keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Sara Medberg: Kutaportin kaunottaret

"19-vuotias paronintytär Adele Wilenius saapuu Turkuun aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Eläväinen neito pitsipukuineen ja hatturasioineen asettuu sukulaisensa kreivi Gyllenfredin taloon, jonka unelias tunnelma muuttuu kertaheitolla. Lukemista rakastava Adele ei suostu pysymään seurapiirineidon muotissa vaan järkyttää uudenaikaisilla puheillaan niin talon emäntää kuin uusia ystävättäriään. Hänet painaa mieleensä myös muuan ylhäissäätyinen poikamies. Sitten koittaa kevät ja tanssiaiskausi."

Ihanan kevyttä ylhäisödraamaa, pukuloistoa, romantiikkaa ja etikettivirheitä - niistä on Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret tehty. Oli ihana rentoutua tämän iloittelevan viihderomaanin sivuilla, kun nuoret ylhäissyntyiset neidit miettivät debytanttikurssilla tulevaa aviomiehen etsintää ja tulevaisuutta 1870-luvun Suomessa. Onko avioliitto se mitä sydän halajaa?

Modernihenkinen Adele kohahduttaa uudenaikaisilla puheillaan ja ajatuksillaan. Hän on oppinut, utelias ja haluaa opiskella vielä enemmän. Mutta tuon ajan ihannenainen ei moisilla ajatuksillaan päätään vaivannut. Herkkä nainen jättää kaiken opiskelusta kirjaviisauteen miesten huoleksi, naiset keskittyvät vain ohjastamaan taloutta sekä näyttämään kauniilta ja huolitelluilta miehiä varten. Kuinka upeasti Medberg maalaa kirjan sankarittarien kautta tuon ajan naisten asemaa, naisihannetta sekä naisiin kohdistuvia odotuksia. Kaikki ne säännöt, etiketit ja muut olivat todella mielenkiintoista luettavaa ja se nousikin minulle mieluisimmaksi teemaksi kirjassa sen vahvan ajankuvan rinnalla.

Juoni oli todella ennalta-arvattava, juurikaan yllätyksiä se ei tarjoile, kerronta kaikessa iloisuudessaan ja kepeydessään sortuu välillä rönsyilemään liiaksi. Olisin kaivannut hieman hallitumpaa ja tasoitetumpaa kokonaisuutta, se olisi tehnyt lukunautinnosta paremman. Pidin kuitenkin pääsääntöisesti tämän kevyen viihdekirjan lukemisesta ja se auttoi minua saamaan lukuinspiraatiosta jälleen kiinni. Kaiken lisäksi tämän lukeminen oli erittäin hauskaa. Muutenkin olen heikkona historiallisiin rakkausromaaneihin, varsinkin jos ne sijoittuvat kotimaahamme. On kiehtovaa lukea menneestä ajasta, sen tavoista, kulttuurista ja etiketeistä, ja kun ne on kerrotaan näin hauskasti pilke silmäkulmassa, ei voi olla hieman hullaantumatta. Myös kirjan austenmainen tunnelma vetosi minuun kovasti, vannoutunut Austen-fani kun olen.

Suosittelen kyllä historiallisten viihdekirjojen ystäville ja varsinkin jos Utrion kevyemmät historialliset romaanit ovat olleet mieleen. Mainitsen vielä, että Medberg kirjoittaa väitöskirjaa säätyläistyttöjen kasvatuksesta ja hän tuntee aiheensa, sen voi todella aistia kirjan sivuilta. 

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 445

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

"Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.


Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.


Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?"




