torstai 27. kesäkuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä

"Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista, joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta? 

Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin, johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat sekä serkun puhki katsottu häävideo, jolla hymyili maailman komein mies. 

Missä ovat nyt päivit ja markot, lapsuuden rakkaat matkaystävät? Miksei elämä taviksena ota luonnistuakseen?"

Ratisen Matkaystävä kertoo millaista on kasvaa uskonnollisessa yhteisössä ja miltä tuntuu kasvaa siitä ulos. Se kertoo myös lapsen silmin sen miltä tuntuu kokea syyllisyyttä siittä, kun opettaja ryskyttää luokan kynnyksen yli telvision ja katsotuttaa luokallaan opetusvideoita. Miltä tuntuu tuntea huolta ystävistä, jotka eivät eläkkään Jumalan opetusten mukaisesti. Se myös sanoittaa sitä, kun nuori alkaa kyseenalaistamaan ahtaisiin raameihin sulloutuneen vakaumuksen opetuksia sekä sen tarjoamaa pelastusta. Kertomus nostaa myös esille sen häpeän mitä nuori nainen kokee taustansa vuoksi. Kaikki tämä on kerrottu uskottavasti, sillä tarina kumpuaa kirjailijan omista kokemuksista. Kirjan sävy ei ole kuitenkaan tuomitseva vanhoillislestadiolaista yhteisöä kohtaan, kuten kaikesta muustakin siitäkin löytyy myös paljon hyvää, kuten esimerkiksi turvattu lapsuus kodissa, jossa vanhemmat eivät läträä alkoholin kanssa. 

Kirjan päähenkilö joutuu välillä liikkeestä erottuaan hyvinkin absurdeihin tilanteisiin, kun hän yrittää opetella elämään maallista elämää. Hän ei tiedä valtavirran musiikista mitään, sillä hän on nuoruutensa ja lapsuutensa kuunnellut siionin lauluja ja marssimusiikkia. Hän ei tiedä sitä että pornofilmit kuuluu laittaa piiloon myös silloin kun ei-uskovaiset vanhemmat tulevat käymään. Hän haluaa kovasti oppia elämään kuin tavallinen suomalainen nuori, mutta opittavaa on niin valtavasti. Suojattu nuoruus yhteisön huomassa ei ole opettanut hänelle tarpeellista tietoa siitä kuinka tavalliset ihmiset elävät ja olevat. Kieltämättä suupieliä vetää myös hymyyn mietelmät siitä ovatko hiusten kihartimet syntiä ja voiko telvisiosta katsoa lastenelokuvia. Jos disneyn vhs-kasetteja löytyy, ne on parempi pitää piilossa ja olla huutelematta asiasta julkisesti. Nykyäänhän tieto on internetin ja älypuhelimien aikakautena helposti saatavilla, joten en usko että enään uskosta eronneet nuoret joutuvat yhtä noloihin tilanteisiin kuin tässä tarinassa päähenkilö joutuu, mutta se peilaa hienosti heidän ja meidän maailman erilaisuutta sekä sitä kuinka kasvatus istuu tiukassa ja nuoren sydämestä kumpuaa pahennusta vaikka hän haluaa hyväksyä niin rokkimusiikin, alkoholin kuin irtosuhteetkin. Kirja kuvaakin hienosti kuinka irtaantuminen yhteisöstä ei ole ihmisille mikään hetken heilautus vaan pitkällinen päänsisäinen prosessi.

Ratisen kieli on hyvin toteavaa ja melko korutonta. Kerronta etenee dialogipainotteisesti suoraan kuin luotijuna puksuttaen vauhdikkaasti kohti loppua. Tahti on silti sopiva ja lukeminen mukavan selkeää. Olin kertomuksen lumoissa, enkä edes tajunnu ettei päähenkilön nimeä kerrottu missään vaiheessa. Huomasin asian vasta kun aloin kirjoittamaan Goodreadsiin lyhytarviota lukemisen jälkeen. Oivallinen esikoisteos, joka lähestyy lempeällä otteella tärkeää aihetta.

Annna kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 346

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Melba Escobar: Kauneussalonki

"Kolumbialaisen Melba Escobarin rikosromaanin tapahtumat sijoittuvat bogotalaisen hienostoalueen kauneussalonkiin. Karen on yksi salongin parhaista työntekijöistä, mutta hän tekee muutakin kuin poistaa asiakkaiden ihokarvat tai levittää heidän kasvoilleen mutanaamioita. Karen tietää asiakkaistaan kaiken – kenellä on silikonirinnat, kuka vietti pitkän viikonlopun Miamissa rakastajansa kanssa ja kuka aikoo ottaa avioeron miehestään. Hoitojen lomassa Karenille uskoutuvat psykoanalyytikko, kongressiedustajan vaimo ja tunnettu TV-juontaja. Asiat saavat kuitenkin vakavamman käänteen, kun yhden asiakkaan teini-ikäinen tytär löydetään murhattuna ja käy ilmi, että Karen on yksi tytön viimeisenä nähneistä ihmisistä."

