitään, elää kädestä suuhun  kiertolaisena. Hänen tyttärensä Pearl on jäänyt äitinsä elämäntyylin uhriksi ja puhkeaa kukkaan Shaker Heightsiin kotiutuessaan. Niin kliseistä, liian kliseistä. Pelkkä ajattelu saa kylmätväreet kulkemaan pitkin kroppaan. Eikä henkilöhahmot jää tarinan ainoiksi kliseiksi.

Odotin saavani helppolukuisen, kutkuttavan ja ehkä ajatuksia herättävän lukuromaanin, joka tempaa mukaansa. Sitä en saanut, mutta jos verkkainen kerronta, rönsyily sekä kliseet eivät ole ongelma ja nauttii pikku kaupunki tarinoista, joissa seurataan tapahtumaketjuja, on tämä varmasti ihan nappivalinta. 

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi 2019
Alkuteos: Little Fires Everywhere (2017)
Sivuja: 384
Suomentanut: Sari Karhulahti 

Mistä minulle: Arvostelukappale, kiitokset kustantamolle! :)

torstai 28. maaliskuuta 2019

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

"Koululla järjestetään illanvietto, jossa huonosti käyttäytyvien vanhempien meno äityy niin hurjaksi että yksi vanhemmista menettää henkensä. Tilanteeseen johtaneita jännitteitä keritään taitavasti auki kolmen naisen, Madeleinen, Celesten ja Janen tarinan kautta: heitä yhdistää 5-vuotiaat lapset ja kouluyhteisö."

Koulun visailuillassa tapahtuu kauheita, kun yksi vanhemmista menettää mystisesti henkensä. Tässä on kirjan lähtöasetelmat ja juonessa palaataankin aikaan ennen visailuiltaa. Kirjailija punoo auki hiljalleen traagiseen käänteeseen johtaneita tapahtumia kolmen eri kertojan sekä poliisikuulusteluiden kautta. Kertojina toimivat ystävykset Jane, Madeleine ja Celeste. Jane on vasta muuttanut Pirriweehen poikansa Ziggyn kanssa. Nainen on yksinhuoltaja, eikä pojan isä ole ollut mukana kuvioissa missään vaiheessa. Jane ei tiedä Ziggyn isästä muuta kuin tämän nimen sekä sen ettei hän ole kiltti mies. Madeleine on kipakka, nokkansa toisten asioihin tuppaava uusperheen äiti, joka ei voi sietää ex-miestään ja tämän perhettä, eikä liioin kouluyhteisön lyhyt tukkaisia blondeja äitejä. Celeste on kaksospoikien lumoavan kaunis äiti, joka on naimisissa rikkaan ja menestyvän liikemiehen Perryn kanssa. He näyttävät ulospäin olevan täydellinen rakastunut pariskunta, jonka elämässä on kaikki paremmin kuin hyvin. 

Tässäkin kirjassa on oli sama rakenne kuin kaikissa muissakin tähän asti lukemissani Moriartyissa. Tradegia palajastetaan hiljalleen koko komeudessaan lukijalle ja saadaan tämän epäilyt suunnattua vuoronperään eri suuntiin, samalla valotetaan eri kertojien taustoja sekä elämää ja ihmissuhteita. Kepeä kerronta tekee kirjasta helpostiluettavan ja henkilöiden suhdekiemurat ja draamat lukukokemuksesta viihdyttävän. Näyttämönä toimii tavallinen australialainen lähiöyhteisö, jonka asukkaat ovat keskiluokkaisia, mutta painivat silti arkisten ongelmiensa kanssa samalla kun kulisseissa väreilee. Tarinassa kuitenkin käsitellään myös paljon vakavempia teemoja, kuten perheväkivaltaa ja koulukiusaamista. 

