Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Padua on ruusupuutarhan ympäröimä lontoolainen talo, jonka omistaa iäkäs kirjailija Anthony Peardew. Kirjailijan apuna työskentelee nelikymppinen Laura, joka pakenee ihmissuhteiden haavoittavuutta Paduan ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan.

Neljäkymmentä vuotta aiemmin nuori Eunice kiiruhtaa pitkin Lontoon Bloomsbury Streetiä työhaastatteluun. Vihreä ovi, kolkutus. Ennen kuin Eunice on edes ehtinyt astua kynnyksen yli, hän on umpirakastunut sen toisella puolella seisovaan mieheen.

Miten ihanan valloittava hyvänmielen romaani Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija olikaan. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun katsotte jotain oikein ihanan lämminhenkistä romanttista komediaa, joka saa väkisin naurun kuplimaan ja hymyn nousemaan huulille, ja jonka loppuratkaisu saa pyyhkimään tippoja silmäkulmasta ja hihkumaan ääneen käsien taputuksen lomassa. Juuri sellainen kirja on Kadonneiden tavaroiden vartija. Kirja jättää jälkeensä ihanan lämpimän hyvänolon tunteen, joka saa muistelemaan kaiholla jo menneitä lukuhetkiä, toivoen samalla että kaiken voisi  kokea uudestaan.

Juonea kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Anthonynin ja Lauran tarinassa, jossa pääasiallisena kertojaäänenä toimii Laura, elämässä toivonsa heittäneeseen kirjailijan apulaiseen, joka on saanut synkkään elämäänsä merkityksen työskennellessään Anthonyn palveluksessa upeassa viktoriaanisessa kartanossa idyllisessä maalaiskaupungissa. Toisaalla kerrotaan Eunicesta ja Pommikoneesta. Eunice marssii työhaastatteluun 70-luvulla pieneen kirjakustantamoon, jonne hän pääsee samantien assistentiksi ja rakastuu korvia myöten pomoonsa. Eunicen ja Anthonyn polut risteävät kerran, kummankin elämässä kriittisellä hetkellä, mutta vain hipaisten toisiaan. Kuitenkin tuolla lyhyessä kohtaamisella on keskeinen merkitys kummankin elämässä ja lukijalle on selvää, että heidän kahden tarina tulee kohtaamaan vielä toistenkin. Pidin valtavasti Eunicen ja Pommikoneen tarinasta ja varsinkin Pommikoneen siskon kirjallisista kyhäelmistä, jotka naurattivat niin Eunicea sekä Pommikonetta, että lukijaa itseään.

Juonta puhkovat myös pienet tarinat tarinan sisällä, jotka liittyvät Anthonyn huolella keräilemiin tavaroihin. Äkkiseltään ajateltuna saattaa tuntua että juonessa on jo niin paljon aineksia, että kokonaisuus leviää käsiin, mutta se on turha huoli. Hogan saa pidettyä taidolla ja lempeydellä rakennetun tarinansa langat hyppysissään sitoen langan päät lopussa yhteen, niin että juoni muodostaa eheän kokonaisuuden ilman repsottavia langanpäitä. Kirjan tunnelma hurmaa lukijan, ja kun mukaan astuu vielä ihana, hurmaava ja aidon vilpitön Down -tyttö Päivänpaiste, olin aivan myyty. Kirjan pirskahteleva huumori välittyy rempseissä dialogeissa, joita on hauska seurata hymynkare huulilla. 

Luulisi että ylistys sanat ja kehut jo loppuisivat tässä vaiheessa, mutta voin kertoa ettei lopu. Kadonneiden tavaroiden vartijassa oli vielä yksi seikka, joka liimasi kirjan käteen vielä tehokkaammin kuin juonikuviot, lämpimällä huumorilla etenevät dialogit, onnistuneet henkilöhahmot tai romanttiset vivahteet ilman turhaa imelyyttä, nimittäin tässä kirjassa on mukana myös ripaus taikuutta ja maagisuutta. En kerro enempää että lukija pääsee nauttimaan juonenkäänteistä samoin kuin minä, mutta sen verran vielä sanon että tämä kirja on omiaan nautittuna ihanan teekupposen äärellä.

