perjantai 24. toukokuuta 2019

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

"Sitä kutsutaan Surmaksi – kulkutautia, joka alkaa levitä Skotlannin maaseudulta eräänä kylmänä uudenvuodenaattona. Viruksessa on jotain selittämätöntä. Miljardit sairastuvat ja menehtyvät, mutta on myös selviytyjiä ja heidän joukossaan niitä, joissa syntyy uudenlaisia kykyjä.

Newyorkilainen kokki Lana pystyy liikuttelemaan tavaroita ja ihmisiä tahdonvoimalla. Fred osaa loihtia valoa pimeyteen. Jonah, ensihoitaja, näkee välähdyksiä tulevaisuudesta. Katie synnyttää kaksoset, joiden hän uskoo pystyvän ihmeellisiin tekoihin.

Mutta Surma vaikuttaa ihmisiin myös päinvastaisella tavalla, ja valon rinnalla nousee synkkiä voimia. Kun viranomaiset alkavat pidättää sairaudelle immuuneja tutkimuksia varten, Lana, Katie ja muut pakenevat New Yorkista löytääkseen turvapaikan. Vaikka maailma ympärillä tuhoutuisi, heillä on toisensa.
Loppu on tullut. On uuden alun aika."

Ahmin Nora Robertsin kirjoja ollessani teini-ikäinen, loikoilin kesät aurinkotuolissa ja tahti taisi olla parhaimmillaan kirja per päivä. Sitten käteeni sattui se ensimmäinen Robertsin yliluonnollinen kirja - Morriganin risti, ja hänen kirjojensa lukeminen loppui kuin seinään. Totesin ettei fantasia ole Robertsin juttu ja samalla tuntui että haluan jo jotain muuta luettavaa. Mitä enemmän luin hänen kirjojaan, sitä enemmän ne tuntuivat toistavan itseään. Kun näin tänä keväänä Robertsilta ilmestyvän  dystooppisen fantasiatarinan, uteliaisuuteni heräsi sen verran että ajattelin antaa hänen kirjoilleen uuden mahdollisuuden. Onhan Roberts kuitenkin vuosien ajan ollut yksi maailman myydyimpiä kirjailijoita. Ja onhan tässä aikaakin kulunut, joten jospa Roberts olisi kehittynyt tarinankertojana. Niinpä siis varasin Ensimmäisen vuoden kirjastosta ja sainkin sen ällistyttävän nopeasti.
Kirja starttasi varsin vetävästi. Skotlannista lähtee liikkeelle tauti, joka tappaa tartunnan saaneen muutamassa päivässä. Tautidystopia, myhäilin mielessäni, vaikuttaa huikealta. Maailmasta katosi ihmisiä hirvittävällä vauhdilla ja samalla esiteltiin kirjan keskeisiä henkilöitä, jotka kriisin keskellä keräävät ympärilleen joukkoja, jotka lopulta kohtaavat. Mutta kun tähän varsin onnistuneeseen dystopiaan, jossa ihmiset yrittävät selvitä ja rakentaa uutta Surman runtelemassa maailmassa, tuodaan keijuja, haltioita, noitia, muodonmuuttajia, ennustajia, parantajia, selvännäkijöitä ja no ihan kaikkea yliluonnollista, mitä pystyy kuvittelemaan (lohikäärmettä ei sentään ollut), niin alkoi menemään höpöhöpöksi. Tarina olisi vielä kestänyt että maailmassa olevien noitien kyvyt kasvavat, mutta siinä vaiheessa kun Eric ja Allegra alkoivat liihotella kuin jotkut mustat enkelit pitkin taivasta levittäen pahuutta mukanaan, en tiennyt itkenkö vai nauranko. Miksi on pitänyt ampua niin pahasti yli, ettei koko fantasian elementti tunnu istuvan tarinaan ollenkaan? Miksei tästä olisi voinut yrittää tehdä edes vähän uskottavaa?