Ihmissuhdedraamat yhdistettynä mustaan huumoriin tekivät tästä kirjasta todella viihdyttävää luettavaa. Silti tarina onnistuu yhtäaikaa myös ajottain järkyttämään, sillä kulissien takana elämä voi olla täysin toisenlaista mitä antaa ulkomaailmalle kaiken näyttää. Tämä lainaus takakannesta luonnehtii minusta kirjaa pirullisen tarkasti: "Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Olin nähnyt jo kirjan pohjalta kuvatun tv-sarjan, mikä hieman latisti lukutunnelmaa. Tiesin koko ajan mitä tuleman piti, joten kirjailijan yritykset suunnata epäilyni muualle ei onnistunut. Samalla näin kaikki henkilöhahmot elävästi sarjan näyttelijöinä, vaikka kirjassa kuvattiin heidät ulkoisesti toisenlaisiksi. Sarjan kohdalla oli otettu myös juonellisia vapauksia, ja odotin turhaan tiettyjä juonipolkuja tapahtuviksi, mikä hieman harmitti, sarja oli aavistuksen mehukkamaampi elämys. Tiedän ettei kannattaisi ensin katsoa sarjaa tai elokuvaa, mutta kun ne kaikki perustuu melkeinpä johonkin kirjaan. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Big Little Lies (2014)
Sivuja: 448
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Päivi Alasalmi: Riivatut

"Kun kaksi outoa kulkijaa ilmestyy Sunilan kylänraitille marraskuussa 1891, kylän rauha järkkyy. Kohta räyhähenki riivaa torppari Manu Lauhaa, hänen vaimoaan Lahjaa sekä heidän keuhkotautista piikaansa Herttaa. Koko kylä todistaa henkensä uhalla Lauhan tuvassa, miten kirveet ja kovasimet lentävät ilmassa. Onko kyseessä kostonhimoinen piru vai vaarallinen joukkoharha?

Sanomalehtimies Hugo Untamo lähetetään paikalle selvittämään, onko Tampereelle asti kantautuneilla huhuilla todenperää. Naisten kertomukset kylän salatusta elämästä ja maalaisidyllin pimeästä puolesta kietovat lehtimiehen pelon ja intohimon tahmeaan verkkoon. Kunnianhimon riivaaman lehtimiehen on löydettävä juorujen keskeltä totuus, ja kun hän löytää sen, hänen henkensä on vaarassa."

Kustantamon sivuilla kuvaillaan tätä Alasalmen 21. teosta kauhuromaaniksi, mutta mielestäni Riivatut on enemmänkin historiallinen romaani psykologisella twistillä. Kirjan ajankuva on todella onnistunutta ja herättää 1890-luvun elävästi henkiin lukijan mielikuvissa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Sunilan kylään, mutta tarina itsessään perustuu tositapahtumiin, ja on saanut inspiraatiota myös suomalaisesta kansanperinteestä. Tämä tekikin kirjasta varsin mielenkiintoista luettavaa. Juoni kulkee kokoajan toden ja epätoden rajamailla, on lukijan itsensä pääteltävissä riehuuko Lauhan pirtissä itse piru, poltergeisti vai onko kyseessä vain joukkohysteria. Kummallisia asioita tapahtuu, esineet liikkuvat itsekseen paikasta toiseen, mikä saakin kylän ihmiset kauhun valtaan. Alasalmi väläyttelee osalle tapahtumista luonnollistakin selitystä, mutta yliluonnolisille selityksillekin jätetään oma tilansa.

Tarinan kertojina toimii minä-muodossa lehtimies Hugo Untamo, joka lähetetään kotipitäjään selvittämään rieuuhko torpassa todella räyhähenki vai onko kaikki vain huiputusta. Hugo ryhtyykin tutkimaan tapausta ja sekoittuu kylän vaiettuihin salaisuuksiin yhä syvemmälle. Toisena kertojana toimii ulkopuolisen kertojankeinoin Lauhan perheen piika Hertta, joka sairastaa pitkälle edennyttä keuhkotautia, mutta on olosuhteiden pakosta pakotettu työskentelemään piikana perheessä. Kahden kertojan ratkaisu valottaa kirjan tapahtumia eri näkökulmista mielenkiintoisesti. Tunnelma tiivistyy loppuakohden ja huipentuu ennalta-arvaamattomaan loppuratkaisuun, joka yllätti minut täysin. 

Riivatut oli mielenkiintoinen lukukokemus, kirja oli helppolukuinen ja nopeasti lukaistu läpi. Olisin toivonnut ehkä enemmän kauhunelementtejä, sillä kauhukirjana aloin tätä lukemaan, mikä hieman lopulta latisti lukukokemustani. En voi kuitenkaan muuten moittia kirjaa mistään. Siksi lukukokemuksen pisteyttäminen onkin vaikeaa, mutta pitkän harkinnan jälkeen päädyin antamaan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 267

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi

"Pieni uutinen sanomalehdessä kertoo rakennustyömaalta yllättäen löytyneestä, vuosia sitten haudatusta vastasyntyneen lapsen ruumiista. Suurin osa lehden lukijoista tuskin edes vilkaisee uutista, mutta kolmen naisen elämän se mullistaa täysin.