Kauneussalonki antaa ensisilmäyksellä kuvan että kyseessä on kevyt viihteellinen dekkari, jossa kauneussalongin työntekijä ratkaisee sukkelalla älyllään ja sisäpiirin tiedoillaan asikkaansa murhan ennen poliisia. Samalla kun hän levittelee mutanaamioita ja ajelee ihokarvoja yläluokkaisilta naisilta, hän kuuntelee, sillä naisilla on tapana lörpötellä ohi suunsa. Bogotán kaltaisessa suurkaupungissa rikkaat muodostavat pienen piirin, jossa kaikki tuntevat toisensa jotakin kautta, ja vaimoilla on aina paljon arvokasta tietoa miestensä asioista. Samalla Kolumbian aurinko lämmittää iloisesti taustalla ja samba raikaa. Ei kuitenkaan kannata langeta tähän harhaluuloon, niinkuin minä tein, sillä Kauneussalonki on paljas ja raadollinen kuvaus naisten asemasta miesten hallitsemassa ja juuriaan myöten korruptoituneessa Kolumbiassa. Se paljastaa luokkaerojen vaikutukset miljoonien asukkaiden Bogotássa, jossa hyvinvoiva ja rikas vähemistö elää yltäkylläisyydessä aidatuilla aluiella lukaaleissaan ja ostaa itselleen oikeutta yhteiskunnassa, jossa raha takaa koskemattomuuden. Samaan aikaan köyhempi osa kansasta asuu slummeissa, he joutuvat raatamaan elantonsa eteen ankarasti ja joskus kyseenalaisillakin keinoilla. Huonoilla asuinalueilla voi olla turvatonta jopa omassa kodissakin.

Kirjan päähenkilö on Karen, joka on tapahtumien keskipisteessä. Hän ei kuitenkaan itse kerro tarinaansa lukijalle, vaan kertojana toimii psykoanalyytikko Claire, joka on tutustunut Kareniin kauneussalongissa. Toisena kertojana toimii myös murhan uhri sekä Lucía, joka on Clairen hyvä ystävä ja ex-miehensä haamukirjoittaja. Juoni rakentuu pienen keskiön ympärille, ja kaikki liittyvät toisiinsa jollakin tavalla. Ajottain näin pieni piirileikki tuntui epäuskottavalta Bogotán kokoisessa suurkaupungissa, vaikka eliitin osa asukkaista onkin pieni. Myös kertojaäänen vaihtelu ja runsaat sivuhenkilöt tahtoivat sekoittaa minua ajottain. Olisin kaivannut kertojaäänen vaihtumiseen selkeitä vihjeitä, sillä välillä se tuli aivan puskista, jolloin piti pysähtyä miettimään kuka nyt puhuu ja kenen näkökulmasta. Näkökulmia ja aikatasoja on useita, samoin henkilöitä, joten kerrontarakenne olisi kaivannut selkiyttämistä sekaannusten välttämiseksi. Lukiessa täytyy olla tarkkana ja välillä pysähtyä miettimään kuka kukin on, kuka puhuu, kenestä puhutaan aja miten he liittyivätkään toisiinsa.

Tässä kirjassa ei ollut yhtä ainoaa hyvää miestä. He kohtelivat naisia sekstistisesti, raiskasivat ja pahoinpitelivät naisia miten halusivat. He myös ottivat mitä halusivat - raha, suhteet ja valta takasi koskemattomuuden oikeuskoneiston hampaisassa. Kirjan naiset ovat uhreja monessa mielessä, jokainen kirjassa esiintyvä keskeinen naishenkilö on kokenut yhteiskunnassa vääryyttä miesten taholta. Lukeminen saakin pohtimaan naisen asemaa Kolumbiassa. Rahalla saa, ja en epäile yhtään etteikö kirjassa kuvatut ihmiskohtalot olisi mahdollisia tuossa korruptoituneessa maassa.

Kirja oli dekkariksi naamioitu kirja, jossa murha kyllä tapahtuu ja sitä selvitellään että peitellään. Rikoksiakin tapahtuu aina talousrikoksiin asti, mutta en koe tämän edustavan lajin perinteisimpiä edustajia, vain sivuavan niitä. Kirjassa ei ole harmaita aivonystyröitä kutittavaa murhamysteeriä, jossa syyllistä pääsee arvailemaan vihjeiden perusteella. Syyllinen kerrotaan jo paljon ennen kirjan loppuhuipennusta. Myös niskakarvoja pystyyn nostava tunnelmannostatus puuttui, vaikka kirjan loppuratkaisu melkoisena yllätyksenä tulikin. Pääpaino on kuvata nimenomaa naistenasemaa ja Kolumbian korruptoituneisuutta.

