Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

"Downton Abbey kohtaa Agatha Christien! Vanhan ajan murhatarina henkii perienglantilaista charmia. 

Köyhä lontoolaistyttö Louisa Cannon pakenee julmaa setäänsä ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen maalaiskartanoon. Hänestä tulee 16-vuotiaan Nancy Mitfordin uskottu ja ystävä, ja yhdessä he myös joutuvat keskelle salaperäisen junamurhan tutkintaa. Mitä tapahtui Florence Nightingalen kummityttärelle?

Mitfordin aatelisperhe – etenkin sen kuusi kaunista tytärtä – oli tosielämässä monien kohujen ja skandaalien keskiössä 1900-luvun alkupuolella. 

Mitfordin murhat aloittaa sarjan, joka perustuu tosielämän murhiin ja historiallisiin henkilöihin."

Aloitin lukemaan tätä kirjaa alkuvuodesta Bookbeatissa, mutta jotenkin en vain meinannut päästä tarinan imuun mukaan. Ehkä mieliala ei vain ollut oikea tälle cozy crime tarinalle, mutta kun latasin Bookbeatin uudestaan lyhyen tauon jälkeen, ajattelin antaa vielä yhden mahdollisuuden kirjalle. Se olikin kannattava päätös, sillä tempauduinkin tarinan mukaan lopulta kokonaan. Ehkä olin odottanut enemmän dekkarimaista kirjaa tätä aloittaessani, mutta kun toisella yrittämällä lähdin jatkamaan tarinan parissa ilmaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia, tarina tuntuikin tarpeeksi vetävältä. 

Mitfordin murhat on avausosa sarjalle, jonka tarinat perustuvat tosielämän murhiin ja historiallisiin henkilöihin. Tämänkin kirjan junamurha on oikeasti tapahtunut, vaikkei sitä koskaan ole onnistuttu selvittämään. Kirjailija on siis sepittänyt oman ratkaisunsa murhalle ja kietonut sen skandaaleista tunnetun Mitfordien perheen ympärille. Mitfordin perhe onkin suhteellisen tunnettu aatelisperhe, ainakin historian ystävien parissa, joten heidän elämästään löytyy varmasti paljon ammennettavaa tarinoihin.

Pääpaino tarinassa ei ole murhan selvittelemisessä, vaikka se vahvasti koko ajan mukana kulkeekin. Sikispiä tämä ei istu minusta edes cozy crime -luokituksen alle, sillä enemmän tarina keskittyy kuvaamaan Lucyn elämää sekä sopeutumista Mitfordien kartanon elämään. Suhteilla ja niiden kehittymisellä on myös merkittävä osa tarinan juonikaaren kehittymisessä. Mitfordien perhe on kiehotava, muttei onnistu erottumaan edukseen tarinan taustalta. Olisin myös toivonut hieman nopeammin etenevää juonenkuljetusta, sillä alku alkoi melko kangerellen ja laahaten.

Laadultaan Mitfordin murhat on keskitasoa, sillä sen kerronta on melko simppeliä eikä tarina itsessään ole mitenkään erikoinen. Itse kuitenkin pidin kirjan ajankuvasta, ja siitä kuinka siinä kuvaillaan tuon ajan elämää elävästi aina junakulttuurista luokkaeroihin. Tämä sopiikin luettavaksi viihteellisenä välipala romaanina näin lämpiminä kesäpäivinä, mutta mitään Christiemäistä aivonystyröitä kutkuttavaa murhamysteeriä on turha odottaa. 