Yksi naisista, lapsensa kauan sitten menettänyt Angela, saa jälleen muistutuksen elämänsä kauheimmasta tapahtumasta.
Toiselle naisista uutinen merkitsee vaaraa, sillä hänen synkin salaisuutensa saattaa olla paljastumassa.

Kolmas nainen, toimittaja Kate Waters, näkee uutisessa ensimmäisen vihjeen, jota seuraamalla hän voi olla suuren jutun jäljillä. Lapsen tarinan on aika nousta esiin."

Lapsi jatkaa toimittaja Kate Watersista kertovaa sarjaa. Pidin Bartonin esikoisesta tai siitä miten siinä lähestyttiin rikosta rikoksentekijän vaimon näkökulmasta. Tykästyin myös päähenkilönä toimivaan Kateen, joka vaikutti varsin inhimilliseltä henkilöhahmolta ammatistaan huolimatta. Oli siis selvää, että halusin lukea sarjan toisen osan ja toivoin pääseväni tutustumaan paremmin Bartonin luomaan toimittajattareen. Kovin paljon ei vieläkään raoteta Katen yksityiselämää. Pääpaino on enemmän rakennustyömaalle haudatun vastasyntyneen tarinan selvittelyssä, mutta hieman paremmin lukija oppii kuitenkin tuntemaan tuota keski-ikäistä toimittajaa, joka on naimisissa syöpälääkärin kanssa sekä kahden pojan äiti. Pohdin vain kuinkahan paljon Katessa on Bartonia itseään, sillä hänkin on toiminut toimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. 

Lapsi on nopealukuinen, viihdyttävä ja kevyt dekkari, joka on kaikessa siisteydessään lukijaystävällinen. Rikoksilla ei mässäillä, eikä kirjassa ole väkivaltaisia tai inhottavia yksityiskohtia dekkareille tyypilliseen tapaan. Pidän siitä miten rikoksia lähestytään toimittajan näkökulmasta, mutta ääneen pääsevät myös keski-ikäinen mieleltään hauras Emma, joka pelkää että tuntemattoman vauvan jäännösten löytyminen nostaa pintaa hänen tarkoin hautaamansa salaisuudet. Tapahtumia tarkastellaan myös Emman äidin 73-vuotiaan Juden näkökulmasta sekä lapsensa 70-luvulla menettäneen Angelan silmin. Yhden kappaleen verran äänensä saa kuuluviin myös Juden miesystävä Will. 

Minulle oli alusta asti selvää että kaikkien naisten tarinat tulevat lomittumaan toisiinsa lopulta. En vain osannut yhtään odottaa millä tavalla se lopulta kävisi. En ole varma oliko loppuratkaisu huikean kekseliäs vai liian epäuskottava mennäkseen sattuman piikkiin. Yhtäkaikki viihdyin kuitenkin todella hyvin kirjan parissa, vaikka jossain vaiheessa tarina tuntui junnaavan hetken paikoillaan. Loppua kohden mentäessä minun oli suorastaan ahmittava kirjaa, jotta saan tietää miten kaikki päättyy. 


Yllättävä, vaivaton  ja viihdyttävä page-turner ovat sanat, joilla lyhyesti kuvailisin Lasta. Keskinkertaista rikoskirjallisuutta, mutta sitäkin viihdyttävämpää. Sarjan kolmas osa The Suspect on jo ilmestynyt englanniksi, toivottavasti suomennoskin saataisiin pian. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Child (2017)
Sivuja: 432
Suomentanut; Pirkko Biström

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kristin Hannah: Satakieli

"Elämä natsien miehittämässä Ranskassa on kovaa. Vianne, jonka mies on rintamalla, on valmis mihin tahansa pitääkseen perheensä hengissä - jopa yhteistyöhön miehittäjien kanssa. Pikkusisko Isabelle on Viannea kapinallisempi ja uhkarohkeampi. Hän rakastuu partisaaniin, liittyy vastarintaliikkeeseen eikä epäröi panna henkeään alttiiksi toisten puolesta. Kumpikin sisarista luovii sota-ajan melskeissä parhaan kykynsä ja omantuntonsa mukaan. Näennäisen erilaisia luonteita yhdistää sitkeys, ja vaikka elämänarvot ja toimintatavat eivät kohtaa, ovat tavoitteet samat: vapaus ja rakkaus."