Kokonaisuutena kuitenkin pidin kirjasta sen kertoman tarinan takia, sillä se sai minut ajattelemaan karuudellaan asioita syvemmin naisenasemasta, vallantasapainosta ja korruptiosta. Lukeminen on ajottain ahdistavaa, mutta puhuttelevaa samaan aikaan. Olen vaikuttunut ja siksipä päädyn antamaan tälle kirjalle 3,5 / 5 pistettä sen puutteista huolimatta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Aula & Co
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: La casa de la belleza (2015)
Sivuja: 262
Suomentanut: Taina Helkamo

Mistä minulle: Kirjastosta

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

"14-vuotias Pearl elää äitinsä kanssa autonrämässä floridalaisella asuntovaunualueella. Rutiköyhä perhe on pahnanpohjimmainen asefanaatikkojen, epäilyttävien lahkolaisten ja alligaattoreita lahtaavien punaniskojen yhteisössä. Elämä mullistuu, kun vaarallinen hurmuri tunkeutuu äidin ja tyttären väliin. Kun aseet puhuvat, on tragedia väistämätön. Pearlin edessä aukeaa uusi, tuntematon ja entistä vaarallisempi maailma."

Rakkaudesta aseisiin nostaa esille amerikkalaisen yhteiskunnan reuna-alueella elävien arkea ja on samalla äitinsä kanssa autossa asuvan Pearlin kasvutarina. Pearlin arkea on lisätä muroihinsa veteen sekoitettua maitojauhetiivistettä, maistaa etupenkillä vietetyn yön jälkeen suussaan hyönteismyrkyn maku ja etsiä viereiseltä kaatopaikalta aarteita ystävänsä kanssa. Jopa rähjäisellä asuntoautoalueella, jossa harrastetaan pimeää asekauppaa, Pearl ja hänen äitinsä Margot kuuluvat nokkimisjärjestyksen alimalle tasolle. Asuntovaunualue on otollinen paikka rikolliselle toiminnalle, sillä sinne eivät paikalliset huvikseen eksy, eivätkä poliisitkaan viitsi paikalle kovin usein vaivatua. Siellä Pearl varttuu teini-ikäiseksi, käyden koulua väärennetyn syntymätodistuksen turvin.

Rakkaus ja toivo ovat vahvoja teemoja, mutta eniten kirjan tunnelmaa kuvaa se, kun kaikki toivo on viety. Rakkautta on monenlaista, on Margotin rakkautta tyttäreensä Pearliin, jolle hän koittaa tarjota parhaansa ja jolle hän opettaa että unet ja unelmointi on ilmaista, on Margotin intohimoista rakkautta Eliin, joka saa pitkään yksin olleen, pelastusta odottaneen naisen hulluksi rakkaudesta, on meksikolaissävytteistä lähimmäisenrakkautta sekä nuoren sydämen vienoa rakkautta. Rakkautta on vaikka ihmiset keikkuvat reunalla ja josta keikautus yhteiskunnan nurjalle puolelle on nopea. Sen myös tämä tarina osoittaa. Pearl ei koskaan tiennyt paremmasta, hän eli koko elämänsä kurjuudessa. Hänen äitinsä yläluokkailen lapsuus ja oppineisuus ei suojellut Pearlia luisumasta väärille poluille.

Rakkaudesta aseisiin oli nopealukuinen, hyvin elävästi kerrottu tarina, joka oli ohi luodin vilahduksessa. Kirja jätti jälkeensä vahvat jälkimainingit, sillä tämä tarina ei aivan hetkessä unohdu. Rakkaudesta aseisiin on tupakan ja ruudin hajuinen kuvaus yhden perheen arjesta sekä amerikkalaisen yhteiskunnan kääntöpuolesta. Clement antaa äänen niille, jotka eivät niin usein pääse tarinoiden päähenkilöiksi, kuin pahisten roolissa. Pääroolissa on aseet ja asekauppa, mutta enemmänk kirja on kuitenkin kertomus ihmisistä, joiden suunta elämässä oli täysin hakoteillä ja aseet ovat yhdistävänä tekijänä. Aseet ovat merkittävässä roolissa tarinassa, jossa mies antaa lahjaksi mielitetylleen aseen, jossa ihmiset eivät edes hätkähdä laukausten ääniä, sillä ne ovat niin arkipäivää.

Täytyy myöntää, olin aluksi hieman skeptinen kaikista kehuista huolimatta, sillä kirjan aihe tuntui minulle todella vieraalta. Vahva tarina kuitenkin tempaisi samantien mukaansa ja jaksoi kantaa loppuun asti takeltelematta. Olen positiivisesti yllättynyt ja suosittelen kyllä muillekin tutustumaan tähän teokseen. Rakkaudesta aseisiin saa pohtimaan amerikkalaista yhteiskuntaa, asemyönteisyyttä ja sen seurauksia kansalaisille.