Tarinahan etenee tietenkin kovalla vauhdilla, sillä kannet kätkevät sisäänsä kokonaisen vuoden tapahtumat Surman alkamispäivästä lähtien. Tarinaa aletaan kertomaan useammasta näkökulmasta, jotka yhdistyvät keskivaiheilla ja jonka jälkeen juoni seuraa vain Lanan tarinaa. Lana onkin keskeisessä asemassa kirjassa, sillä hän kantaa sisällään Valittua lasta, joka tulee joskus pelastamaan maailman kaaoksesta, voittamaan valolla pimeyden. VMP- en keksi enään muuta sanottavaa. Varsinkin kun loppukohtauksessa Lanan piilopaikkaan ilmestyy joku velhojen velho, joka tulee olemaan Fallonin opettaja 13 vuoden päästä. Mahtipontista, voisi luulla, mutta minussa heräsi vain huvittuneisuutta. En pystynyt ottamaan tätä kirjaa millään muotoa vakavasti. Tarinan hahmotkin Lanaa lukuunottamatta jäivät liian pinnallisiksi ja juoni etenee sellaisella rytinällä, ettei mistään tunnu saavan kunnolla otetta. Ja joka kerta kun alkoi vähänkään tuntua, että hei tämä tarinahan on ihan luettava ja hyväkin, kirjailija ampuu pahasti yli ja sitten taas mennään.

Ei toiminut teininä, ei toiminut nytkään. Robertsin realistiset rakkausromaanit vielä menee paremman puutteessa, mutta aion jatkossakin pysyä kaukana hänen kirjoistaan. Ei ole minun juttuni ollenkaan. 

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: Year One (2017)
Sivuja: 404
Suomentanut: Lauri Sallamo, Heidi Tihveräinen

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 21. toukokuuta 2019

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

"Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten."

Ihan ensimmäiseksi täytyy kysyä kysymys, joka oli vahvimpana mielessäni, kun kirjaa luin - Olenko ainoa, jonka mielestä suomennoksessa kirjan nimi on hämmentävä? Niin kuin me olisimme kauniita ei istu kirjaan yhtään, se ei kuvaa kirjan sisältöä millään tavalla ja tuntuu aivan randomisti valitulta taiteelliselta lausahdukselta, jonka on ajateltu tuovan kirjalle jotain arvoa. Ehkä tässä nimen kohdalla on nyt joku hieno juttu, joka on mennyt minulta aivan ohi, mutta jos joku on tämän kryptisen koodin ratkaissut, haluaisin enemmän kuin mielelläni tietää vastauksen.

Niin kuin me olisimme kauniita oli nopeasti luettu. Lyhyehkö trilleri, jonka tunnelma oli piinaava. Kirjan kaikki tapahtumat mahtuvat kolmeen tuntiin, mutta nuo kolme tuntia voivat sisältää koko loppuelämän. Eläintarhan tapahtumia tarkastellaan muutamasta eri näkökulmasta, mutta keskeisimmässä roolissa ovat Joan ja hänen pieni poikansa. Juoni on trilleriksi varsin suoraviivainen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan koukuttava. Tämä voisi tapahtua aivan oikeasti ja nykyaikaan peilaten, kirjan tarina onkin varsin ajankohtainen. Kuinka itse toimisit vastaavassa tilanteessa? Elä itse ja anna muiden kuolla, vai nousisitko sankarillisesti uhkaa vastaan? 

Minua tämä kirja ei onnistunut kuitenkaan täysin vakuuttamaan, sillä vaikka tarina alkaa hyvin, niin mukaan mahtui liikaa rönsyilyä itse asiasta. Ehkä sen tarkoituksena oli syventää henkilökuvaa ja pitää lukijaa jännityksessä, mutta minusta se tuntui lähinnä samalta kuin ärsyttävä pakollinen hiljaisuus, joita pidetään aina kaikissa kilpailuissa ja tv-ohjelmissa, ennenkuin voittaja julkistetaan. Olin liian malttamaton tietämään mitä tapahtuu, kuin lukemaan henkilöiden ajatustenjuoksua, jostain muusta kuin itse selviytymisestä kiperästä tilanteesta. Tämä olisi toiminut paremmin ytimekkäänä täsmäiskuna, jossa olisi toki kuvailtu sitä mitä äiti on valmis tekemään suojellakseen lastaan sekä ampujien mielenliikkeitä tapahtumien takana, mutta sen muun turhan olisi voinut karsia pois. Reiluun 300 sivuun venytettynä tämä tarina ei onnistunut pitämään otteessaan. Loppuratkaisu oli aika yllättävä ja jättää monia kysymyksiä ilmaan. Osittain loppuratkaisu on lukijan oman tulkinnan varassa, mutta olisin kuitenkin kaivannut suorempia vastauksia ilmoille jääneisiin kysymyksiin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: S & S
Ilmestynyt: 2018
Alkuteos: Fierce Kingdom (2017)
Sivuja: 350
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 7. toukokuuta 2019