Kirstin Hannah on minulle tuttu nimi kirjallisuuden maailmasta, mutta koskaan aikaisemmin en ole hänen tuotantoaan lukenut. Vaikka hänen kirjoja olenkin kirjastossa hypistellyt muutamaan otteeseen. Olen jostain syystä ajatellut kirjojen olevan täynnä pintaliitoista höttöä ja lukenut hänet samaan kategoriaan Catherine Cooksonin ja Nora Robertsin kanssa. Satakielen melankolinen ja kaunis kansi kuitenkin kiinnitti huomioni ja herätti mielenkiintoni. Minulle tuli vahva tunne siitä, että haluan tämän kirjan lukea, ja olin jo muutaman kehuvan sanankin kuullut kirjasta. Hieman epäilin pystyisikö aiheensa puolesta kirja tarjoamaan minulle mitään uutta ja erikoista. Toista maailman sotaa on kirjallisuudessa käsitelty sekä analysoitu niin paljon ja niin monelta kantilta, että tuntuu monien tarinoiden olevan jo toistensa toisintoja. Satakielen tunteikas ja riipaiseva tarina jättää kuitenkin rintamat ja keskitysleirit taka-alalle, vaikka saksalaiset sotilaat aiheuttavatkin sekasortoa ja ilmentävät pahuuttaan tässäkin tarinassa. Tässä kirjassa sankareina toimivat naiset, jotka ovat jääneet kotirintamalle, naiset jotka altistavat vaaraan oman henkensä tehdäkseen osansa, pelastaakseen viattomien ihmisten henkiä, natsien hirmuvallan alla.

Sainkin huomata, että tämä kirja tarjosi minulle aivan uudenlaisen näkökulman miehitetystä Ranskasta. Ranskan juutalaisten siirroista ja operaatio Kevättuulesta olinkin aikaisemmin jo lukenut, mutta tämä tarina kerrotaan tavallisten ranskalaisnaisten näkökulmasta, kahden sisaruksen, jotka koittavat omalla tavallaan selviytyä sodasta ja tehdä oman osansa. Toinen suojelemalla jälkikasvua, toinen liittymällä vastarintaliikkeeseen, kapinoimalla nukkehallitusta ja natsien valtaa vastaan hiljaisesti pinnan alla. Tarina etenee kahdessa aikatasossa, vaikka enimmäkseen eletään vuosissa 1940-1945, mutta liikkeelle lähdetään vuodesta 1995. 

Vaikka kirja käsittelee rankkaa aihetta - toista maailman sotaa, puutetta, menetystä, ihmisen pahuutta, on sen lohdullisena taustasävelenä rakkaus. Rakkaus ja sen monet ilmenemismuodot. Se antaa voimaa jatkaa eteenpäin, luo toivoa tulevasta ja saa taistelemaan sen puolesta. Viannen ja Isabellen tarina oli riipaiseva, kaunis ja hätkähdyttävän sekä surullinen samaan aikaan. Tämä lukuromaani vaikutti tunteisiini niin paljon, että kirjan loppumetreillä itkin valtoimenaan ja niin ei käy kovin usein. Ajatuksen tasolla monikin liikuttava kirja on saanut minut itkemään, mutta kyyneliä virtaamaan harvoin. Tiedän että tämä tarina oli täysin fiktiivinen, mutta jotenkin se tuntui kuitenkin niin mahdolliselta ja kaikki kirjan hahmot niin eläviltä.

Tunnelmaltaan Satakieli toi mieleeni Kaikki se valo jota emme näe kirjan, joka onnistui tekemään lähtemättömän vaikutuksen minuun. Samalla se toi etäisesti viihteellisellä tasolla mieleeni Mortonin kirjat. Satakieli on juonellisesti ja kerronaltaan ehdottomasti viihteellinen lukuromaani, joka lievitti mukavasti rankan aiheen käsittelyä. Ajottain kieli oli hieman kömpelöä, mutta kun tarina alkaa kunnolla vetämään olin niin sen vietävissä, etten edes huomannut koko asiaa. Pidin lopulta aivan suunnattoman paljon lukemastani ja ajattelin myös tästä rohkaistuneena tutustua Hannahin muuhunkin tuotantoon. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: The Nightingale (2015)
Sivuja: 450
Suomentanut: Kaisa Kattelus 

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Emma Donoghue: Huone

"Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Pienen pojan äänellä kerrottu tarina vie mukanaan vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

Tarina alkaa Jackin hauskasta viisivuotissyntymäpäivästä, ja vasta vähitellen lukijalle selviää totuus äidin ja pojan elämästä. Äiti on kidnapattu seitsemän vuotta sitten ja on siitä lähtien ollut väkivaltaisen miehen vankina pihavajassa, jossa on tarjolla vain rajallinen määrä ruokaa ja tarvikkeita. Äiti on kuitenkin onnistunut rakentamaan pojalleen täyteläisen elämän, josta ei puutu virikkeitä eikä rakkautta.