Jessica Fellowes on Downtown Abbey -sarjan luojan Julian Fellowesin veljentytär, ja väkisin rupeaa miettimään kuinka paljon kuuluisalla sedällä on ollut vaikutusta kustannussopimuksen saamisessa. Sarjan toinen osa Nuori, kaunis ja kuollut ilmestyy tänä vuonna, aion antaa sille mahdollisuuden, jos kirjailijassa olisi tapahtunut kehitystä toisen osan kohdalla. Mutta jos kaipaa näin dekkariviikon kunniaksi hieman iisimpää rikostarinaa vastapainoksi kovaksikeitetyille dekkareille, niin tässä on aivan oivallinen vaihtoehto siihen.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava

Ilmestynyt suomeksi: 2018

Alkuteos: The Mitford murders (2017)

Sivuja: 398

Suomentanut: Laura Beck

Mistä minulle: Bookbeat

Dekkariviikon kunniaksi dekkarivinkkejä

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa. Itse luen tällä hetkellä teeman mukaisesti yhen lempikirjailijani, eli Stephen Kingin, trilleriä Mersumies. Dekkarit kuuluvat olennaisena osana suomalaisten kesään. Kirjakaupat ovat huomioineet genren suosion viettämällä kesän alussa valtakunnallaista dekkariviikkoa, joka on tänä vuonna 10.6-16.6.2019. Dekkarilauantaita vietetään 15.6.2019. 

 

Pidän valtavasti dekkareista, ne kuuluvat minunkin suosikkigenreihin ja ovat ehdottomasti parasta kesälukemista. Jos kuitenkin ongelmasi on ettet tiedä vieläkään mitä teeman mukaista kannattaisi lukea, voin heittää muutaman vinkin.

Agatha Christien perinteiset dekkarit ovat aina varma valinta. Hän on todellinen dekkarikuningatar ja hänen tuotannostaan löytyy teoksia vaikka millä mitalla. Oma suosikkini on, kuten olen moneen kertaan aikaisemminkin maininnut, Hercule Poirot, mutta myös neiti Marpelesta kertovat kirjat ovat taattua laatua. Omiin suosikkeihini kuuluu Eikä yksikään pelastunut, joka on Christien tuotannosta varmasti tunnetuin teos. Lisäksi Poirotin seikkailluista mieleenpainuvimmat ovat olleet; Idän pikajunan arvoitus, Kuolema Niilillä, Roger Ackroydin murha ja Aikataulukon arvoitus. 

 

Siinä muutamia mistä kannattaa aloittaa Christien tuotantoon tutustumisen, jos jostain syystä ei ole vielä hänen kirjojaan lukenut. 

Alan Bradleyn luoma Flavia De Lucesta, pikkuvanhasta kotikemististä ja näppärästä nuoresta salapoliisista, kertova sarja on valloittava. Sarja kulkee perinteisen englantilaisen salapoliisiromaanien hengessä, eikä väkivallalla mässäillä tai veri roisku pitkin rivien välejä. Flavian kotikylässä tapahtuu poikkeuksellisen paljon rikoksia, joita nuori tyttö ratkaisee isosiskoilleen tekemien kepposten ja kotilaboratoriossaan tekemien kemiallisten kokeiden lomassa. Sarja kertoo kuitenkin rikosten ratkomisen ohessa myös Flavian perheestä sekä heidän rapistuvasta kotikartanostaan, joka on Flavialle rakas. Sarjasta on suomennettu tähän mennessä jo kymmennen osaa, joten lukeminen ei lopu ihan heti kesken.

 

Jos jatketaan edelleen hieman perinteisen ja englantilaisten dekkarien linjalla, niin J.K. Rowlingin Robert Galbraithin salanimellä luoma Cormoran Strikestä kertova sarja on myös aivan loistava. Sarja on tummasävyinen, mutta kuitenkin vielä suhteellisen siistiä rikostenratkontaa. Oman säväyksensä kirjoihin tuo rouhean yksityisetsivän ja hänen kauniin ja nokkelan avustajansa välillä palava kemia. Jotain on selvästi ilmassa, mutta kytee matalalla liekillä. Jos pidit Harry Pottereista, löytyy näistä kirjoista J.K. Rowlingille ominaista sanailua, joten pidät varmasti myös Cormoran Strikesta.

Käen kutsu on sarjan avausosa. Tähän mennessä osia on ilmestynyt neljä, uusin osa, Valkoinen kuolema julkaistiin tänä keväänä. Silkkiäistoukka on sarjan toinen osa ja Pahan polku kolmas. Itselläni Valkoinen kuolema odottaa yöpöydällä vuoroaan seuraavaksi, muut osat olenkin jo lukenut. 