Sijoitan tämän kirjan Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 21. pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta. Vaikka aluksi ensimmäinen lause vaikuttaa melko tavanomaiselta, kirjan loputtua se saa aivan uuden merkityksen ja muuttuu lystikkäimmäksi kirjan aloituslauseeksi hetkeen. Kaiken lisäksi idea kirjasta ponnahti Ruth Hoganin mieleen eräällä junamatkalla, juuri tällä aloituslauseella, ja siitä alkoi syntymää kirja, joka jää varmasti lukijan mieleen pitkäksi aikaa.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Bazar

Ilmestynyt suomeksi: 2020

Alkuteos: The Keeper of Lost Things (2017)

Sivuja: 335

Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings

Mistä minulle: Arvostelukappale

Max Seeck: Uskollinen lukija

Hulppeasta merenrantatalosta löytyy kuollut nainen. Nainen on pukeutunut juhla-asuun ja hänen kasvonsa ovat vääntyneet irvokkaaseen hymyyn.

Rikosylikonstaapeli Jessica Niemi saa tapauksen tutkittavakseen, ja pian käy ilmi ettei juhlapukuinen nainen ole ainut uhri ja että lisää ruumiita on tiedossa. Joku nimittäin toteuttaa uskollisesti menestyskirjailijan romaanien äärimmäisen raakoja rikoksia.

Max Seeckin neljäs romaani, psykologinen jännäri Uskollinen lukija, on saanut valtavan suosion. Romaanin käännösoikeudet on myyty jo 35 maahan, ja vastikään kerrottiin kirjan elokuvaoikeuksien myymisestä Hollywoodiin. Kotimaassamme kirja on noussut taas useampien lukijoiden huulille, kun Lankisen lukupiiri valitsi tämän kuukauden kirjaksi menestyksen innostamana. Minä varasin tämän kirjastosta ennen hypeä, mutta sain tämän sopivasti luettavaksi aallonharjaan, ilman hirvittävän pitkää jonotusaikaa. 

En yhtään ihmettele kirjan saamaa mainetta ja kunniaa. Olihan tämä ihan älyttömän hyvä dekkari! Ensinäkin, juoni oli todella mielenkiintoinen okkultismin ja noitavainojen värittäessä tutkinnansuuntaa, mutta se tarjoili myös yllättäviä juonenkäänteitä. Toisessa aikatasossa tutustutaan rikosylikonstaapeli Jessican menneisyyteen tarkemmin, sillä Jessica itse pelkää rikosvyyhden liittyvän jollain tapaa häneen itseensä. Tarinaa kuljetetaan perinteisesti useammasta kertojanäkökulmasta, mikä on yleinen kerrontatapa rikoskirjallisuudessa ja varsin toimiva sellainen.

Se mistä eniten pidin tässä kirjassa oli lyhyet luvut, joista suurin osa loppui jonkinsortin cliffhangeriin. Eihän tätä malttanut millään laskea käsistä, sillä tarina oli muotoiltu juuri niin että lukijan uteliaisuus pysyy yllä läpi tarinan. Tykästyin myös Jessican henkilöhahmoon, joka oli hyvin uskottava, mutta samalla myös hyvin salaperäinen. Jessicassa on vain sitä jotain - terävää ajattelua, inhimillistä haavoittuvuutta sekä menneisyyden haamuja. Haluan tietää hänestä enemmän, ja siihen malliin Jessican henkilöhahmoa taustoitettiin ja mielenmaisemaa avattiin, että uskalsin toivoa tämän olevan huikean sarjan aloitusosa. Sen puolesta puhuisi myös hieman vajaavainen loppuratkaisu, joka jätti paljon kysymyksiä auki ja lukijan oman tulkinnan varaan.  Kyllähän sitäpaitsi tiettyjen henkilöhahmojen kohtalo pitäisi selvittää lukijoille. Utelias luonteeni lähti asiaa selvittämään netin syövereistä ja kirjailijan omilta FB-sivuilta löytyi tieto, että Uskollinen lukija on saamassa jatkoa. Jippii, ja kolminkertainen eläköön huuto. Onko pakko jaksaa odottaa?