Huone, jossa Jack ja Äiti asuvat, on reilut kolme metriä kanttiinsa ja siinä on kattoikkuna ja lukittu ovi. Jack katsoo mielellään televisiota ja tykkää piirroshahmoista, mutta tietää, että mikään ruudulla näkyvä ei ole todellista. Vain hän itse, Äiti ja Huoneessa olevat esineet ovat totta."

Huone on lapsen näkökulmasta kerrottu ja todella riipaiseva tarina Jackista, joka on elänyt lyhyen elämänsä eristyksissä muusta maailmasta. Kirja voidaan jakaa kahteen osaan: huoneeseen ja sen ulkopuoleen. Itse pidin enemmän tarinan siitä osasta, joka kerrotaan huoneen ulkopuolella, kun äiti ja lapsi ovat päässeet pakoon Vanhalta Kehnolta. Oikeastaan tempauduin tarinan mukaan kunnolla siinä vaiheessa, kun Äiti ja Jack alkavat punoa pakosuunnitelmiaan. Kaikki ennen sitä oli kuvausta Äidin ja Jackin arjesta pienessä huoneessa, jossa pakoa todellisuudesta toivat vain muutamat kirjat ja televisio. Toisaalta se näytti myös kuinka äidinrakkaus on saanut äidin tekemään lapsen arjesta rutinoituineen ja mahdollisimman virikkeellisen, niissä puitteissa mitkä ovat mahdollisia. Viisivuotias Jack osaa lukea, juosta radan 16 askeleella todella nopeaa ja hän osaa laskea jopa yli kahteensataan. Jack kokee että elämä huoneessa on turvallista ja onnellista, on vain hän ja äiti sekä heidän omat puuhansa. Mutta Jack tietää, että kun ulko-ovi sanoo piip piip ja Vanha Kehno astuu sisään, hänen pitää mennä vaatekomeroon piiloon siksi aikaa, että äijä on natisuttanut äidin sänkyä tarpeeksi ja poistunut huoneesta.

Se miksi pidin tarinan toisesta osasta enemmän, elämästä huoneen ulkopuolella, on se kuinka hienosti siinä on kuvattu Jackin eristäytyneen elämän jättämät jäljet. Äiti ajattelee ettei pojassa ole mitään vikaa, hän osaa puhua, liikkua, lukea ja laskea, mutta kuitenkaan Jack ei tiedä miten kävellä kengät jalassa, kuinka kohdata toisia ihmisiä tai kavuta portaita ylös ja alas. Hengitysilmassa leijuu bakteereita, jotka voivat olla tappavia pienelle pojalle ja kevätaurinko saattaa polttaa ulkoilmaan tottumattoman pojan ihon pahasti. Jack ei osaa kaikki sanoja oikein, hän sanoo ole hyvä kun pitäisi sanoa kiitos, mutta fiksu poika havannoi ympäristöään tarkasti ja oppii koko ajan enemmän uudesta maailmasta. Toivoa siis on, vaikka tie on pitkä ja kivinen. 

Kirjan tarina onnistui vetoamaan vahvasti tunteisiini. Vaikka Jackissa henkilöhahmona on puutteensa ja epäuskottavuutensa, en antanut sen vaikuttaa lukukokemukseen. Huone on kerronnaltaan klassinen page-turner ja tarinana psykologinen selvitymistarina, joka viihdyttää sekä kauhistuttaa lukijaa.  Vaikka kirjan teema on synkkä, kirja ei mässäile aiheellaan ja tarinan rinnalla kulkee koko ajan valoisa toivo, joka tekee kirjasta miellyttävämmän lukea. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2012
Alkuteos: The Room (2010)
Sivuja: 323
Suomentanut: Sari Karhulahti

Mistä minulle: Olen saanut tämän kirjan joskus joululahjaksi. Kirja ehti lämmittää hyllyä melko kauan ennen siihen tarttumista.

torstai 28. helmikuuta 2019

Kiera Cass: Eliitti & Ainoa

5 tyttöä saapui palatsiin. Vain 6 on jäljellä.
 