Kotimaisten dekkarien kentältä suosittelen vahvasti Vera Valan Arianna De Belliksestä kertovaa ihanan Italian tuoksuista dekkarisarjaa. Sarjan juoni, joka kantaa kirjoista toiseen rikosten ratkaisujen lomassa on mielenkiintoinen ja kertoo Ariannan menneisyydestä, joka on hänelle itselleenkin hämärän peitossa. Sarjan vahvuuksia on myös Italian kuvaus, joka on todella eläväistä. Näiden kirjojen parissa voi siis todellakin nojatuolimatkailla lämpimään ja tuoksuvaan Italiaan sekä lähes maistaa italialaisten herkkujen maut kielellään. Vala osaa kuvailla miljöön lisäksi myös tarkasti italialaista elämäntyyliä. Lisämausteena Vala heittää kirjoissaan pahuksenmoisia cliffhangereita, sillä Ariannan menneisyydessä ja nykyisyydessä tapahtuu paljon kaikenlaista. Sarjan parissa on siis vain pakko jatkaa, sillä uteliaisuus ei anna muuten rauhaa.

Arianna De Bellis tutkii -sarja on varsin viihdyttävää kesälukemista niin rannalle kuin riippumattoon. Tai no näillä keleillä parempi sanoa, että kirjan matkassa on mukava matkustaa lämpimimpiin sääoloihin ja vetasta vilttiä jaloille sohvanmutkassa.

Clare Mackintosh kuuluu tällä hetkellä dekkarimaailman kärkinimiin eikä suotta. Hänen romaaninsa ovat koukuttavia ja jännittäviä, eikä niitä malta millään laskea käsistään. Ne tarjoavat lukijalleen yllätyksiä, eivätkä sorru liikaa ennalta-arvattavuuteen. Juonien puolesta Mackintoshin luomat tarinat ovat mukavasti ajanhermolla. Mackintosh työskenteli kaksitoista vuotta poliisina ennenkuin hän siirtyi kirjoittamaan päätoimisesti jännäreitä. 

Tällä hetkellä Mackintoshilta on ilmestynyt neljä romaania, joista suomennettuina on ilmestynyt kolme. Neljäs suomennos julkaistaan syyskuussa, enkä malta odottaa että pääsen lukemaan sitä. Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä oli ilmestymisvuonnaan Britannian myydyin kirja, seuraavaksi ilmestynyt Minä näen sinut, joka on minun henkilökohtainen suosikkini, ampaisi samantien Sunday Timesin listaykköseksi. Kolmas kirja Anna minun olla vakiinnutti hänen asemansa psykologisten trillereiden taiturina. Lahjakas kirjailija siis kyseessä, joten uskallan häntä varauksetta suositella, ei hänen kirjojaan turhaan kehuta.

Vielä muutamia hyviä dekkaristeja mainitakseni, niin ruotsalaisen Camilla Läckbergin Fjällbacka -sarja on loistava myös, pohjoismaiden dekkarikuningatareksikin häntä tituleerataan. Todella viihdyttäviä ja juonivetoisia dekkareita, eikä Läckberg osannut itsekään aavistaa millaisen suosion hänen Erica Falkin ja hänen poliisimiehensä Patrick Hedströmin tähdittämät rikosromaanit saavat.

Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan kannattaa myös tutustua, hieman roisimpaa menoa siitä pitäville, sarja kertoo alkoholisoituneesta oslolaisesta poliisista, joka on ongelmistaan huolimatta erittäin taitava rikosetsivä. 

Kevään uutusromaaneista nostan esille Erin Kellyn Älä jää pimeään, joka oli oikea page turner ja liikkui mielenkiintoisten teemojen ympärillä. Kelly on rakentanut mehukkaan trillerin, joka on samaan aikaan hyvin realistinen ja yllättävä. Kannattaa lukea, jos et ole vielä lukenut!

Mitäs te luette dekkariviikon kunniaksi?

Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

"Millaista on rakastaa miestä, joka johtaa maailman kokaiinikauppaa yhdessä maailman korruptoituneimmista maista? Virginia Vallejo kertoo avoimesti suhteestaan Kolumbian pelätyimpään huumeparoniin Pablo Escobariin.

