Stina Jackson: Hopeatie

Isä oli viimeinen, joka näki Linan elossa. Siitä on nyt kolme vuotta, ja surun murtama isä etsii yhä. Hän ajaa Pohjois-Ruotsia halkovaa Hopeatietä ja koluaa joka ikisen mökki- ja metsäautotien, tutkii hylättyjä maatiloja, umpeenkasvaneita pusikoita. Hän ei anna periksi vaikka muut tuntuvat luovuttaneen. Linan ääni vaatii häntä jatkamaan.

Tukholmalainen Meja joutuu muuttamaan Glimmersträskin tuppukylään sekavan äitinsä kanssa ja vihaa kohtaloaan. Hän on yhtä vanha kuin Lina oli kadotessaan. Kun syksy pimenee, Mejan ja Linan isän välille syntyy yhteys. Tilanteet kiristyvät seudulla, kun jälleen yksi tyttö katoaa.

Kirjan kannessa lukee punaisella huomiota herättävästi: "jännitysromaani". Sellaista siis odotin alkavani lukemaan. Petyinkin hieman, kun jännitystä tarinaan saatiin mukaan vasta viime metreillä, eikä sekään saanut haukkomaan henkeä tai tarttumaan tuolin reunoista kiinni. Joko minusta on tullut karski jännityksen suhteen tai sitten kuvaus on omiaan herättämään vääränlaisia mielikuvia. Hopeatie oli enemmän psykologinen kertomus, jossa kurkistetaan ihmismielen sudenkuoppiin sekä sen särkymiseen. Tässä tarinassa jokainen keskeinen henkilö oli enemmän tai vähemmän emotionaalisesti järkkynyt ja mieleltään säröillä. Lelle oli sekaisin ikävästä, kaipuusta ja menetyksestä. Hän ajelee yöt läpeensä hopetietä pitkin, koluten jokaisen mökin ja metsätien. Hän tunkeutuu toisten tonteille ja epäilee jokaista syylliseksi tyttärensä katoamiseen. Meja taas on kärsinyt koko lapsuutensa mieleltään sairaan ja riippuvaisen äidin kanssa. He ovat muuttaneet Mejan lyhyen elämän aikana lukemattomia kertoja ympäri Ruotsia, eikä tyttö ole kokenut elämässään pysyvyyttä saatika tavallista perhe-elämää. Meja joutuu huolehtimaan maanis-depressiivisestä ja alkoholisoituneesta äidistään, vaikka on vielä lapsi itsekkin. Meja janoaa tavallista perhettä, joka asuu talossa, jossa on ruokaa syötäväksi. Vastaus kaikkeen tuntuu olevan Carl-Philip, joka asuu omalaatuisen perheensä kanssa metsän keskellä eristyksissä. Meja rakastuu nuorukaiseen päätä pahkaa ja muuttaa tämän perheen luo asumaan, mutta perheelläkin vaikuttaa olevan salaisuuksia. Aivan kuten kaikilla syrjäisen alueen asukkailla.

Kirjan tunnelma on hyvin synkeä, jota tapahtumapaikkana oleva Pohjois-Ruotsi syrjäseutuineen korostaa. Kirjan tarina, jota kerrottaan kummankin, niin Lellen kuin Mejan, näkökulmasta on kiinnostava. En vain odottanut saavani ihan tälläistä. Olin virittänyt mieleni rikostarinaan ja vauhdikkaaseen rikollisen jahtaamiseen, en verkkaiseen psykologiseen kuvaelmaan. Vaikka Linan, Lellen tyttären, etsiminen on keskiössä oleva juonipolku, on Lellen roolihahmon takana enemmän kipuilu tyttären menettämisestä kuin syyllisen pitkäjänteinen selvittäminen tai johtolankojen perässä juokseminen. Kylän poliisikin vaikuttaa melko saamattomalta tapaukselta. Syyllinen kyllä löytyy lopulta, kuten kunnon tarinassa kuuluukin, mutta sekin on enemmän sattumien summa kuin salapoliisityön tulosta.

Silti tässä kirjassa on se oma synkkä, mutta sävähdyttävä aitoutensa, joka onnistui vakuuttamaan. Vaikken saanut sitä mitä odotin, petyin hieman verkkaiseen kerrontaan ja jännityksen puutteeseen, olivat Jacksonin luomat henkilöhahmot uskottavia, vakuuttavia ja sivaltavan aitoja. Halusin tietää, mitä heille tapahtuu, mikä paikkasi hieman puuttuvan jännistyksen jättämää aukkoa.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: Silvervägen (2018)
Sivuja: 285
Suomentanut: Jaana Nikula

Mistä minulle: Kirjastosta