Valintaan osallistui alun perin kolmekymmentäviisi tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssi Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaammaksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille?

America tarvitsee päätöksentekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tietävät täsmälleen, mitä haluavat – ja American mahdollisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa.


35 tyttöä osallistui Valintaan, vain yksi voi voittaa.

On tullut aika kruunata voittaja.

Kun America kutsuttiin mukaan Valintaan, hän ei koskaan kuvitellut pääsevänsä lähelle kruunua – tai prinssi Maxonin sydäntä. Kilpailun lähestyessä loppuaan ja palatsin muurien ulkopuolelta tulevien uhkien käydessä yhä säälimättömämmiksi, America kuitenkin käsittää, miten paljon hänellä on hävittävänään – ja miten kovasti hänen on taisteltava haluamansa tulevaisuuden puolesta.


Tykäistyin todella paljon Kiera Cassin sarjan aloitusosaan, Valintaan, joten lopulta minun oli luettava myös nämä kaksi seuraavaa osaa. Sarjan on ilmeisesti alunperin tarkoitettu olevan trilogia, mutta näiden kolmen kirjan jälkeen on ilmestynyt suomeksi ainakin Perijätär ja Kruunu, joissa tarinan sankarittarena jatkaa American tytär.

Eliitin kohdalla sarja sai jo aavistuksen vakavempia sävyjä, kun maan politiikkaa sekä historiaa avattiin lukijalle enemmän. Politiikalla alkoi olemaan osansa, tuleehan voittajasta kruununperijän puoliso. Todella kevyt YA-dystopia linja jatkuu kuitenkin näissä kahdessa seuraavassakin osassa. America jahkaa Aspenin ja Maxonin välillä. Hän ei tiedä onko hänestä kuninkaaliseksi sekä tekemään maata koskevia poliittisia päätöksiä, olemaan ylväästi esillä kaiken kansan nähtävillä. Vaikka voittajalle onkin luvassa avioliitto prinssi Maxonin kanssa, jolle American sydän tuntuu odotuksien vastaisesti sykkivän, hämmentää hänen tunteitaan kuitenkin vielä entinen poikaystävä Aspen, joka on saanut paikan linnasta vartijana. America joutuu siis törmäämään entiseen rakkaaseensa väistämättä, hänen yrittäessään tehdä valintoja tulevaisuutensa suhteen. Eikä päätöksen tekoa helpota yhtään Aspenin lämpimät tunteen Americaa kohtaan. 

America ja Maxon joutuvat koko ajan ristiriitoihin toistensa kanssa, vaikka lämpimät tunteet toisia kohtaan ovat kaikkien nähtävillä, on maan kouhuva poliittinen tilanne haastava. Lisäksi kapuloita rattaisiin heittävät muut tytöt, jotka haluavat prinssin myös itselleen. Maxon joutuu jakamaan palan itsestään kaikkien kanssa, sillä hän haluaa olla varma valinnastaan. Tyrannimaisella kuninkaalla on myös omat mielipiteensä siitä, kuka on sovelias maan seuraavaksi prinsessaksi ja lopulta myös kuningattareksi. Näin ollen aina lähennyttyään Maxon ja America tuntuvat ajautuvan yhä uudestaan ja uudestaan kauemmas toisistaan. Voiko heidän suhteestaan lopulta tulla mitään?

Lukijalle on koko ajan selvillä mitä kohden tarinassa kuljetaan. Silti kaikki draama siinä välissä onnistuu viihdyttämään, ja vaikka juoni on  pääpiirteissään todella ennalta-arvattava, ei se haittaa ollenkaan. Tämän sarjan parissa viihtyy ja kirjatkin tulee ahmaistua ennätysvauhtia välipalaksi. Näiden kirjojen koko hienous on siinä, miten loppuratkaisuun päästään, mitä kaikkea ennen vääjäämätöntä lopputulosta tulee tapahtumaan. Teksti on helppoa ja nopealukuista, ja sarjan kirjat toimivat oikein hyvin aivot narikkaan -kirjallisuutena. Sarjalla ei ole oikeastaan muita vahvuuksia kuin viihdearvo, mutta se on riittänyt minulle, sillä aion edelleen jatkaa sarjan parissa. 