Pablon ja Virginian suhde kesti viisi vuotta huolimatta siitä, että Escobarilla oli vaimo ja lapsia. Suhteen aikana Virginia pääsi osalliseksi todellisesta luksuselämästä, mutta suhteen loputtua ja etenkin Escobarin kuoleman jälkeen Vallejon elämä muuttui täysin. Virginiasta tuli sosiaalinen hylkiö, ja tietojensa takia hän oli hengenvaarassa. Vuonna 2006 Yhdysvaltain huumepoliisi DEA kiidätti hänet todistajansuojeluohjelman turviin Miamiin, missä hän edelleen asuu."

En yleensä lue omaelämäkerrallisia tietokirjoja, mutta Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria vaikutti aiheeltaan niin erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että päädyin lainaamaan kirjan kirjastosta. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan huumeparonin elämään, hänen rakastajattarensa näkökulmasta. Pablo Escobar on yksi maailman tunnetuimmista rikollisista ja luketui maailman rikkaimpien miesten joukkoon. Hän pyöritti menestyksellistä huumebisnestä Kolumbiassa ja sanotaan että Escobarin kartelli toimitti jopa noin 80% koko maailman kokaiinista. Liikevaihto ei pyörinyt ihan pikkurahoissa, ja tuo politiikkassakin vaikuttanut huumemoguli omistikin mm. yhden lentokoneen sijaan kokonaisen laivueen koneita ja oman eläintarhan.

Kirja on todella yksityiskohtainen ja kuvaa todella tarkasti tapahtumia, joita Virginia muistelee jälkeenpäin. Tämä sai minut pohtimaan kuinka paljon kirjasta on totta ja kuinka paljon muistojen vääristymiä ja mielikuvituksen värittämää? Tällä toki ei suuremmin ole väliä, sillä muuten tarina pysyy faktassa ja maalaa Escobarista kuvan hyvin häikäilemättömänä ja julmana miehenä. Escobar tuntui olevan narsistien valioluokkaa. Aluksi hän osasi olla niin hurmaava ja kertoa kuulijalle juuri ne sanat, jotka tämä halusi kuulla. Mies sai lähes jokaisen taipumaan tahtoonsa ja kartellin jäsenet pysymään uskollisena hänelle. Hän sai myös Virginian taipumaan käsissään kuin sulan vahan ja onnenpäivien aikana kaikki olikin vielä hyvin. Moni kakku päältä kaunis, jotkut sisältä silkkaa sontaa. Kun Escobarin alamäki alkoi ja hän joutui painumaan maan alle, alkoivat myös hankaluudet. Kuinka julmasti tuo mies pystyi kohtelemaan Virginiaa ja muita läheisiään. 

Muttei Escobar ollut ainoa, joka saa karvat nousemaan pystyyn. Minun silmissäni diivaileva Virginia nostaa liikaa itseään esille. Kertoilee kuinka hän saa shoppailtua päivässä Manhattanilla monen kymmenen tuhannen edestä, kuinka hän puketuu vain laatudesigniin. Aivankuin hänen viiden tuhannen dollarin mekoillaan ja käärmeennahkalaukuillaan on mitään väliä muiden tapahtumien valossa. Hän korostaa sitä, kuinka lukuisien lehtien kansikuvamallina hän on toiminut, kuinka suosittuja hänen juontamansa tv-ohjelmat ovat olleet ja hänen esiintymisensä mainoskampanjoissa buustannut brändien tuottoa. Hänelle kelpaa vain rikkaat miehet ja hän ei kaipaa mitään orkideoita, kun ottaisi vastaan mielummin rubiineja. Yäk, yäk ja yäk miten puistattava ihminen. Niin itsekeskeinen, että lukeminen otti välillä pannuun niin että höyry nousi korvista. Halusin lukea hänestä ja Escobarista, en siitä kuinka kaunis ja älykäs, laatutietoinen ja hyväsydäminen ihminen hän oman tulkinnan mukaansa on. Virginia vaikutti yrityksistään huolimatta vain itserakkaalta ja turhamaiselta, eikä hänen yrityksensä kiillottaa omaa sädekehäänsä toimineet, vaan pudottavat pohjaa tarinan uskottavuudelta. Onhan se nyt jo lähtökohtaisesti selvää ettei lämmin ja hyväsydäminen ihminen rakasta sellaista rikkollista, mikä Pablo Escobar oli ja katso läpisormien ja anna anteeksi niin paljon mitä Virginia teki ja antoi. Virginia oppi myös sulkemaan silmänsä kauheuksilta ja vaikutti lopulta vahavasti noissa kuvioissa, vaikka itse pitikin niin sanotusti puhtaat jauhot pussissa. Minun silmissä hän oli yhtä rikollinen kuin Escobarkin ja rahan sokaisema.