Uskollisen lukijan juoni on äärettömän vetävä. Tämä on parhaita kotimaisia dekkareita, joita olen koskaan lukenut, mutta samalla se yltää myös kansainvälisesti mainetta niittäneiden lemppareiden joukkoon. Seeck on tehnyt erinomaista työtä! Uskollinen lukija on erinomaisen viihdyttävä paketti, jossa tapahtuu brutaaleja murhia noitavainoista kertovan romaanin pohjalta, mutta on hienolla tyylillä toteutettu. Kirja ei ole liian raaka tai ahdistava, mutta jännitystä piisaa juuri sopivassa suhteessa. Ainakin itse unohduin lukemaan niin intensiivisesti, että pitsakin ehti palaa uuniin ennen kuin tajusin mitä on tapahtunut. Kirja ei saa lukijaa yökkimään brutaaleilla kohtauksilla, mutta menettämään ajan- ja paikantajun.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Tammi

Ilmestynyt: 2019

Sivuja: 385

Mistä minulle: Kirjastosta

Sanna Isto: Sirpale

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?

Nykyaikaa ja historiaa yhdistelevä raikas nuorten kirja kiinnitti huomioni kirjakaupassa, sillä sen kansilieve kätkee sisäänsä uskomattoman sievän kartan Berliinistä. Palanen tuosta kartasta näkyykin kannessa olevan kahvikupinkorvan läpi, mikä symboloi hienosti kirjan sisältöä ja ajan kerroksellisuutta. 

Aikamatkustusta, maagista realismia ja Berliini, paikka, jossa olen unelmoinut käyväni jo vuosia. Paljon kiinnostavia aineksia ja yllätyksekseni viihdyin mukavasti kirjan äärellä. Sirpale oli kevyttä luettavaa, jota rytmittivät lyhyehkot kappaleet, helppo kieli ja nopeasti etenevä juoni. Jos kirja pitäisi lokeroida, sanoisin sen olevan enimmäkseen nuorten chic litiä, sillä tyttöjen kesä kietoutuu poikien tai niiden puutteen ympärille. Myös menneisyyden tapahtumat ovat kytköksissä kaiken voittavaan rakkauteen. 

Kyllä Sirpale on kuitenkin selkeästi nuoremmille lukijoille suunnattua kirjallisuutta, mutta tällä kirjalla oli helppo napsaista Helmet 2019 -lukuhaasteesta kohta kirjasta, joka kertoo Berliinistä. Minja oli hyvinkin ikäisensä oloinen päähenkilö ongelmineen ja ajatuksineen, toki poislukien aikamatkustukseen liittyvät seikat, sillä sen aiheuttamat haasteet tuskin vaivaavat suuremmin ihmisiä. Juoni etenee kummassakin ajassa kuin luotijuna, mitään asioita ei jäädä surkuttelemaan tai niihin ei syvennyttä pohdiskelemaan. Kirja oli makuuni ehkä liiankin kepeä. Paino on kokoajan kahteen aikaan kietoutuvassa juonikuviossa, joka loppupaljastuksen tullen tuntui hieman höpsöltä ja kornilta, mutta kyse on kuitenkin nuorten kirjasta ja ensirakkuashötteröstä, niin annoin sen osittain anteeksi.

Voin kuvitella että nuoret tykästyvät kirjaan enemmän sillä Minjan ja hänen ystävien elämissä ja draamoissa on enemmän samaistuttavaa, mitä minulla. Kirja on myös nopeasti luettava ja kevyt, mikä tekee siittä helppoa luettavaa sellaisillekin, jotka eivät lue paljon. Tai tarjoaa kevyen välipalan sellaisille, jotka sitä kaipaavat. Vaikka päähenkilö onkin jo lukioikäinen, soveltuu tämä luettavaksi paljon nuoremmillekin lukijoille. Olisin suositellut tätä 12-13-vuotiaalle itselleni, sillä 14-vuotiaana luin jo Kingiä. Historiasta innostuneena olisin toivonut kuitenkin hieman enemmän ajankuvausta ja paneutumista 1939 vuoden Berliiniin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: WSOY