Päätin kumota omia päänsisäisiä raja-aitoja ja tarttua tähän kehuttuun Rosie Walshin rakkausromaaniin. Marinoin itseni teini-ikäisenä chic litillä niin pahasti, että vieläkin närästää kun kuulenkin sanan rakkaushömppä. Näköjään genren sisään mahtuu näitäkin koskettavia tarinoita, joita ei ole kuorrutettu siirapilla ja vaaleanpunaisella hötöllä, sillä tämä kirja oli todella viihdyttävä ja yllättävä. Hän lupasi soittaa muodostui alun kangertelun jälkeen positiiviseksi lukukokemukseksi samoin kuin minulle kävi Eleanor Oliphantin kanssa. Ehkäpä uskallan lukemaan tämän genren sisältä enemmänkin kirjallisuutta, jos luvassa on näin koukuttavaa viihdekirjallisuutta.
Sarah siis tapaa Eddien ja he viettävät aivan ihanat seitsemän päivää yhdessä. Mies kertoo olevansa rakastumassa naiseen ja lupaa pyhästi ottavansa yhteyttä tähän, mutta kun mies lähteekin lomalle hänestä ei kuulu enään pihahdustakaan. Eddie on kadonnut kuin maan nielemänä, eikä hänen ystävänsäkään tunnu tietävän mihin hän on kadonnut. He kehoittavat vain Sarahia pysymään erossa ja unohtamaan miehen. Mutta Sarah ei kykene unohtamaan Eddietä, se mitä he kokivat tuon seitsemän päivän aikana oli jotakin ainutlaatuista, eikä Sarah voi uskoa että Eddie olisi vain hylännyt hänet. Miksi häntä pyydetään jättämään Eddie rauhaan? Onko sattunut jotain kamalaa? Kehittelin pääni sisällä mitä monimutkaisimpia skenaarioita rikollisliigasta aina muistinmenetykseen, kun olin päässyt yli ajatuksesta, että Sarah oli Eddielle vain hetken huumaa. Jotain salaperäistä oli selvästi tekeillä. Kun mysteeri alkaa selviämään se on täysi yllätys, en olisi millään osannut arvata. Kirjailija johti taitavasti lukijaa harhaan, jottei juoni olisi liian ennalta-arvattava. 
Tarina on koukuttavasti ja taitavasti kerrottu takaumien kautta yhdistellen niitä nykyhetkeen. Myös kertoja näkökulmanvaihto saa lukijan haukkomaan jännityksestä, kun Sarahin kohtalo pallon toisella puolella jää avonaiseksi. Ainoa koukku ei ole siis mysteeri, jota Sarah joutuu pohtimaan. Kokonaisuus muodoistui koskettavaksi rakkaustarinaksi, joka sai silmäkulmat kostumaan, mutta kirja käsittelee myös vakavempia teemoja kuten surua ja menetystä. Kirja oli kuitenkin helppo ja nopea lukuinen viihdekirja, joten se ei mennyt liian syvälle. Oivallinen kirja hetkiin, kun kaipaa hieman helpompaa, mutta viihdyttävää lukemista ilman liiallista höttöilyä! Jo pelkästään loppuratkaisun puolesta tämä on lukemisen arvoinen kirja. 






Pakko kuitenkin myöntää että alussa Sarah vaikuttaa ikäisekseen raivostuttavan naiviilta ja sinisilmäiseltä naiselta. Tarinaa aloitetaan kertomaan heti siitä kuinka Sarah haikailee Eddien perään. Lukija ei tiedä juurikaan henkilöistä mitään, mutta sitten kuvataan intensiivisesti sitä kuinka aikuinen nainen istuu puhelin kädessä ja vaikuttaa aivan teini-ikäiseltä. Ennakkokäsitykseni kuitenkin muuttuivat tarinan edetessä. Tokihan tästäkin kirjasta löytyi niitä klassissia kliseitä, ja varsinkin alkuasetelmissa tämä tarina vaikutti juurikin perinteiseltä kliseiseltä tarinalta, joka normaalisti saa niskakarvani nousemaan pystyyn, mutta ei pidä antaa näiden seikkojen huijata itseä.


















Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Man Who Didn't Call 
Sivuja: 333
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom

Mistä minulle: Storytel

maanantai 22. lokakuuta 2018

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

"Lontoo 1914. Charles Harrelston kuolee hämärissä olosuhteissa ja Scotland Yard tulee tutkimuksissaan lopputulokseen, että kyseessä on tapaturma. Harrelstonin perhe ei tätä niele, vaan he pyytävät Sherlock Holmesin legendaarista apuria, tohtori John H. Watsonia, tutkimaan kuolemantapausta.

Iäkäs Watson lähtee yhdessä poikansa John Watson juniorin kanssa tapaamaan tapahtuman silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta Johnnie-poikaa. Teräväpäinen Joanna, joka ei myöskään usko kuolemaa itsemurhaksi, lähtee Watsonien mukaan jatkamaan tutkimuksia tapahtumapaikalle. Kolmikon löytäessä uusia johtolankoja heille käy pian selväksi, että kyseessä on murha. Murhaaja tuntuu kuitenkin olevan jatkuvasti askeleen edellä. Ehtivätkö he löytämään riittävät todisteet syyllisen kiinnisaamiseksi ennen kuin on liian myöhäistä?"

Olen Sherlock Holmes -fani, joten tähän kirjaan oli aivan pakko tutustua. Minä suorastaan kihisin uteliaisuudesta, kun näin tämän ensimmäistä kertaa Bazarin kirjakatalogissa. Kaiken kukkuraksi kirjan kansikuva on todella upea väreineen kaikkineen. Kaikeksi onneksi sain tämän kirjastosta melko nopeaa ilmestymisestä, kerrankin kävi tuuri ja olin kärkisijoilla varausjonossa. 

Eihän tämä vedä vertoja Sir Arthur Conan Doyleylle, mutta kirja onnistui kuitenkin viihdyttämään ja oli ihanan helppolukuinen. Sherlockin tyttären Joanna Blalock osottautui varsin teräväpäiseksi naiseksi, jonka päättelykykyä oli ilo seurata rikoksen selvittelyn lomassa. Oivallinen perinteistä tyyliä mukaileva vintagerikosmysteeri, joka kallistui kuitenkin enemmän kevyen viihdekirjallisuuden suuntaan. Sen hahmot, juoni sekä miljöökuvaus olivat melko pinnallisia. Jos kirjaa kohtaan on kovat odotukset ja odottaa lukevansa jotain Sherlockin vertaista, niin saattaa tulla pettymään. Minun makuuni kirjassa oli liikaa sattumia, jotka eivät tuntuneet enään uskottavilta. Lisäksi John nuoremman ja Joannan välinen romanssi tuntui vaivaannuttavan teennäiseltä. Koko romanssin olisi voinut jättää kokonaan pois, niin kömpelöä luettavaa se oli. 

Minun Holmesin lukuhetkistäni on kulunut sen verran aikaa, ettei kaikki yksityiskohdat ole tuoreessa muistissa, en siis huomannut jos tarinassa oli asiavirheitä tai muita viilaamisia yksityiskohdissa. Lisäksi olin uupunut ja lukuähkyssä, joten tämän kepeä ja leppoisa kirja sattui sopivaan saumaan. Pidin siis lukemastani vaikkei se lukuneuronejani räjäyttänytkään ja muutama seikka lukiessa tökkikin.

Jos kaipaa kevyttä lukemista ja visaista murhamysteeriä, jota voi lukea niin sanotusti tyhjäkäynnillä suositellen tutustumaan tähän kirjaan.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Daughter of Sherlock Holmes (2017)
Sivuja: 329
Suomentanut: Marja Helanen

Mistä minulle: Kirjastosta


lauantai 13. lokakuuta 2018

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

"Ida Erikssonin tytär Kirsti palaa kotiin ja avioituu äitinsä iloksi kuvanveistäjä Ilmari Aaltosen kanssa. Unelmat uhkaavat kuitenkin paleltua pakkasissa. Niinpä nuoripari palaa seuraavana keväänä etelään, hummailee pitkin Rivieraa Tulenkantajien seurassa ja saapuu Suomeen entistä vahvempana. Menestys odottaa nurkan takana, mutta kuinka käy muotitalon, kun Kirsti on raskaana? Entä onnistuuko Ilmari väistämään Minna Craucherin juonet? Pikku Vienan syntymä hellyttää Idan lopulta paljastamaan totuuden Kirstin isästä. Ankarien aikojen koittaessa Ida ja Kirsti turvautuvat jälleen toisiinsa."