Clementiltä on suomennettu kaksi muutakin teosta - Varastettujen rukousten vuori ja Basquiatin leski. Pakko lukea jossain vaiheessa nuokin, sillä ihastuin Clementin eläväiseen ja kantaanottavaan kerrontaan kovasti. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: LIKE
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Gun Love (2018)
Sivuja: 278
Suomentanut: Terhi Kuusisto

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

"Downton Abbey kohtaa Agatha Christien! Vanhan ajan murhatarina henkii perienglantilaista charmia. 

Köyhä lontoolaistyttö Louisa Cannon pakenee julmaa setäänsä ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen maalaiskartanoon. Hänestä tulee 16-vuotiaan Nancy Mitfordin uskottu ja ystävä, ja yhdessä he myös joutuvat keskelle salaperäisen junamurhan tutkintaa. Mitä tapahtui Florence Nightingalen kummityttärelle?

Mitfordin aatelisperhe – etenkin sen kuusi kaunista tytärtä – oli tosielämässä monien kohujen ja skandaalien keskiössä 1900-luvun alkupuolella. 

Mitfordin murhat aloittaa sarjan, joka perustuu tosielämän murhiin ja historiallisiin henkilöihin."

Aloitin lukemaan tätä kirjaa alkuvuodesta Bookbeatissa, mutta jotenkin en vain meinannut päästä tarinan imuun mukaan. Ehkä mieliala ei vain ollut oikea tälle cozy crime tarinalle, mutta kun latasin Bookbeatin uudestaan lyhyen tauon jälkeen, ajattelin antaa vielä yhden mahdollisuuden kirjalle. Se olikin kannattava päätös, sillä tempauduinkin tarinan mukaan lopulta kokonaan. Ehkä olin odottanut enemmän dekkarimaista kirjaa tätä aloittaessani, mutta kun toisella yrittämällä lähdin jatkamaan tarinan parissa ilmaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia, tarina tuntuikin tarpeeksi vetävältä. 

Mitfordin murhat on avausosa sarjalle, jonka tarinat perustuvat tosielämän murhiin ja historiallisiin henkilöihin. Tämänkin kirjan junamurha on oikeasti tapahtunut, vaikkei sitä koskaan ole onnistuttu selvittämään. Kirjailija on siis sepittänyt oman ratkaisunsa murhalle ja kietonut sen skandaaleista tunnetun Mitfordien perheen ympärille. Mitfordin perhe onkin suhteellisen tunnettu aatelisperhe, ainakin historian ystävien parissa, joten heidän elämästään löytyy varmasti paljon ammennettavaa tarinoihin.

Pääpaino tarinassa ei ole murhan selvittelemisessä, vaikka se vahvasti koko ajan mukana kulkeekin. Sikispiä tämä ei istu minusta edes cozy crime -luokituksen alle, sillä enemmän tarina keskittyy kuvaamaan Lucyn elämää sekä sopeutumista Mitfordien kartanon elämään. Suhteilla ja niiden kehittymisellä on myös merkittävä osa tarinan juonikaaren kehittymisessä. Mitfordien perhe on kiehotava, muttei onnistu erottumaan edukseen tarinan taustalta. Olisin myös toivonut hieman nopeammin etenevää juonenkuljetusta, sillä alku alkoi melko kangerellen ja laahaten.

Laadultaan Mitfordin murhat on keskitasoa, sillä sen kerronta on melko simppeliä eikä tarina itsessään ole mitenkään erikoinen. Itse kuitenkin pidin kirjan ajankuvasta, ja siitä kuinka siinä kuvaillaan tuon ajan elämää elävästi aina junakulttuurista luokkaeroihin. Tämä sopiikin luettavaksi viihteellisenä välipala romaanina näin lämpiminä kesäpäivinä, mutta mitään Christiemäistä aivonystyröitä kutkuttavaa murhamysteeriä on turha odottaa. 

Jessica Fellowes on Downtown Abbey -sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär, ja väkisin rupeaa miettimään kuinka paljon kuuluisalla sedällä on ollut vaikutusta kustannussopimuksen saamisessa. Sarjan toinen osa Nuori, kaunis ja kuollut ilmestyy tänä vuonna, aion antaa sille mahdollisuuden, jos kirjailijassa olisi tapahtunut kehitystä toisen osan kohdalla. Mutta jos kaipaa näin dekkariviikon kunniaksi hieman iisimpää rikostarinaa vastapainoksi kovaksikeitetyille dekkareille, niin tässä on aivan oivallinen vaihtoehto siihen.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Mitford murders (2017)
Sivuja: 398
Suomentanut: Laura Beck

Mistä minulle: Bookbeat

torstai 13. kesäkuuta 2019

Dekkariviikon kunniaksi dekkarivinkkejä

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa. Itse luen tällä hetkellä teeman mukaisesti yhen lempikirjailijani, eli Stephen Kingin, trilleriä Mersumies. Dekkarit kuuluvat olennaisena osana suomalaisten kesään. Kirjakaupat ovat huomioineet genren suosion viettämällä kesän alussa valtakunnallaista dekkariviikkoa, joka on tänä vuonna 10.6-16.6.2019. Dekkarilauantaita vietetään 15.6.2019. 