Ilmestynyt: 2019

Sivuja: 315

Mistä minulle: Kirjastosta

Kate Morton: Kellontekijän tytär

"Kukaan ei muista oikeaa nimeäni. Kukaan ei tiedä mitä sinä kesänä todella tapahtui.” 1862 joukko nuoria taiteilijoita kokoontuu Thamesin varrelle Birchwoodin kartanoon viettämään raukeaa, inspiroivaa kesää. Kesän lopussa yksi naisista on ammuttu ja toinen kadonnut. 2017 nuori arkistonhoitaja Elodie löytää Lontoosta nahkalaukun, jossa on valokuva huomiota herättävän näköisestä naisesta viktoriaanisissa vaatteissa sekä luonnoslehtiö, johon on hahmoteltu suuri talo joenpenkereellä. Kuka kuvan nainen on? Ja miksi kuvan kartano tuntuu Elodiesta oudon tutulta?

Että minä sitten rakastan Kate Mortonin kirjoja! Ne ovat lukuromaaneja parhaimmillaan ja niiden viihdearvo on aina taattua laatua. Morton on itse sanonut, että hän alkoi kirjoittaan siksi, koska haluaa saada lukijan uppoutumaan kirjaan yhtä täydellisesti kuin lapsuudessa. Siinä hän on onnisttunut, sillä hänen runsaat ja rönsyilevät romaaninsa ovat vieneet minut mukanaan kerta toisensa jälkeen. Siksipä Morton lukeutuu suosikkikirjailijoitteni joukkoon, sillä hänen kirjoissaan on aina ne elementit, jotka saavat minun lukutoukan sydämeni sykähtelemään ihastuksesta.

Kellontekijän tytär ei ollut poikkeus. Se on historiallinen viihderomaani traagisesta rakkaudesta, sen monessa ajassa ja kertojassa polveileva juoni tarjosi yllätyksiä, ja mikä parasta hieman yliluonnollisia tapahtumia. Morton pitää kuitenkin rönsyilevät juonipolkunsa kurissa ja lopulta kaikesta muodostuu eheä kokonaisuus, enkä olisi osannut arvata koko totuutta siitä mitä kartanossa tapahtui tuonna vuoden 1862 kesäiltana. Tuo tapahtumasarja sysää kuitenkin liikkeelle aallon, joka vaikuttaa tulevien vuosien aikana useampien ihmisten elämään ja kaiken keskuspisteenä toimii mystinen kartano, joka on rakennettu maille, joilla uskotaan haltijoiden liikkuneen.

Kartanotarinat, ne ovat kirjallista mannaa, varsinkin jos niihin liittyy viktoriaanisen ajan lumovoimaa. Yliluonnolliset tarinat ja kummitukset, ne tuovat aina tarinoihin minua kiehtovan lisän. Kellontekijän tytär ei kuitenkaan ole mikään hiuksianostattava kummitustarina, vaan tarina taiteesta sekä rakkaudesta ja menetyksestä. Tässä kirjassa on kaikki sellaisen tarinan ainekset, jotka onnistuvat lumoamaan minut, ja kun se on vielä taidokkaasti kirjoitettu, niin johan tätä naista vietiin ja kovaa. Ei tätä voinut laskea käsistään, sorruin jopa yhtenä iltana laittamaan lapsille Pienen merenneidon pyörimään, jotta saisin vain lukea tätä kirjaa. 