Kauan sain odottaa kirjastosta tätä Syrjästäkatsojan tarina-sarjan kuudetta osaa, mutta odotus kyllä palkittiin. Kun edellisessä osassa hieman nikottelin kertojanäkökulman siirtymistä Idalta hänen tyttärelleen Kirstille, ei se vaivannut enään yhtään. Vaikka sarjan tyyli muuttui kertojanäkökulman vaihdossa pois syrjästäkatsojan roolista, tuntui vahvan Kirstin elämän aaltoihin solahtaminen mukavalta. Onhan aikakin muuttunut Idan ajoista jo hieman modernimpaan suuntaan, joten näin ajatellen myös kertojanäkökulman ja sen myötä tyylinkin muuttuminen tuntuu oikealta siirrolta. Ida on kuitenkin edelleen taustalla vahvasti läsnä.

Rakastan tätä sarjaa. Se maalaa niin upeasti kulloista ajankuvaa arkikuvauksen avulla. Se kertoo upeasti ajan naisten elämästä, vaikkakin kyllä melko etuoikeutetussa asemassa olevien naisten elämästä, sillä Eriksonien perheen arkea ei pahemmin köyhyys ja kurjuus vaivaa. Leivän eteen on kuitenkin tehtävä ankarasti töitä. Historian havina on sarjan kirjoissa käsin kosketeltavaa ja kirsikkana kakun päällä Taiteilijan vaimossakin vilisee kulttuurihistoriallisesti merkittäviä henkilöitä, joita on aina hauska bongailla. Tosin joskus ihmettelen miten Kirsti onnistuukin aina olemaan paikalla, kun jotain merkittävää tapahtuu ja hän tuntuu törmäävän tunnetuiksi tuleviin tai tunnettuihin henkilöihin joka kadun kulmassa. Pienet on piirit tai sitten tarinaan on vain yritetty ympätä liikaa, joten pelkkä sattuma ei tunnu enään oikein uskottavalta.

Silti on kerta toisensa jälkeen ihanaa palata seuraamaan Erikssonin perheen vaiheita, se tuntuu siltä kuin palaisi kotiin. Pidin Taiteilijan vaimosta enemmän kuin Ruokarouvan tyttärestä, tämä osa vain imaisi minut mukaansa. Lukeminen soljui mukavan vaivattomasti ja juonenkäänteitä oli juuri sopivassa suhteessa. Olen enemmän kuin iloinen, että sarja jatkuu vielä ja seuraava osa onkin nimeltään Sotaleski. Tässä kirjassa jäätiin aikaan, kun Suomessa poliittiset tuulet muuttavat suuntaansa ja historiaa tuntevat tietävät mitä tuleman pitää. Olen utelias tietämään miten ne vaikuttavat Kirstiin ja Iivoon, sillä Iivo on poliittisissa muutoksissa vahvasti mukana ja tulevan osan nimikin kertoo jo hyvin paljon tulevasta. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 429

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Katariina Vuori: Erään tapon tarina

”Ihan mitä vaan, että se piina ja pelko olisi saatu loppumaan”

"Tositarina todellisista rikoksista, isän kaltoin kohtelemasta äidistä ja pojasta, jonka lapsuus on väkivallan värittämä. Pikkukaupungista, jossa kaikki tietävät, mutta kukaan ei puutu tilanteeseen. Ennen kuin on liian myöhäistä."