 
Pidän valtavasti dekkareista, ne kuuluvat minunkin suosikkigenreihin ja ovat ehdottomasti parasta kesälukemista. Jos kuitenkin ongelmasi on ettet tiedä vieläkään mitä teeman mukaista kannattaisi lukea, voin heittää muutaman vinkin.

Agatha Christien perinteiset dekkarit ovat aina varma valinta. Hän on todellinen dekkarikuningatar ja hänen tuotannostaan löytyy teoksia vaikka millä mitalla. Oma suosikkini on, kuten olen moneen kertaan aikaisemminkin maininnut, Hercule Poirot, mutta myös neiti Marpelesta kertovat kirjat ovat taattua laatua. Omiin suosikkeihini kuuluu Eikä yksikään pelastunut, joka on Christien tuotannosta varmasti tunnetuin teos. Lisäksi Poirotin seikkailluista mieleenpainuvimmat ovat olleet; Idän pikajunan arvoitus, Kuolema Niilillä, Roger Ackroydin murha ja Aikataulukon arvoitus
 
Siinä muutamia mistä kannattaa aloittaa Christien tuotantoon tutustumisen, jos jostain syystä ei ole vielä hänen kirjojaan lukenut. 



Alan Bradleyn luoma Flavia De Lucesta, pikkuvanhasta kotikemististä ja näppärästä nuoresta salapoliisista, kertova sarja on valloittava. Sarja kulkee perinteisen englantilaisen salapoliisiromaanien hengessä, eikä väkivallalla mässäillä tai veri roisku pitkin rivien välejä. Flavian kotikylässä tapahtuu poikkeuksellisen paljon rikoksia, joita nuori tyttö ratkaisee isosiskoilleen tekemien kepposten ja kotilaboratoriossaan tekemien kemiallisten kokeiden lomassa. Sarja kertoo kuitenkin rikosten ratkomisen ohessa myös Flavian perheestä sekä heidän rapistuvasta kotikartanostaan, joka on Flavialle rakas. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä jo kymmennen osaa, joten lukeminen ei lopu ihan heti kesken.
 
Jos jatketaan edelleen hieman perinteisen ja englantilaisten dekkarien linjalla, niin J.K. Rowlingin Robert Galbraithin salanimellä luoma Cormoran Strikestä kertova sarja on myös aivan loistava. Sarja on tummasävyinen, mutta kuitenkin vielä suhteellisen siistiä rikostenratkontaa. Oman säväyksensä kirjoihin tuo rouhean yksityisetsivän ja hänen kauniin ja nokkelan avustajansa välillä palava kemia. Jotain on selvästi ilmassa, mutta kytee matalalla liekillä. Jos pidit Harry Pottereista, löytyy näistä kirjoista J.K. Rowlingille ominaista sanailua, joten pidät varmasti myös Cormoran Strikesta.

Käen kutsu on sarjan avausosa. Tähän mennessä osia on ilmestynyt neljä, uusin osa, Valkoinen kuolema julkaistiin tänä keväänä. Silkkiäistoukka on sarjan toinen osa ja Pahan polku kolmas. Itselläni Valkoinen kuolema odottaa yöpöydällä vuoroaan seuraavaksi, muut osat olenkin jo lukenut. 


Kotimaisten dekkarien kentältä suosittelen vahvasti Vera Valan Arianna De Belliksestä kertovaa ihanan Italian tuoksuista dekkarisarjaa. Sarjan juoni, joka kantaa kirjoista toiseen rikosten ratkaisujen lomassa on mielenkiintoinen ja kertoo Ariannan menneisyydestä, joka on hänelle itselleenkin hämärän peitossa. Sarjan vahvuuksia on myös Italian kuvaus, joka on todella eläväistä. Näiden kirjojen parissa voi siis todellakin nojatuolimatkailla lämpimään ja tuoksuvaan Italiaan sekä lähes maistaa italialaisten herkkujen maut kielellään. Vala osaa kuvailla miljöön lisäksi myös tarkasti italialaista elämäntyyliä. Lisämausteena Vala heittää kirjoissaan pahuksenmoisia cliffhangereita, sillä Ariannan menneisyydessä ja nykyisyydessä tapahtuu paljon kaikenlaista. Sarjan parissa on siis vain pakko jatkaa, sillä uteliaisuus ei anna muuten rauhaa.