Luin jonkinverran somesta arvosteluja, joissa tätä kirjaa moitittiin sekavaksi. Ymmärrän hyvin tämän, sillä vaikka vaihtuvat kertojanäkökulmat ovat Mortonin kirjoissa tutuksi käynyt tapa juonenkuljetuksessa, vaihtuivat ne tässä kirjassa erityisen tiuhaan. Muutaman kerran piti itsekin hetkeksi pysähtyä miettimään kuka kukin on ja miten hän liittyy tarinaan, mutta pysyin kuitenkin kärryillä ihan hyvin, en oikeastaan pudonnut kyydistä missään vaiheessa. Minua ei vaihtuvat kertojaäänet haitannut yhtään, minusta se teki tarinasta entistä kiinnostavamman. Morton on myös rönsyilevä kirjailija, mistä erityisesti nautin hänen kirjoissaan, mutta  ymmärrän kyllä myös sen jos tässä koki olevan jonkinverran typistämisen varaa. 

Vielä minulla olisi muutama Morton lukematta, ne löytyvätkin minulta omasta hyllystäni. Saa nähdä yltävätkö ne samalle tasolle tämän tai Hylätyn puutarhan kanssa. Vaikka pidin valtavasti myös kirjasta Paluu Rivertoniin. Mortonin kirjat ovat puhtaasti viihdekirjoja, mutta viihteellisen kerronnan alla on aina myös oivaltavia ajatuksia.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava

Ilmestynyt suomeksi: 2019

Alkuteos: The Clockmaker's Daughter (2018)

Sivuja: 558

Suomentanut: Hilkka & Tuukka Pekkanen

Mistä minulle: Kirjastosta

Neil Gaiman: Pohjoisen mytologia

Odin, Thor, Freija, Loki ja muut elämää suuremmat hahmot heräävät henkiin. Tarinat kuvaavat, miten maailma syntyi, miten jumalat ja jättiläiset ottivat yhteen ja miten maailma päättyy Ragnarökin melskeeseen. Gaiman tavoittaa saagojen huumorin, kauhun ja eeppisyyden.​​

Neil Gaiman on koonnut tähän Pohjoisen mytologia teokseensa tarinoita muinaisesta pohjoisesta tarutosta, hyödyntäen lähteinään Runo- ja Proosa- Eddaa. Ei mikään ihan helppo homma, sillä alkuperäiset runot ja tarinat ovat käännetty muinaisnorjasta, eikä kaikki tarinat ole kokonaisuudessaan luettavissa noistakaan. Osan kirjan tarinoista Gaiman on joutunut parsimaan yhteen sieltä täältä löytyneistä tilkuista, mutta hän on onnistunut siinä hyvin. 

Tarinoissa seikkailee pääasiassa ne kaikista tunnetuimat pohjoisen jumalat, kaiken isä Odin, ukkosenjumala Thor ja viekas Loki, mutta lukija pääsee tutustumaan myös liutaan muita jumalia, hirviöitä, kääpiöitä ja jättiläisiä. Melkoisia veijareita nuo muinaiset jumalat! Olisin lukenut mielelläni enemmänkin heidän edesottamuksistaan, sillä vaikka he olivat kuolemattomia ja ylivoimaisia, olivat he silti erehtyväisiä. Aikansa tuotoksina myös yllättävän yksinkertaisia aika-ajoin. Ilahduttavinta tämän mytologian lukemisessa oli kuitenkin huomata samankaltaisuuksia muiden tunnettujen myyttien ja mytologioiden kanssa, pieni uskonnontutkija minussa olisi halunnut tehdä syvempääkin vertailua.

Vahvoja tulkintoja, Gaiman on taitava kirjailija. Vaikka kirjan tarinat ovat uskollisia alkuperäisille tarinoille, on Gaiman ottanut jonkinverran taiteellisia vapauksia, mutta vain herättääkseen muinaiset tarinat henkiin nykylukijalle. Gaiman on tunnettu mielikuvituksellisista fantasiakirjoistaan sekä huikeasta Sandman -sarjakuvasarjastaan. Hän on kirjoittanut myös Terry Pratchettin kanssa fantasiakirjoja, joista osaa on tituleerattu genren klassikoiksi. Itse olen lukenut tuota em. yhteistyön tuloksia pari kappaletta, vaikka aluksi muistelin etten ole tutustunut kirjailijan aikaisempaan tuotantoon ollenkaan. Sandman-sarjakuviakin on tullut kirjastossa muutaman kerran selailtua, ehkäpä olisi jo korkea aika lainata ja lukea? Mutta eniten minu kiehtoo Gaimanin American Gods (Unohdetut jumalat), joka on klassikkomaineen saanut fantasiatarina. 