Minna Lindgren: Vihainen leski

"Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit. Ulliksen lapset ovat valistuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat ajoissa varautua pahimpaan eli äitinsä vanhuuteen. Ikävästi vaalien he järjestävät edunvalvonnan, testamentit ja loppusijoituspaikan ymmärtämättä, mitä äiti elämäänsä kaipaa. Välillä Ullis itsekin menettää toivon ja luiskahtaa yhteiskunnan vanhuselämälle asettamiin odotuksiin, mutta hedelmäpeli, neliöiden virkkaaminen ja sukututkimus eivät sittenkään tuo sisältöä elämään."

Vihainen leski jatkaa Lindgrenille tutulla linjalla, jossa kerrotaan ikääntyneiden tosielämästä fiktiiviseen tarinaan puettuna. Vaikka Ulliksen tarina oli hauska ja Ullis itsessään valloittava ikäihminen, niin kirjan parasta antia oli sen yhteiskuntakriittisyys. Kaikki on solmittu kasaan ronskilla ja hersyvällä huumorilla, osuvalla sarkasmilla sekä onnistuneilla karrikatyyreillä. Tämä paketti toimi jälleen mahtavasti, ja olin yhtä otettu lukukokemuksestani kuin Ehtoolehto -sarjan kohdallakin. Nyt vain kirjan sankarit olivat vaihtuneet hieman nuorempaan sukupolveen, eikä ikääntyneiden elämää tarkastella enään kamalien hoitolaitoksien seinien sisäpuolelta, vaan aktiivisten eläkeläisten näkökulmasta.

Aktiivisuus eläkkeellä on mielestäni toivottavaakin, eihän se elämä eläkkeeseen lopu. Elämää on mahdollisesti edessä vielä useita vuosia, kymmeniäkin. Leskeyskin voi avata aivan uuden sivun elämässä. Sitä mieltä eivät kuitenkaan ole Ulliksen keski-ikäiset lapset, joiden mielestä heidän vanhan äitinsä kuuluisi elää niukasti parin yhteisessä rivitalo-osakkeessa siihen asti, kunnes siirtyisi pois tieltä johonkin hoitolaitokseen loppuvuosiksi ja kuolisi pois. Lapset pääsisivät käsiksi perintöön, eikä äidin hyysääminen jäisi heidän kontoilleen. On parempi toimia ennenkuin tilanne menee huonommaksi, dementia on vakava ja piilevä tauti, joka on jokaisen ikääntyneen kohtalo - tai niin ainakin Ulliksen jälkeläiset luulevat. Marko ja Susanna, nuo Ulliksen kamalat lapset, ovat onnistuneita karrikatyyrejä, sillä he onnistuivat tosissaan herättämään tunteita (onnistuneita karrikatyyrejä olivat myös palvelukoti Finaalin henkilökunta). Paheksuntaa ja järkytystä herätää myös vanhan äidin seksuaalisuus, kun eihän iäkkäät nyt sellaista, ja leski-ihminenkin vielä. Mitähän se isäkin nyt ajattelisi ja miten heidän vanha äitinsä edes kehtaa tehdä isälle niin? Ikääntyneiden seksuaalisuus onkin tabu, josta saisi puhua enemmän. Onhan ihmisellä on oikeus rakkauteen ja läheisyyteen ikään katsomatta. Lindgren herättelee lukijoita ajattelemaan yhteiskunnan asenteita ikääntyneisiin ja heihin ihmisinä - miksi yli 70-vuotias ei voisi juhlia, harrastaa irtosuhteita ja täyttää kalenteriaan harrastuksilla? Voi kai iäkkäämpi sukupolvi tehdä muutakin kuin odottaa kuolemaa ja joutessaan hoitaa jälkikasvunsa jälkikasvua.