Arianna De Bellis tutkii -sarja on varsin viihdyttävää kesälukemista niin rannalle kuin riippumattoon. Tai no näillä keleillä parempi sanoa, että kirjan matkassa on mukava matkustaa lämpimimpiin sääoloihin ja vetasta vilttiä jaloille sohvanmutkassa.



Clare Mackintosh kuuluu tällä hetkellä dekkarimaailman kärkinimiin eikä suotta. Hänen romaaninsa ovat koukuttavia ja jännittäviä, eikä niitä malta millään laskea käsistään. Ne tarjoavat lukijalleen yllätyksiä, eivätkä sorru liikaa ennalta-arvattavuuteen. Juonien puolesta Mackintoshin luomat tarinat ovat mukavasti ajanhermolla. Mackintosh työskenteli kaksitoista vuotta poliisina ennenkuin hän siirtyi kirjoittamaan päätoimisesti jännäreitä. 

Tällä hetkellä Mackintoshilta on ilmestynyt neljä romaania, joista suomennettuina on ilmestynyt kolme. Neljäs suomennos julkaistaan syyskuussa, enkä malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä oli ilmestymisvuonnaan Britannian myydyin kirja, seuraavaksi ilmestynyt Minä näen sinut, joka on minun henkilökohtainen suosikkini, ampaisi samantien Sunday Timesin listaykköseksi. Kolmas kirja Anna minun olla vakiinnutti hänen asemansa psykologisten trillereiden taiturina. Lahjakas kirjailija siis kyseessä, joten uskallan häntä varauksetta suositella, ei hänen kirjojaan turhaan kehuta.


Vielä muutamia hyviä dekkaristeja mainitakseni, niin ruotsalaisen Camilla Läckbergin Fjällbacka -sarja on loistava myös, pohjoismaiden dekkarikuningatareksikin häntä tituleerataan. Todella viihdyttäviä ja juonivetoisia dekkareita, eikä Läckberg osannut itsekään aavistaa millaisen suosion hänen Erica Falkin ja hänen poliisimiehensä Patrick Hedströmin tähdittämät rikosromaanit saavat.
Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan kannattaa myös tutustua, hieman roisimpaa menoa siitä pitäville, sarja kertoo alkoholisoituneesta oslolaisesta poliisista, joka on ongelmistaan huolimatta erittäin taitava rikosetsivä. 

Kevään uutusromaaneista nostan esille Erin Kellyn Älä jää pimeään, joka oli oikea page turner ja liikkui mielenkiintoisten teemojen ympärillä. Kelly on rakentanut mehukkaan trillerin, joka on samaan aikaan hyvin realistinen ja yllättävä. Kannattaa lukea, jos et ole vielä lukenut!



Mitäs te luette dekkariviikon kunniaksi?

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

"Millaista on rakastaa miestä, joka johtaa maailman kokaiinikauppaa yhdessä maailman korruptoituneimmista maista? Virginia Vallejo kertoo avoimesti suhteestaan Kolumbian pelätyimpään huumeparoniin Pablo Escobariin.

Pablon ja Virginian suhde kesti viisi vuotta huolimatta siitä, että Escobarilla oli vaimo ja lapsia. Suhteen aikana Virginia pääsi osalliseksi todellisesta luksuselämästä, mutta suhteen loputtua ja etenkin Escobarin kuoleman jälkeen Vallejon elämä muuttui täysin. Virginiasta tuli sosiaalinen hylkiö, ja tietojensa takia hän oli hengenvaarassa. Vuonna 2006 Yhdysvaltain huumepoliisi DEA kiidätti hänet todistajansuojeluohjelman turviin Miamiin, missä hän edelleen asuu."

En yleensä lue omaelämäkerrallisia tietokirjoja, mutta Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria vaikutti aiheeltaan niin erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että päädyin lainaamaan kirjan kirjastosta. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan huumeparonin elämään, hänen rakastajattarensa näkökulmasta. Pablo Escobar on yksi maailman tunnetuimmista rikollisista ja luketui maailman rikkaimpien miesten joukkoon. Hän pyöritti menestyksellistä huumebisnestä Kolumbiassa ja sanotaan että Escobarin kartelli toimitti jopa noin 80% koko maailman kokaiinista. Liikevaihto ei pyörinyt ihan pikkurahoissa, ja tuo politiikkassakin vaikuttanut huumemoguli omistikin mm. yhden lentokoneen sijaan kokonaisen laivueen koneita ja oman eläintarhan.