Pohjoisen mytologia on kevyeen muotoon kirjoittettu tapa tutustua yhteen eurooppailaiseen mytologiaan ja tarustoon. Jumalia ja muita hahmoja on hillitysti, joten kärryillä pysymisessä ei ole ongelmaa ja kaiken lisäksi tämä on nopeasti luettu. Tämä olisi varmasti aivan loistavasti äänikirjana, kuten Gaiman itsekin esipuheessa sanoo, nämä tarinat toimivat parhaiten ääneenkerrottuina.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: LIKE

Ilmestynyt suomeksi: 2019

Alkuteos: Norse Mythology (2018)

Sivuja: 276

Suomentanut: Jouko Ruokosenmäki

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Kaikki kuolevaiset pelkäävät sitä, mikä pohjoisessa metsän takana vaanii. Ankaran talven keskellä nuori metsästäjätär Feyre uskaltautuu nälän ajamana vaarallisen syvälle metsään. Saalista jahtaa myös suuri susi, ja tapettuaan pedon Feyre oppii, miten kovan hinnan haltiasukuisen olennon hengen riistämisestä joutuu maksamaan.

Feyre raahataan Prythianin pahamaineiseen valtakuntaan. Hänet vanginneen pedon kasvoja peittää jalokivikoristeinen naamio, mutta läpitunkevan vihreät silmät kutsuvat häntä puoleensa. Olento on Tamlin, yksi Prythianin korkea-arvoisista, vaarallisista haltioista.

Vähitellen Feyren tunteet muuttuvat hyisestä vihasta polttavaksi intohimoksi, joka saa hänet sivuuttamaan kaikki kuulemansa varoitukset. Mutta muinaisen kirouksen varjo heittäytyy haltioiden maiden ylle, ja Feyren täytyy löytää tapa pysäyttää se… tai Tamlin ja tämän maailma tuhoutuvat iäksi.

Voi apua, miten ihana tämä Maasin uuden fantasiasarjan aloitusosa oli! Rakastin tässä kaikkea ja en millään malttaisi odottaa, että pääsisin seuraavan osan kimppuun. Harvoin minulla on lukemisen jälkeen sellainen olo, että minun on heti päästävä jatkamaan sarjan parissa. Ei, vaikka olisi kuinka lempparisarja kyseessä, sillä yleensä  tarvin tauon ja nuo tauot tahtovat venyä useamman kuukauden mittaisiksi, ennenkuin saan aikaiseksi tartuttua seuraavaan osaan. Harmi vain ettei vielä ole mitään tietoa milloin seuraava osa suomennetaan. Toki, jos tuska yltyy liian kovaksi, voi toisen osan lukea englanniksi.

Okaruusujen valtakunta oli uudelleenkerrottu Kaunotar ja hirviö -tarina, joka oli yllättävän uskollinen alkuperäiselle, tai pikemminkin disneyn versiolle, sillä se on ainoa versio, josta tarinan tunnen. Kuitenkin, oli siis mystinen hirviö, joka ottaa sankarittaremme Feyren näennäisesti vangiksi linnaansa. Hirviöllä, eli tässä tapauksessa hurmaavalla jalosukuisella Tamlinilla, on syy, miksi hän haluaa Feyren kartanoonsa ja siihen liittyy lumous, joka pitäisi murtaa.

Okaruusujen valtakunnassa Feyre päätyy linnaan surmattuaan sudeksi naamioituneen haltijan, Belle taas susilauman ajamana Disneyn tarinassa. Feyren isä on vanha ja rampa, Bellen vanha ja hupsu. Ja tarkkasilmäinen lukija huomaa muitakin samankaltaisuuksia.  Lukiessa oli hauska huomioida näitä yhtäläisyyksiä, mutta Maas oli Kuitenkin tuonut tarinaansa aivan oman maailmansa Feyren ja Tamlinin rakkaustarinan ympärille. Prythianin valtakunta on sortumassa kirouksen alle. Maata hallitseva julma mystinen nainen on ajamassa kaiken kauniin haltijoiden maassa synkkään sekasortoon ja seuraavaksi olisi vuorossa ihmisten maat.