Tämän kirjan pohjalta on tehty elokuvakin, sen haluaisin nähdä. Lisäksi sarja nimeltä Narcos kertoo myös Pablo Escobarista ja hänen huumebisneksistään. Kirja itsessään jäi kerronnan vuoksi hieman vaisuksi lukukokemukseksi. Virginia itsensä tyrkyttämisen lisäksi kerronta oli liian hajanaista sekä dramatisoitua, enkä aina oikein meinannut pysynyt kärryillä tapahtumissa, vaikka isommassa mittakaavassa juonikaari pysyikin hallinnassa. Tarinassa vilisi myös liikaa nimiä, osan näistä tapahtumista olisi voinut karsia ja keskittyä tarinassa enemmän Escobariin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: LIKE

Ilmestynyt suomeksi: 2017

Alkuteos: Amando a Pablo, odiando a Escobar (2007)

Sivuja: 461

Suomentanut: Sari Selander

Mistä minulle: Kirjastosta

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

"Niin kauan kuin tiedetään, Kuutta herttuakuntaa on hallinnut Näkijöiden suku. Mutta ajat ovat muuttuneet ja taistelu vallasta käynyt yhä häikäilemättömämmäksi: barbaarien punalaivat kulkevat pitkin rannikkoa tekemässä tuhojaan, ja kuningas on voimaton.

Sitten kohtalo heittää kuninkaan hoviin nuoren Fitzin, ylhäisen prinssin äpäräpojan. Kateellisten mielestä poika on uhka vallanpitäjille – mutta voisiko hän olla myös avain kuningaskunnan eloonjäämistaistelussa?

Kun kuningas saa tietää, että Fitz on saanut sukunsa perintönä telepaattisen kommunikoinnin ja ennaltanäkemisen lahjan, hän antaa salaa valmentaa poikaa tehtävään, joka vie keskelle Kuuden herttuakunnan valtajuonitteluja ja sotatantereita. Fitzistä on tuleva kaikkien aikojen taitavin salamurhaaja Hänen Majesteettinsa palvelukseen, ja monen vaativan taidonnäytteen jälkeen hän saa tehtävistä vaikeimman ja haastavimman."

Salamurhaajan oppipoika on Robin Hobbin kiitetyn ja kehutun Näkijän taru -trilogian avausosa. Robin Hobbin nimen taaksen kätkeytyy yhdysvaltalainen kirjailija Margaret Astrid Lindholm Ogden, joka on kirjoittanut useamman sarjan, jotka sijoittuvat Kuuteen herttuakuntaan. Näkijän taru -trilogia, Lordi kultainen -trilogia sekä Narri ja Näkijä -trilogia kertovat äpäräpoika Fitzistä, ja ovatkin rakastetulta fantasiakirjailijalta ainoat suomennetut sarjat. Hobb on kirjoittanut aikaisemmin myös nimellä Megan Lindholm, mutta alkaessaan kirjoittaa Näkijän taru -trilogiaa hänestä tuntui että kirja on tyyliltään niin erilaistan Megan Lindholmin tuotantoon verrattuna, että päätyi vaihtamaan nimeä.