Tietoa kirjasta:                                                                  
Kustantamo: Pen & Paper                                            
Ilmestynyt suomeksi: 2016                                               
Alkuteos: The Elite (2013)                                                 
Sivuja: 320                                                                      
Suomentanut: Laura Haavisto   

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Pen & Paper
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: The One (2014)
Sivuja: 323
Suomentanut: Laura Haavisto

Mistä minulle: Kirjastosta                                        

maanantai 25. helmikuuta 2019

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens

"Onko kaikkien pakko tulla kaapista? Riemastuttava ja sympaattinen romaani Simonista, jonka elämä menee mullin mallin, kun hänen salainen ihastuksensa uhkaa paljastua.

16-vuotias Simon inhoaa kaikenlaista draamaa, eikä ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. Sitten sähköpostiviesti joutuu väriin käsiin, ja Simonin on astuttava pois mukavuusalueeltaan. Pelissä on mahdollisuus onneen ihastuttavan ja hämmentävän pojan kanssa – pojan, jota Simon ei ole koskaan tavannut."

Tässä oli kirja, jonka sivut loppuivat kesken. Olin aivan hämmästynyt, kun silmien eteen hyppäsivät kirjailijan kiitokset, vaikka olin vielä enemmän kuin valmis jäämään Simonin, hänen hupaisan perheen ja ihanien ystävien pariin fiilistelemään nuoruuden tuskaa ja auvoa. Kerrassaan ihana hyvänmielen kirja, joka kertoo myös nuoruuden vaikeudesta, varsinkin kun nuori yrittää kaikkien odotusten ristipaineissa löytää omaa itseään. Tässä nuorille suunnatussa romaanissa on kuitenkin ihanan pirskahtelevaa huumoria, joka saa väkisin hymyn nousemaan huulille. Olisin voinut lukea tämän heti uudestaan, niin paljon tästä pidin. Kirjaa on kehuttu paljon monelta suunnalta ja kirja on täysin kehunsa ansainnut.
 
Minä, Simon, homo sapiens on sympaattinen tarina Simonista, joka painii kaapista ulostulemisen vaikeuden kanssa. Hän viestittelee Bluen kanssa, joka on hänen ensimmäinen kunnon ihastumisensa, mutta asioita mutkistaa se, ettei Simon tiedä kuka Blue todellisessa elämässä on. Itse arvasin Bluen henkilöllisyyden jo paljon ennen asioiden paljastamista, jotenkin se tuntui loogiselta, kun kirjailija yritti saada lukijan epäilyiden kääntymään ihan toisia henkilöitä kohtaa. 

Vaikka kirja on humoristinen ja helppolukuinen, on sillä myös sanomansa. Se nostaa esille asian, josta edelleenkin puhutaan hyssytellen ja häpeillen, nimittäin homoseksuaalisuuden. Olisi ihana jos jokainen saisi olla sellainen kuin on, ilman että omaa suuntautumistaan tarvisi piilotella tai että sen vuoksi joutuisi kiusatuksi tai leimatuksi. Ihanteellisintä olisi jos kaapista tulemista ei tarvitsisi pelätä tai jännittää, mutta hetero-oletus on niin vahva, jopa niissä suvaitsevaisemmissakin piireissä, ettei oman homoseksuaalisuuden esille tuominen ole aina helppoa. Simon on hyvin sujut oman seksuaalisuutensa kanssa, hän vain tiedostaa sen että asian sulattaminen muille - hänen perheelleen ja ystävilleen - ei välttämättä ole helppoa. Samalla hän pelkää asian julkisuuteen tuomisen muuttavan hänen ja läheisten välejä peruuttamattomasti. Siksipä ystävyyssuhteetkin joutuvat koetukselle, kun Simon yrittää tasapainoilla asian kertomisen kanssa.

Kirjan pohjalta tehty elokuva on ehdottomasti pakko myös nähdä.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: Simon vs. Homo Sapiens Agenda (2015)
Sivuja: 253
Suomentanut: Lotta Soininen

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Stephen King: Cujo

"Suuri, kiltti koira ajaa jäniksen salaiseen maanalaiseen luolaan – ja herättää nukkuvan paholaisen, joka on itse kuolemaakin pahempi. Kauhistunut neljävuotias poika näkee makuuhuoneensa komeron oven avautuvan ihmiskäden sitä koskematta ja kirkuu nähdessään paholaismaisten punaisten silmien kiiluvan pimeydessä. Pienen Castle Rockin kaupungin valtaa hirveä paha voima, joka tuhoaa niin ruumiin kuin mielenkin..."