Feyren henkilöhahmo oli vahva, varsinkin jatko-osia ajatellen. Hänen hahmokehityksensä oli upea. Feyre on itsepintainen, suorasukainen, urhea ja kipakka sankaritar, pidin hänestä joka solullani. Maasin luoma maailma oli myös mystinen, maaginen, lumoava ja ennenkaikkea mielenkiintoinen. Ensimmäisessä osassa raotetaan verhoa maailmaan Kevään valtakunnan ja Vuorenalisen verran, mutta paljon jätetään vielä seuraavia osia varten kerrottavaksi. Suurimaksi koukuksi jätetään merten takainen saari, jota hallitsee rautaisella otteella ylivaltias, joka ei ole tyytyväinen ihmisten ja haltijoiden väliseen sopimukseen. Uskon että hän näyttelee merkittävää osaa tulevissa osissa. Odotan myös mielenkiinnolla kurkistusta Yön valtakuntaan ja tapaamista sen ylivaltijaan kanssa.

Sopivan kevyttä, ihanan koukuttavaa ja vahvaa tarinankerrontaa juonivetoisesti. Mutta siihen kun lisätään vielä Feyren ja Tamlinin rakkaustarina, joka sai huokailemaan ääneen tälläisen antiromanttisen lukijan, niin ei voinut olla muuta kuin myyty. Vetovoima heidän välillään kasvaa hiljalleen ja on lopulta lähes käsinkosketeltavaa ja intohimoista. Hienoa YA-fantasiaa, mikä sai minut kiinnostumaan Maasin toisesta, valtavan suosion saaneesta Throne of Glass -sarjasta. Sitä on hypetetty valtavasti, mikä on saanut minut hieman karttamaan sarjaan tutustumista, sillä pelkäsin jo korkeiksi muodostuneiden odotusteni pilaavan lukukokemuksen. Mutta jos TOG -sarja on puoliksikaan yhtä hyvä kuin tämä, ei voi mennä pieleen. Tuntuu etten voi ylistää tätä kirjaa kylliksi, niin että osaisin kuvailla sitä mieletöntä tunnetta lukiessa ja sitä, kun kansien sulkemisen jälkeen tekisi mieli vain hihkua ääneen ja itkeä yhtä aikaa vain siksi, että sai lukea tälläistä ja että kirja kehtasi mennä loppumaan.

Lämmin suositus siis tälle, varsinkin nuoret ja nuoret aikuiset vink vink!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: A Court of Thrones and Roses (2015)
Sivuja: 475
Suomentanut: Sarianna Silvonen

Mistä minulle: Kirjastosta

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa

Audrey Winters on saanut romantiikasta lopullisesti tarpeekseen. Ensin hänen isänsä hylkäsi perheen toisen naisen takia, ja sitten hänen poikaystävänsä jätti hänet heti ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Audrey päättää nyt keskittyä lukiossa käymänsä mediakurssin lisäksi uuteen työhönsä elokuvateatterissa. Siellä hän kuitenkin tapaa ohjaajan urasta haaveilevan Harryn, joka on kuin kaikkien romanttisten elokuvien kliseekokoelma yhdessä paketissa. Huono idea, siis. Mutta salamarakkaus iskee silti.

Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin elokuvissa. Tämä vuosisadan rakkaustarina ei sisällä suudelmia lumisateessa, kiiruhtamista lentokentälle tai rakastetun kiipeämistä sisään makuuhuoneen ikkunasta. Siihen kuuluu kipua, hämmennystä, toivoa ja hämmästystä sekä romanttisen viihteen siirappisten, epärealististen ja vahingollisten kliseiden julistamista pannaan. Niin, ja zombeja.