Hauskasti kirjassa otetaan kantaa myös sukupuolineutraaliuteen, jota ilmentämässä ovat Markon toinen tuotantokausi. Kaksoset Pisara ja Sammal on puettu sukupuolineutraaleihin vaatteisiin ja edes heidän isoäitinsä ei osaa sanoa kumpaa sukupuolta lapset ovat, mutta hauskoja ja rasittavia he ovat senkin edestä, nämä vapaankasvatuksen hedelmät. Hauskuudesta ei ole puutetta tämän kirjan parissa, vaikka se puhuukin vakavaa asiaa. Suosittelen!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 247

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

"Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"

Paljon maailmalla kiitosta saanut ja palkintoja kahminut sarjan ensimmäinen osa Nevermoor - Morriganin koetukset ei vakuuttanut minua täysin. Sarjan aloitusosaa mainostettiin ehkä liikaa Pottereiden maineen siiveellä ja muokkasi liikaa ennakko-odotuksiani kirjan suhteen. Nyt kuitenkin tiesin paremmin enkä ladannut minkäänlaisia odotuksia kirjaa kohtaan. Yllätyksekseni sain huomata että hullaannuin tähän sarjan toiseen osaan täysin, olin niin tarinan sisässä, että lopussa taisin huudahtaa muutaman kerran jännityksestä ääneen. 

Nyt voin hyvillä mielin todeta, että vaikka kirjan tunnelmassa on toki edelleen Pottermaisia vivahteita - on taianomainen maailma, taikakoulu, kirottu ja väärin ymmärretty tyttö, jolla on kytköksiä pahamaineiseen pahikseen, josta ei haluta edes ääneen puhua - on tarina muotoutunut enemmän persoonalliseksi itsekseen. Potterit henkii vanhaa aikaa, kun taas tässä kirjassa on hieman moderneita vivahteita. Minusta oli ihana tutustua syvemmin maagiseen Nevermooriin, kaupunkiin, josta löytyy kiertokujia, joista päädyt aivan toiselle puolelle kaupunkia, kuin kadun pätkiä, joissa saatat tempautua yhtäkkiä pääalaspäin. Tuo kaupunki kätkee sisäänsä vedestä rakennetun talon sekä kiinnostavaakin kiinnostavamman Meineikkaan seuran, jonka alaisuudessa Morriganin tulisi saada koulutusta ja oppia kyvyistään meinioseppänä. Olin ehkä ihan hitusen pettynyt siihen, että opiskelusta ja koulusta ei kerrottu enempää. Olisin halunnut uppoutua vielä syvemmälle kirjan maailmaan.

Kirjassa oli myös yksi perustavanlaatuinen ongelma - se loppui ihan liian aikaisin. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, Nevermoor niin taianonmainen, että tarinaa olisi voinut hyvin venyttää vielä parilla sadalla sivulla. Myötäelin hyvin vahvasti tarinan mukana alusta loppuu, seurasin jännittyneenä Morriganin yksikön suhteiden kehittymistä ja ystävyyssuhteita. Olin hyvin vihainen Morriganin saaman opetuksen laadusta ja pelkäsin Ezra Viiman pilaavan kaiken. Yllätyin kovasti myös  muutamista juonenkäänteistä, joita en osannut yhtään odottaa. Voisin siis melkein sanoa, että tämä toinen osa oli parempi kuin ensimmäinen. En millään malttaisi odottaa seuraavan osan ilmestymistä!

Olen virallisesti nyt yksi niistä, jotka ovat tähän sarjaan hullaantuneet. Eihän tämän tarinan viehätysvoimaa kykene vastustamaan, minulla ei riitä edes superlatiivit kuvaamaan kuinka upea tämä lukukokemus oli!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: WUNDERSMITH - The Calling of Morrigan Crow
Sivuja: 200
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Mistä minulle: Bookbeat

torstai 2. toukokuuta 2019

Iltasatuna Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli

"Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatan ja Kalle Leijonasta. Sairas pikkupoika Kaalle eli Korppu ihailee suuresti isoveljeään Joonatania. Isoveli pelastaa Korpun palavasta talosta mutta menehtyy itse. Pian myös Korppu kuolee sairauteensa ja seuraa veljeään kauniiseen maahan, Nangijalaan. Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta."

Veljeni, Leijonamieli on satuklassikko, joka kuuluu lapsuuteni ikimuistoisimpiin kertomuksiin. Siksipä lahjoitin oman kappaleeni tästä kirjasta lapsilleni, jotta hekin voivat nauttia tästä ajattomasta tarinasta vuosien saatossa. Aloitimmekin heti lukemalla tätä kirjaa iltasaduksi, vaikka hiukan aluksi mietin onko tämä vähän liian jännittävä 5- ja 7-vuotiaille pojille. Turhaan pelkäsin, vaikka lapset kommentoivat tämän olevan jännittävä tarina, ei se aiheuttanut painajaisia kuitenkaan. Lapset kuuntelivat korvat höröllään, kun veljekset suuntasivat Katlan luolaan ja seikkailivat Nangijalassa. 