En tiennyt oikein mitä odottaa, kun aloin lukemaan Salamurhaajan oppipoikaa. Kansikuvan perusteella odotin jotain perinteistä miekka ja magia tyylistä fantasiaseikkailua, jossa maagit taikovat ja sankarit taistelevat urhoollisesti miekat viuhuen örkkejä ja muita taruolentoja vastaan, samalla kun kivissä linnoissa punotaan poliittisia juonia. Salamurhaajan oppipoika oli kuitenkin jotain aivan muuta. Ensinäkään kerronta ei ollut mitään vauhdikasta seikkaulua vaan tarkkanäköistä kuvailua sekä pohjustusta oli paljon. Kerronta oli kuitenkin todella onnistunutta, joten runsas kuvailu ei tuntunut puuduttavalta, vaan sitä luki enemmän kuin mielellään. Kirja on jaettu lukuihin, jotka kaikki kuvaavat tiettyä vaihetta Fitzin elämässä ja lukija on Fitzin pään sisällä. Kun Fitz on pimenossa tietyiltä tapahtumilta ei lukijakaan niistä ole kärryillä, vaan ratkoo ympärillään olevia pulmia ja havannoi maailmaa Fitzin silmin. Tarinaa kertookin vanhempi Fitz, muistellen elämänsä rikkonaisia nuoruusvuosia. Vaikkei kirja juonellisesti ylläkkään tapahtumarikkaiden seikkailutarinoiden rinnalle, on juonenkäänteitä silti sopivassa suhteessa verkaiseen kerrontaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun saakka. Juoni oli kokonaisuudessaan myös virkistävän ennalta-arvaamaton, koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Miljööltään Kuusi Herttuakuntaa on varsin keskiaikainen ja tunnelmaltaankin melko ankeahko. Elämä on rankkaa ja suhteellisen alkukantaista. Fitz joutuu keskelle kuninkaan hovia Peuranlinnaan, ja lähes ensi metreiltä poliittisten valtataisteluiden ja juonittelujen pyöritykseen. Kuingas alkaa kouluttamaan Fitzistä, lapsenlapsestaan, omaa salaista asettaan - salamurhaajaa. Fitz käy läpi koulutuksen ja samalla koittaa opetella käyttämään sukulinjassaan periytyvää Taitoa. Magia kirjassa onkin yllätyksekseni varsin hienovireistä. Taikuus esiintyy Taitona, jota vain harvat omaavat ja vielä harvemmat tarpeeksi siihen, että oppisivat käyttämään sitä. Lisäksi on myös Vaistoa, joka on vaiettu taito, eikä sen käyttämistä katsota hyvällä. Vaisto on kuningaskunnassa tabu, joka leimaa käyttäjäänsä negatiivisesti. Fitzillä on kuitenkin kummatkin, niin Taito, vaikakin heikkona, kuin myös Vaisto, josta hän saa lohtua vaikeina aikoina. Tarinassa ei siis heilu partasuisia velhoja heiluttamassa sauvaansa tai nuoria ja komeita maageja tekemässä taikojaan, eikä liiemin haltijoita, keijuja tai muitakaan fantasiaolentoja. Sen puoleen Salamurhaajan oppipoika ei ole perinteistä eeppistä fantasiaa, vaikka tarina sijoittuukin kuvitteellisen maailmaan ja taikuuden käyttö on suhteellisen yleistä, ainakin niissä piireissä missä Fitz liikkuu. Mutta tämä olikin vasta sarjan aloitusosa, joten matka Fitzin mukana pääsi vasta aluilleen.

Todella laadukas fantasiatarina, jonka koin ennenkaikkeia Fitzin kasvukertomuksena. Fitz on vahva päähenkilö, hän on aidon tuntuinen heikkouksine päivineen. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava

Ilmestynyt suomeksi: 1996

Alkuteos: Assanssin's Apprentice (1995)

Sivuja: 447

Suomentanut: Sauli Santikko

Mistä minulle: Kirjastosta

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

"Sitä kutsutaan Surmaksi – kulkutautia, joka alkaa levitä Skotlannin maaseudulta eräänä kylmänä uudenvuodenaattona. Viruksessa on jotain selittämätöntä. Miljardit sairastuvat ja menehtyvät, mutta on myös selviytyjiä ja heidän joukossaan niitä, joissa syntyy uudenlaisia kykyjä.