Tässä on tärkeä tarina, jonka ei toivoisi toistuvan ikinä. Samalla se saa kuitenkin miettimään kaikkia niitä lapsia ja äitejä, jotka elävät piinassa, pelossa ja väkivallan uhreina.
Erään tapon tarina ei ole mikään dekkari, vaan tositapahtumien pohjalta kerrottu kuvaus perhehelvetistä, jossa rikollinen, väkivaltainen ja päihderiippuvainen Esko pitää perhettään piinassa vuosikausia ilman, että kukaan puuttuu asioihin. Voisin kuvitella että oikea-aikaisella puuttumisella ja väliintulolla tämä tarina olisi saanut aivan toisenlaisen lopun. Lopussa esiin nousee kuitenkin yksi sankari, ja nimenomaan sankari, joka tekee piinasra viimein lopun. Sankari, jonka tasavallan presidenttikin lopulta armahtaa. 

Tätä tapausta on ruodittu aika tyhjentävästi lehdissä. Tiesin koko ajan mitä tuleman pitää, sillä nimenomaan lehtiartikkelin perusteella kirjasin tämän kirjan nimen itselleni ylös. En kuitenkaan halua spoilata ketään, jos sattuu ettei ole tästä murhenäytelmästä vielä tietoinen. Mielenkiintoinen tarina, jota on mahdotonta mitenkään suuremmin arvostella, sillä tämä tarina sydänverellä julkituotu Eskon pojan Askon näkökulmasta. Hän onkin tarinan keskiössä - pieni poika, joka joutuu joka kerta koulusta tullessaan pelkäämään onko isä päässyt vankilasta ja tunkeutunut hänen sekä äidin kotiin. Pelkäämään että isä, saa silmiinä hullunkiillon ja alkaa pumppaamaan uhkaavasti nyrkkejään. Poika, joka joutuu useammin kuin kerran pakenemaan äitinsä kanssa mummolaan turvaan humalaisena riehuvaa isää. Poika, joka ei aina ehdi pakoon...

Kaikista surullisinta oli ettei kukaan puuttunut, vaan kaikki tämä sai tapahtua. Jokaikinen ihminen katsoi tapahtumia läpi sormien, paitsi mummo, joka uskalsi sanoa sekopäiselle Eskolle vastaan ja puolustaa tytärtään ja tyttärenpoikaansa, senkin uhalla että sai itse kärsiä siitä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Like
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 250

Mistä minulle: Storytel

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Ajattomia satuja ja tarinoita 3 -lukuhaasteen koonti ja heinä-syyskuun luetut

Luen lähestulkoon joka ilta lapsilleni iltasadun ja lisäksi luemme paljon muutenkin yhdessä. Olemme
nyt siirtyneet kuvakirjoista hieman isommille lapsille suunnattuihin kirjoihin ja tarinoihin, mutta tähän haasteeseen poimin vain parhaat kokemukset, joista lapseni 6- ja 4-vuotta pitivät kovasti. Lisäksi mukana on myös yksi lasten- ja nuortenkirja, jonka luin ihan itsekseni. Tämä lista olisi ollut valtava jos olisin ottanut mukaan kaikki Pekka Töpöhännät, Disneyn sadut, Ryhmä Haut, Miinat ja Manut, Mikko Mallikkaat, Muumi ja prinsessasadut, joita meillä luetaan myös valtavasti. Nuorin kuuntelija on vasta 2,5-vuotias, joten kaikki lyhyet kuvakirjat ovat mieleen. Varsinkin jos siinä on My Little Ponyja, prinsessoja, kissoja, hevosia tai Muumeja. 4-vuotias rakastaa lasten ensyklopedioita, joten niitä on tässä syksyn aikana luettu myös useampia. Eskarilaisen kanssa olemme myös lukeneet lyhyitä 1-2. luokkalaisille tarkoitettuja helppolukuisia ja tavutettuja kirjoja, joita en myöskään ole ottanut mukaan listaan.