Vaikka äiti kyyneliä nieleksikin kirjan loppuessa, pojat eivät kokeneet tarinaa lainkaan surullisena. On hauska huomata kuinka eritavalla lapset ja aikuiset kokevat sekä tulkitsevat saman tarinan. Kun mainitsin itse, että olipas surullinen tarina, poikani kysyivät että miten niin? He eivät tienneet tai edes tajunneet veljeksien lopussa tehneen itsemurhaa, heidän mielestään he menivät vain sujuvasti nyt Nangilimaan. Kuitenkin tarinassa vahvasti läsnäoleva kuolema herätti lapsissa paljon kysymyksiä, ja kävimmekin mielenkiintoisia sekä tärkeitä keskusteluja aiheesta kirjan innoittamana - lapsentasoisesti tietenkin. Lapsen mieli ja mielikuvitus toimi eritavalla kuin minun, eivätkä he kiinnittäneet samoihin asioihin huomiota tai edes ymmärtäneet samoja tapahtumia sillälailla kuin aikuinen ne näkee. Ja miten he voisivatkaan ymmärtää sellaisia tapahtumia, jotka ovat heille vain käsite tai ei edes sen vertaa? Toisaalta huomasin tämän olevan lapsille myös tavallaan lohdullinen tarina, kuoleman koskettaessa perhettämme muutamaa kuukautta aikaisemmin lasten papan äkillisenä poismenona. Poikani pohtivat onkohan pappakin nyt seikkailemassa Nangilimassa, missä aikuisetkin leikkivät.

Tarinan kieli on vanhahtavaa, ja ainakin nykylapselle hieman haastavaa seurattavaa. Kuvailua on varsin paljon, joten oikein pitkien kuvailujen kohdalla saattoi huomata lapsissa keskittymisen herpaantumista. Nykylapset kun ovat tottuneet hieman suoraviivaisempaan kerrontaan, ja omat poikanikin pitävät enemmän vauhdikkaammasta kerronnasta kuin runsaasta kuvailusta. 

Koin näin aikuisena tämä lapsuuden suosikin yllättävän erilailla. Lapsena olin enemmän sadun vietävissä, mutta nyt kiinnitin huomiota veljesten erilaisuuteen. He olivat täysin toistensa vastakohtia -  Joonatan lihaksikas, vahva, rohkea, komea ja kaikkien rakastama. Korppu taas pieni ja arka poika, joka surkuttelee itseään joka käänteensä ja omaa erittäin heikon itsetunnon. Korppu oli minun mielestäni välillä hivenen ärsyttäväkin kaikessa surkeudessaan, mutta Joonatan rakastaan veljeään suunnattoman paljon. Toistensa vuoksi he ovat valmiita uhmaamaan vaaroja sillä rakkaus veljeä kohtaan on sanomattoman vahvaa, ja tämä veljesrakkaus olikin kirjan kauneimpia teemoja. Pysähdyin itsekseni myös pohtimaan sitä että Joonatan oli henkilöhahmona paljon kypsempi mitä 13-vuotiaat normaalisti olisi. Hän tuntui lähes aikuiselta, vaikka oli lapsi vielä itsekin.

Paljon on ollut puhetta siitä että tämä kannattaa harkiten lukea lapsille, mutta ainakin poikiin tälläiset huimemmat seikkailutarinat uppoaa. Sain myös huomata että lasten oma mielikuvitus suojelee lapsia, muokaten tapahtumia lapsen kokemusmaailmaan sopiviksi. Ihan herkimmille lapsille en tätä lähtisi iltasatuna lukemaan, mutta muuten suosittelen uskaltautumaan tämänkin klassikon pariin Vaahteramäen Eemelin ja Peppi Pitkätossun ohella. 

Itse aion hyötyä tästä luku-urakasta lukijanroolissa sen verran, että osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 1993
Alkuteos: Bröderna Lejonhärta (1973)
Sivuja: 287
Suomentanut: Kaariina Helakisa

Mistä minulle: Olen saanut tämän lapsena lahjaksi