Cujo oli paikoitellen todella ahdistavaa luettavaa, kun kiltistä ihmisen parhaasta ystävästä tulee asteittain armoton tappokone. Oli riipivää lukea kuinka Cujon mieli hiljalleen murtuu sairauden jyllätessä kehossa, ja kuinka se unohtaa pala palalta hänelle rakkaimmat ihmiset.

Tunnelma kirjassa on aluksi leppoisa kirjailijan esittelessä keskeisiä henkilöitä esitellään lukijalle. Kun Cujon sairaus alkaa etenemään, tunnelma tiivistyy ja juoni rytisee eteenpäin kovalla vauhdilla. Lopulta juonen kanssa kiskaistaan käsijarrua päälle ja tarina etenee verkaisesti viivytellen Donnan ja Tadin piinaa loukossa, verenhimoisen koiran riehuessa ulkopuolella. Tuleeko kukaan apuun ajoissa? Loppuratkaisu kuitenkin tapahtui rytinällä, eikä siinä säästelty lukijaa brutaalilta verilöylyltä.

Tämä ei minusta ollut parasta Kingiä. Ensinäkin tästä kirjasta puuttuu se yliluonnollinen twisti, mikä on ominaista Kingille. Kaikki tapahtumat pääasiassa oli selitettävissä luonnollisesti - oli rokottamaton koira, joka sai sattuman kautta vesikauhu tartunnan. Kuitenkin alkujohdannossa esiteltiin Castle Rockissa riehunut sarjamurhaaja sekä Tretonien perheen pojan, Tadin, komerossa lymynnyt hirviö. Aluksi en nähnyt näiden kahden tarinan välillä mitään yhtäläisyyksiä, mutta kirja käsittelee pahuutta ja nimenomaan sitä miten hyvästäkin voi tulla paha. Sarjamurhaaja oli aluksi poliisi, Cujo mitä ihmisystävällisin koira. Castle Rockin hirviöillä ja pahuudella on kytkös toisiinsa. Castele Rock onkin kaupunkina varsin mielenkiintoinen paikka. Kingin ystävät tietävätkin, että kyseiseen kaupunkiin sijoittuu varsin moni Kingin tarinoista ja HBO:lta ilmestyi vastikään kaupungin nimeä kantava sarja, joka avaa hieman kaupunkia piinaavaa pahuutta. Castle Rock on fiktiivinen Kingin itsensä luoma mainelainen pikkukaupunki, jossa tapahtuu kaikenlaista. Sarja oli todellakin katsomisen arvoinen, sillä juonen ohella siitä saattoi bongata kirjoista tuttuja tyyppejä.

Minun haaveenani on lukea kaikki Kingin kirjat ainakin kerran läpi. Tätä nimenomaista kirjaa on ollut vaikea löytää. Nyt kirjastojen yhdistyessä ja varauksien muuttuessa ilmaisiksi, tajusin lopulta varata kirjan toisesta kirjastosta ja se lähetettiin minulle Sallan kirjastosta. Onneksi tämä oli lyhentämätön versio, sillä jossain vaiheessa tämä kirja on joutunut sensuurin alaiseksi. Cujo on Kingin kahdeksas romaani, lyhyt, vimmainen ja raaka tarina, jota tuskin tulen lukemaan koskaan uudestaan. Tähän mennessä olen lukenut Kingiltä Christine tappaja-auton, Hohdon, Carrien, Painajaisen, Rita Hayworth - Avain pakoon, joka on Kauhun vuodenajat novellikokoelmasta irroitettu pienoisromaani, Julman leikin, Naisen raivon, Kalpean aavistuksen, Eksyneiden Jumalan, Liseyn tarinan, Tapahtumapaikkana Duma Keyn, Tohtori Unen, Heräämisen, Ulkopuolisen sekä Ruususen unen. Kingin tuotannon läpikäyminen on siis edennyt ihan mukavasti ja pääasiassa ollut täynnä positiiviisia lukukokemuksia.

 
Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Book Studio
Ilmestynyt suomeksi: 1992
Alkuteos: Cujo (1981)
Sivuja: 374
Suomentanut: Reijo Kalvas
Mistä minulle: Kirjastosta