Holly Bourne on suosittu YA-kirjailija, joka ponnahti julkisuuteen Normaali-sarjallaan. En ole tuota sarjaa lukenut, sillä koin olevani jo liian vanha lukemaan em. kirjallisuutta, mutta Niin käy vain elokuvissa onnistui herättämään utelaisuuteni. Monet bookstagrammaajat kehuivat tätä Bournen uutta suomennosta ja kirja, joka pyllistää perinteisille romantiikan käsityksille kuullosti vallan kiinnostavalta. 

Nuorten kirjan todella sainkin, sillä puolet lukuajasta mietin että olen ihan liian vanha lukemaan tälläistä teinidraamaa. Audreyn ja Harryn romanssi oli liian ennalta-arvattava ja kaikesta huolimatta hyvin kliseinen, vaikka kirjan pitikin lyödä silpuksi kaikki romanttisten elokuvien ja tarinoiden kliseet. Takakannessa kyllä kerrottiin Harryn olevan kliseekokoelma yhdessä paketissa, mutta vaikka kirjassa ei sorruttu suudelmiin vesisateessa tai kiiruhtamaan lentokentällä tunnustamaan rakkauttaan, sorrutaan siinä niin moneen muuhun kliseeseen aina nöyryyttävästä suudelmasta kynttilän valossa suoritettuihin romanttisiin elkeisiin. Harryn ja Audreyn suhde ei ehkä ollut sitä perinteistä siirappia alusta loppuun, mutta sijottaisin tämän silti sinne chic littiin, joka saa minut lähinnä ahdistumaan.

Oli tällä kirjalla kuitenkin hyvätkin puolensa. En kai minä muuten olisi lukenut tätä loppuun asti. Audrey oli varsin onnistunut henkilöhahmo, vaikka onnistuikin ärsyttämään minua ajottain. Minulle kuitenkin kirjan parasta antia oli tärkeä sivujuoni, jossa käsiteltiin Audreyn perhetradegiaa. Audreyn isä on jättänyt perheensä ja vaimonsa, toisen naisen takia. Ja tämä perheenrikkoja on myös synnyttänyt hänelle somat pienet kaksoset. Audreyn äidin maailma mureni säpäleiksi miehen yllättäin lähtiessä, mikä on saanut naisen mielenterveyden järkkymään. Audrey on jäänyt, veljensä lähtiessä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, yksin huolehtimaan epävakaasta ja arvaamattomasta äidistään. Isä antaa piut paut entisen perheensä ongelmille ja huolille lisäten niitä vain omalta osaltaan. Raadollinen asetelma, mutta kuitenkin hyvin realistinen ja Bourne onnistui kuvaamaan tätä perhetradegiaa hyvin.

Niin käy vain elokuvissa oli sujuvasti kirjoitettua romanttista viihdettä, joka on suunnattu enimmäkseen teini-ikäisille ja nuorille aikuisille. Minä en tähän hullaantunut, vaikka kokemus kirjasta jäi kuitenkin enemmän plussan puolelle onnistuineiden henkilöhahmojen ja kiinnostavan taustansa takia. Voisin kuvitella että olisin yläaste- ja lukioikäisenä lukenut tämän hyvinkin intensiivisesti alusta loppuun. Kirjan sanoma on myös selkeästi suunnattu nuorille tytöille, jotka painiskelevat erilaisten mieltä askaruttavien kysymysten kanssa rakkaus- ja suhderintamalla. Minä olen tuon ajan ohittanut jo kauan sitten. Uskon etten enää Bourneen tartu ja jätän hänen teoksensa nuoremmalle lukijakunnalle. Pidän kyllä valtavasti YA-kirjoista, kunhan ne eivät ole liian kliseisiä tai siirappisia ja niistä löytyy jotain tarttumapintaa tälläiselle hieman vanhemmallekin lukijalle. Olen allerginen perinteiselle chic litille ja Niin käy vain elokuvissa voisi hyvin olla Cathy Kellyn tai muun vastaavan kirjojen pikkusisko.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Gummerus

Ilmestynyt suomeksi: 2019

Alkuteos: It Only Happens in the Movies (2017)

Sivuja: 378

Suomentanut: Kristiina Vaara

Mistä minulle: Kirjastosta