Kirja on todella yksityiskohtainen ja kuvaa todella tarkasti tapahtumia, joita Virginia muistelee jälkeenpäin. Tämä sai minut pohtimaan kuinka paljon kirjasta on totta ja kuinka paljon muistojen vääristymiä ja mielikuvituksen värittämää? Tällä toki ei suuremmin ole väliä, sillä muuten tarina pysyy faktassa ja maalaa Escobarista kuvan hyvin häikäilemättömänä ja julmana miehenä. Escobar tuntui olevan narsistien valioluokkaa. Aluksi hän osasi olla niin hurmaava ja kertoa kuulijalle juuri ne sanat, jotka tämä halusi kuulla. Mies sai lähes jokaisen taipumaan tahtoonsa ja kartellin jäsenet pysymään uskollisena hänelle. Hän sai myös Virginian taipumaan käsissään kuin sulan vahan ja onnenpäivien aikana kaikki olikin vielä hyvin. Moni kakku päältä kaunis, jotkut sisältä silkkaa sontaa. Kun Escobarin alamäki alkoi ja hän joutui painumaan maan alle, alkoivat myös hankaluudet. Kuinka julmasti tuo mies pystyi kohtelemaan Virginiaa ja muita läheisiään. 

Muttei Escobar ollut ainoa, joka saa karvat nousemaan pystyyn. Minun silmissäni diivaileva Virginia nostaa liikaa itseään esille. Kertoilee kuinka hän saa shoppailtua päivässä Manhattanilla monen kymmenen tuhannen edestä, kuinka hän puketuu vain laatudesigniin. Aivankuin hänen viiden tuhannen dollarin mekoillaan ja käärmeennahkalaukuillaan on mitään väliä muiden tapahtumien valossa. Hän korostaa sitä, kuinka lukuisien lehtien kansikuvamallina hän on toiminut, kuinka suosittuja hänen juontamansa tv-ohjelmat ovat olleet ja hänen esiintymisensä mainoskampanjoissa buustannut brändien tuottoa. Hänelle kelpaa vain rikkaat miehet ja hän ei kaipaa mitään orkideoita, kun ottaisi vastaan mielummin rubiineja. Yäk, yäk ja yäk miten puistattava ihminen. Niin itsekeskeinen, että lukeminen otti välillä pannuun niin että höyry nousi korvista. Halusin lukea hänestä ja Escobarista, en siitä kuinka kaunis ja älykäs, laatutietoinen ja hyväsydäminen ihminen hän oman tulkinnan mukaansa on. Virginia vaikutti yrityksistään huolimatta vain itserakkaalta ja turhamaiselta, eikä hänen yrityksensä kiillottaa omaa sädekehäänsä toimineet, vaan pudottavat pohjaa tarinan uskottavuudelta. Onhan se nyt jo lähtökohtaisesti selvää ettei lämmin ja hyväsydäminen ihminen rakasta sellaista rikkollista, mikä Pablo Escobar oli ja katso läpisormien ja anna anteeksi niin paljon mitä Virginia teki ja antoi. Virginia oppi myös sulkemaan silmänsä kauheuksilta ja vaikutti lopulta vahavasti noissa kuvioissa, vaikka itse pitikin niin sanotusti puhtaat jauhot pussissa. Minun silmissä hän oli yhtä rikollinen kuin Escobarkin ja rahan sokaisema.

Tämän kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, sen haluaisin nähdä. Lisäksi sarja nimeltä Narcos kertoo myös Pablo Escobarista ja hänen huumebisneksistään. Kirja itsessään jäi kerronnan vuoksi hieman vaisuksi lukukokemukseksi. Virginia itsensä tyrkyttämisen lisäksi kerronta oli liian hajanaista sekä dramatisoitua, enkä aina oikein meinannut pysynyt kärryillä tapahtumissa, vaikka isommassa mittakaavassa juonikaari pysyikin hallinnassa. Tarinassa vilisi myös liikaa nimiä, osan näistä tapahtumista olisi voinut karsia ja keskittyä tarinassa enemmän Escobariin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: LIKE
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: Amando a Pablo, odiando a Escobar (2007)
Sivuja: 461
Suomentanut: Sari Selander

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

"Niin kauan kuin tiedetään, Kuutta herttuakuntaa on hallinnut Näkijöiden suku. Mutta ajat ovat muuttuneet ja taistelu vallasta käynyt yhä häikäilemättömämmäksi: barbaarien punalaivat kulkevat pitkin rannikkoa tekemässä tuhojaan, ja kuningas on voimaton.

Sitten kohtalo heittää kuninkaan hoviin nuoren Fitzin, ylhäisen prinssin äpäräpojan. Kateellisten mielestä poika on uhka vallanpitäjille – mutta voisiko hän olla myös avain kuningaskunnan eloonjäämistaistelussa?

Kun kuningas saa tietää, että Fitz on saanut sukunsa perintönä telepaattisen kommunikoinnin ja ennaltanäkemisen lahjan, hän antaa salaa valmentaa poikaa tehtävään, joka vie keskelle Kuuden herttuakunnan valtajuonitteluja ja sotatantereita. Fitzistä on tuleva kaikkien aikojen taitavin salamurhaaja Hänen Majesteettinsa palvelukseen, ja monen vaativan taidonnäytteen jälkeen hän saa tehtävistä vaikeimman ja haastavimman."