  • Paula Noronen & Terese Bast - Supermarsu saa kilpailijan
  • Jessica Townsend - Nevermoor - Morriganin koetukset 
  • Tove Jansson - Taikatalvi 
  • J.K. Rowling - Harry Potter ja viisasten kivi 
  • Roald Dahl - Iso kiltti jätti 
  • Dav Pilkey - Kapteeni Kalsari seikkailee 
  • Sinikka & Tiina Nopola - Risto Räppääjä ja kauhea makkara
  • Jakob Martin Strid - Jättipäärynä joka kasvoi talon kokoiseksi
  • Roald Dahl - Ilmarin ihmelääke 
  • Sinikka & Tiina Nopola - Heinähattu ja Vilttitossu ja kielletty kampela
  • Jari Mäkipää - Masi Tulppa: Pääsy kielletty!
  • Andy Stanton - Herra Gummi ja vuorenpeikot
 Tässäpä siis minun haasteeni, 12 kirjaa, joista 11 on luettu lapsille ääneen. Ihan hyvin meni!



Jälleen on tullut aika myös katsoa kolmannen vuosineljänneksen luettuja kirjoja. Heinä-syyskuun aikana luin seuraavat kirjat
  • Anniina Tarasova - Venäläiset tilikirjani
  • Lina Bengtsdotter - Annabelle
  • Anne Tyler - Äkäpussi
  • Hanna Hauru - Jääkansi
  • Veronica Roth - Viillot
  • Karoliina Sallinen - Tee se itse -vauva
  • Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
  • Sofia Lundberg - Punainen osoitekirja
  • Harper Lee - Kaikki taivaan linnut
  • Henriikka Rönkkönen - Bikinirajatapaus: ja muita sinkkuelämän iloja
  • Rachel Joyce - Harold Fryn odottamaton toivioretki
  • Rebecca James -  Hiljainen lähde
  • Pirkko Soininen - Ellen: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
  • Sylvain Neuvel - Uinuvat jättiläiset
  • Margaret Atwood - Nimeltään Grace
  • Katariina Vuori - Erään tapon tarina
  • Enni Mustonen - Taiteilijan vaimo
  • Essi Ihonen - Ainoa taivas
  • Ebba Witt-Brattsröm - Vuosisadan rakkaussota
  • Jane Campion - Piano
  • Golnaz Hashemzadeh Bonde - Olimme kerran
  • Stephen King - Ruususen uni
  • Leonard Goldberg - Sherlock Holmesin tytär
  • Rosie Walsh - Hän lupasi soittaa
  • Sara Medberg - Kultaportin kaunottaret
  • Tatiana de Rosnay -  Nimeni on Sarah
  • Ane Riel - Pihka 
  • Erika Vik - Seleesia näkijä
  • Tommi Kinnunen - Pintti
  • Hilkka Ravilo -  Pahan tytär
  • Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
  • C. J. Tudor - Liitu-ukko
Yhteensä 32 luettua kirjaa kolmen kuukauden aikana. Mukaan mahtui pari lukumaratonia ja yksi muutama kesken jätetty kirja. Parhaita lukukokemuksia olivat Nimeltään Grace, Punainen osoitekirja, Hiljainen lähde, Ainoa taivas, Olimme kerran, Nimeni on Sarah ja Liitu-ukko.

Mukavaa syksyä kaikille! :)

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

"Grace Marks, kuusitoistavuotias poikkeuksellisen sievä piikatyttö, tuomittiin elinkautiseen vuonna 1843 työnantajansa ja tämän rakastajattaren raa’asta kaksoismurhasta.

Hän on viettänyt telkien takana Torontossa jo kuusitoista vuotta, kun englantilainen psykiatri Simon Jordan saa luvan haastatella häntä. Koko vankilassaoloaikansa Grace on väittänyt olevansa syytön. Murhatyöstä hän ei muista mitään. Jordan haluaa selvittää totuuden psykiatrian keinoin. Gracen ja Jordanin kohtalot kietoutuvat vähitellen toisiinsa – kunnes tohtorin mielenterveys järkkyy.

