Margaret Atwood: Testamentit

On kulunut 15 vuotta Orjattaresi-romaanin loppukohtauksesta. Tarinan kertojina on kolme naista. Atwoodin innoituksena ovat olleet lukijoiden kysymykset Gileadin valtiosta sekä maailma, jossa elämme. Mitä Gileadissa on tapahtunut näinä vuosina – ja mitä se kertoo meille omasta ajastamme?

Tämä oli yksi viime vuoden odotetuimpia kirjoja minulle, mutta erittäin ilmeisesti myös monelle muulle, sillä sain tämän kirjaston varausjonosta vasta tämän vuoden tammikuussa. Odottelin siis tätä herkkupalaa lainattavaksi monta kuukautta, mutta odottaminen oli  vaivan arvoista. Pidin aivan valtavasti paluustani Gileadiin, johon nyt päästiin tutustumaan sisältäkäsin.

Testamentit punoo yhteen kolme kertojaääntä, joista kaksi kuuluu uuden sukupolven nuorille. Toinen heistä on kasvanut Gileadissa etuoikeutetussa asemassa arvostetun komentajan perheessä ja toinen rajantakana Kanadassa vapaammin, marssien Gileadin hallituksen vastaisissa mielenosoituksissa. Kolmas kertojaääni on kuitenkin kaikista kiinnostavin, sillä äänensä saa kuuluviin kirjoittamansa kertomuksen muodossa yksi hirmuvallan perustajiin kuuluva tiukan maineen omaava Lydia-täti, josta Orjattaressasi ei annettu kovin imartelevaa kuvaa. Lukija saa kuitenkin kokea yllätyksen siitä, mitä Lydia-tädin tiukan ja pelottavan ulkokuoren alle kätkeytyy. Gileadin hallitus on mätä sisältä, vaikka he sanovat olevansa naisien puolella, yhteiskunta alistaa naiset kauheaan asemaan ja miehet rellestävät tämän alisteisen aseman rohkaisemana. Yhteiskunta haparoi kuitenkin sortumisen partaalla ja jokaisella kolmella naisella on oma merkittävä roolinsa edesauttaessaan hallinnon ja koko valtion kaatumisessa.

Testamentit tuo kaivatun lopun Orjattaresi tarinalle ja vastaa moneen aivoimeksi jääneeseen kysymykseen. Orjattaresi oli mieleenpainuva, vaikkakin hieman haastava lukukokemus, kun taas Testamentit oli huomattavasti helpompaa luettavaa. Tarina imaisi mukaansa Gileadin korruptoituneeseen yhteiskuntaan sekä juonittelujen että salaisuuksien verkkoon. Se kertoo kuinka tädit saivat alkunsa ja kuinka Gilead lopulta suistuu tuhoonsa. Testamentit ei yllä sille vaikuttavuuden tasolle kuin klassikoksi leimattu Orjattaresi, mutta on erittäin koukuttavaa että jännittävää luettavaa.

Testamentit on feministinen kirja. Se kertoo pelottavan tarkkanäköisesti eri tavoista, joilla naisia voi alistaa yhteiskunnassa. Vaikka Gilead on kuviteltu valtio, on sen sisällä tapahtuvat naisiin kohdistuvat kauhaudet silti totta maailmassamme, josta löytyy paikkoja, joissa naisen asema on heikoissa kantimissa. Se tuo esille erilaisia keinoja, kuinka naiset halutaan vaientaa, kuinka uskontoa ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia käytetään sitomaan naisten kädet ja vaientamaan heidän suut. Joten vaikka kirjalla on viihteellinen puolensa Handsmaid Tale -faneille, on kirjalla myös painava sanomansa naisten alistamisesta ja kaltoinkohtelusta, aivan kuten edeltäjälläänkin.

Itse olen lukenut vain tuon Orjattaresi, sillä kirjan pohjalta tehtyä sarjaa jaksoin katsoa lopulta vain muutaman jakson, vaikka moneen otteeseen yritin uudestaan antaa sarjalle mahdollisuuden. Siksipä Testamentit tuntui arvoiseltansa päätökseltä tälle tarinalle, kun en ole paneutunut sarjan myötä sen enempää Gileadin maailmaan, jossa Gileadin tarina lähtee omille poluilleen ensimmäisen tuotantokauden jälkeen. Olen kuullut soraisia kommentteja sarjan faneilta, ettei tämä kirja kolahtanut niin kovaa, mitä se onnistui kolahtamaan minuun.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 43. kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: The Testaments (2018)
Sivuja: 485
Suomentanut: Hilkka Pekkanen

Mistä minulle: Kirjastosta