Salamurhaajan oppipoika on Robin Hobbin kiitetyn ja kehutun Näkijän taru -trilogian avausosa. Robin Hobbin nimen taaksen kätkeytyy yhdysvaltalainen kirjailija Margaret Astrid Lindholm Ogden, joka on kirjoittanut useamman sarjan, jotka sijoittuvat Kuuteen herttuakuntaan. Näkijän taru -trilogia, Lordi kultainen -trilogia sekä Narri ja Näkijä -trilogia kertovat äpäräpoika Fitzistä, ja ovatkin rakastetulta fantasiakirjailijalta ainoat suomennetut sarjat. Hobb on kirjoittanut aikaisemmin myös nimellä Megan Lindholm, mutta alkaessaan kirjoittaa Näkijän taru -trilogiaa hänestä tuntui että kirja on tyyliltään niin erilaistan Megan Lindholmin tuotantoon verrattuna, että päätyi vaihtamaan nimeä.

En tiennyt oikein mitä odottaa, kun aloin lukemaan Salamurhaajan oppipoikaa. Kansikuvan perusteella odotin jotain perinteistä miekka ja magia tyylistä fantasiaseikkailua, jossa maagit taikovat ja sankarit taistelevat urhoollisesti miekat viuhuen örkkejä ja muita taruolentoja vastaan, samalla kun kivissä linnoissa punotaan poliittisia juonia. Salamurhaajan oppipoika oli kuitenkin jotain aivan muuta. Ensinäkään kerronta ei ollut mitään vauhdikasta seikkaulua vaan tarkkanäköistä kuvailua sekä pohjustusta oli paljon. Kerronta oli kuitenkin todella onnistunutta, joten runsas kuvailu ei tuntunut puuduttavalta, vaan sitä luki enemmän kuin mielellään. Kirja on jaettu lukuihin, jotka kaikki kuvaavat tiettyä vaihetta Fitzin elämässä ja lukija on Fitzin pään sisällä. Kun Fitz on pimenossa tietyiltä tapahtumilta ei lukijakaan niistä ole kärryillä, vaan ratkoo ympärillään olevia pulmia ja havannoi maailmaa Fitzin silmin. Tarinaa kertookin vanhempi Fitz, muistellen elämänsä rikkonaisia nuoruusvuosia. Vaikkei kirja juonellisesti ylläkkään tapahtumarikkaiden seikkailutarinoiden rinnalle, on juonenkäänteitä silti sopivassa suhteessa verkaiseen kerrontaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun saakka. Juoni oli kokonaisuudessaan myös virkistävän ennalta-arvaamaton, koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Miljööltään Kuusi Herttuakuntaa on varsin keskiaikainen ja tunnelmaltaankin melko ankeahko. Elämä on rankkaa ja suhteellisen alkukantaista. Fitz joutuu keskelle kuninkaan hovia Peuranlinnaan, ja lähes ensi metreiltä poliittisten valtataisteluiden ja juonittelujen pyöritykseen. Kuingas alkaa kouluttamaan Fitzistä, lapsenlapsestaan, omaa salaista asettaan - salamurhaajaa. Fitz käy läpi koulutuksen ja samalla koittaa opetella käyttämään sukulinjassaan periytyvää Taitoa. Magia kirjassa onkin yllätyksekseni varsin hienovireistä. Taikuus esiintyy Taitona, jota vain harvat omaavat ja vielä harvemmat tarpeeksi siihen, että oppisivat käyttämään sitä. Lisäksi on myös Vaistoa, joka on vaiettu taito, eikä sen käyttämistä katsota hyvällä. Vaisto on kuningaskunnassa tabu, joka leimaa käyttäjäänsä negatiivisesti. Fitzillä on kuitenkin kummatkin, niin Taito, vaikakin heikkona, kuin myös Vaisto, josta hän saa lohtua vaikeina aikoina. Tarinassa ei siis heilu partasuisia velhoja heiluttamassa sauvaansa tai nuoria ja komeita maageja tekemässä taikojaan, eikä liiemin haltijoita, keijuja tai muitakaan fantasiaolentoja. Sen puoleen Salamurhaajan oppipoika ei ole perinteistä eeppistä fantasiaa, vaikka tarina sijoittuukin kuvitteellisen maailmaan ja taikuuden käyttö on suhteellisen yleistä, ainakin niissä piireissä missä Fitz liikkuu. Mutta tämä olikin vasta sarjan aloitusosa, joten matka Fitzin mukana pääsi vasta aluilleen.

Todella laadukas fantasiatarina, jonka koin ennenkaikkeia Fitzin kasvukertomuksena. Fitz on vahva päähenkilö, hän on aidon tuntuinen heikkouksine päivineen. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 1996
Alkuteos: Assanssin's Apprentice (1995)
Sivuja: 447
Suomentanut: Sauli Santikko

Mistä minulle: Kirjastosta