Grace Marksin syyllisyys tai syyttömyys ei koskaan ratkea. Hänet armahdetaan vuonna 1872. Vankeuskaan ei ole nujertanut tämän viisaan, tyynen naisen ylpeyttä eikä hänen intohimonsa ole sammunut.
Romaani pohjautuu osittain tositapahtumiin."

Grace Marks, murhaajatar, jonka sanottiin murhanneen isäntänsä ja tämän rakastajattaren raa'asti palvelusväkeen kuuluvan James McDermottin kanssa. Grace istui vankeudessa syylliseksi tuomittuna, mutta McDermott hirtettiin. Itse Grace väittää koko ajan olevansa syytön murhiin, hän ei edes muista tapahtumahetkiltä mitään. Tämä murhatapaus kuohutti aikoinaan Kanadassa sen raakuuden vuoksi ja se huomioitiin myös Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian lehdistössä. Kerrontaa ryydittääkin aidot lainaukset tapauksen oikeudenkäyntiasiakirjoista. Nuo asiakirjat luovat kuitenkin aivan erilaista kuvaa Gracesta  kuin mitä Grace kirjan sivuilla kertoo. Vaikka Atwoodin tulkinta on fiktiivinen, joka nojaa julkisiin tietoihin tapahtumista, en lukijana loppujen lopuksi tiennyt enään mitä ajatella tuosta naisesta. Oliko hän todella syyllinen murhiin vai syytön niinkuin itse väittää? Siihen kirja ei kuitenkaan anna vastausta, vaan jättää asian pohtimisen lukijan itsensä varaan. Tässä tarinassa Grace vaikuttaa inhimilliseltä, joskin rankan ja traumaattisen elämän eläneeltä naiselta, joka oli tapahtumahetkellä vasta nuori tyttönen. Oliko lyhyen elämän aikana koetut tapahtumat traumatisoineet hänet ja järkyttäneet hänen mielenterveyttään? Oliko Grace pohjimmiltaan hullu ja syyntakeeton? Suojasiko muistinmenetys traumaattisilta tapahtumilta vai oliko Gracella sivupersoona? Toisaalta Grace saattoi hyvinkin olla syyllinen, mutta erittäin taitava valehtelija ja manipuloija. Grace armahdettiin lopulta vuonna 1872, mutta hänen syyllisyytensä murhiin jäi arvoitukseksi.

Tämä Atwoodin teos oli upea lukukokemus. Sitä täytyi lukea hitaasti nautiskellen ja pureskella kirjan herättämiä ajatuksia rauhassa. Kirjan parasta antia oli Gracen tarina aina lapsuudesta murhaan asti. Atwood kuvaa hyvin ja elävästi sen ajan ihmisten elämää, vaikkakin tuon ajan siirtolaielämästä Kanadassa annettu kuva onkin hyvin ankea. Gracen elämä on työntäyteinen, niinkuin alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevilla ihmisillä yleensä onkin, joten on luonnollista että Gracen asemassa olevan ihmisen kuva maasta ja elämästä eivät ole hopeareunuksilla kehystettyä. Atwoodin kieli on taidokasta ja lukeminen soljuu vaivatta ja mukavasti eteenpäin. Gracen tarinan lisäksi kirjassa on mukana tohtori Simon Jordanin näkökulmaa sekä hänen kirjeenvaihtoaan muiden kanssa. Pidin ensin Simonia ihan mukiinmenevänä tyyppinä, mutta hän osottautui lopuksi melkoiseksi limanuljaskaksi!

Tämä nousi minun suosikki Atwoodikseni, vaikuttava teos! Kirjan pohjalta on tehty myös Netflixiin sarja, joka on katsomisen arvoinen.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 1997
Alkuteos: Alias Grace (1996)
Sivuja: 646
Suomentanut: Kristiina Drews

Mistä minulle: Kirjastosta