Newyorkilainen kokki Lana pystyy liikuttelemaan tavaroita ja ihmisiä tahdonvoimalla. Fred osaa loihtia valoa pimeyteen. Jonah, ensihoitaja, näkee välähdyksiä tulevaisuudesta. Katie synnyttää kaksoset, joiden hän uskoo pystyvän ihmeellisiin tekoihin.

Mutta Surma vaikuttaa ihmisiin myös päinvastaisella tavalla, ja valon rinnalla nousee synkkiä voimia. Kun viranomaiset alkavat pidättää sairaudelle immuuneja tutkimuksia varten, Lana, Katie ja muut pakenevat New Yorkista löytääkseen turvapaikan. Vaikka maailma ympärillä tuhoutuisi, heillä on toisensa.
Loppu on tullut. On uuden alun aika."

Ahmin Nora Robertsin kirjoja ollessani teini-ikäinen, loikoilin kesät aurinkotuolissa ja tahti taisi olla parhaimmillaan kirja per päivä. Sitten käteeni sattui se ensimmäinen Robertsin yliluonnollinen kirja - Morriganin risti, ja hänen kirjojensa lukeminen loppui kuin seinään. Totesin ettei fantasia ole Robertsin juttu ja samalla tuntui että haluan jo jotain muuta luettavaa. Mitä enemmän luin hänen kirjojaan, sitä enemmän ne tuntuivat toistavan itseään. Kun näin tänä keväänä Robertsilta ilmestyvän  dystooppisen fantasiatarinan, uteliaisuuteni heräsi sen verran että ajattelin antaa hänen kirjoilleen uuden mahdollisuuden. Onhan Roberts kuitenkin vuosien ajan ollut yksi maailman myydyimpiä kirjailijoita. Ja onhan tässä aikaakin kulunut, joten jospa Roberts olisi kehittynyt tarinankertojana. Niinpä siis varasin Ensimmäisen vuoden kirjastosta ja sainkin sen ällistyttävän nopeasti.

Kirja starttasi varsin vetävästi. Skotlannista lähtee liikkeelle tauti, joka tappaa tartunnan saaneen muutamassa päivässä. Tautidystopia, myhäilin mielessäni, vaikuttaa huikealta. Maailmasta katosi ihmisiä hirvittävällä vauhdilla ja samalla esiteltiin kirjan keskeisiä henkilöitä, jotka kriisin keskellä keräävät ympärilleen joukkoja, jotka lopulta kohtaavat. Mutta kun tähän varsin onnistuneeseen dystopiaan, jossa ihmiset yrittävät selvitä ja rakentaa uutta Surman runtelemassa maailmassa, tuodaan keijuja, haltioita, noitia, muodonmuuttajia, ennustajia, parantajia, selvännäkijöitä ja no ihan kaikkea yliluonnollista, mitä pystyy kuvittelemaan (lohikäärmettä ei sentään ollut), niin alkoi menemään höpöhöpöksi. Tarina olisi vielä kestänyt että maailmassa olevien noitien kyvyt kasvavat, mutta siinä vaiheessa kun Eric ja Allegra alkoivat liihotella kuin jotkut mustat enkelit pitkin taivasta levittäen pahuutta mukanaan, en tiennyt itkenkö vai nauranko. Miksi on pitänyt ampua niin pahasti yli, ettei koko fantasian elementti tunnu istuvan tarinaan ollenkaan? Miksei tästä olisi voinut yrittää tehdä edes vähän uskottavaa?

Tarinahan etenee tietenkin kovalla vauhdilla, sillä kannet kätkevät sisäänsä kokonaisen vuoden tapahtumat Surman alkamispäivästä lähtien. Tarinaa aletaan kertomaan useammasta näkökulmasta, jotka yhdistyvät keskivaiheilla ja jonka jälkeen juoni seuraa vain Lanan tarinaa. Lana onkin keskeisessä asemassa kirjassa, sillä hän kantaa sisällään Valittua lasta, joka tulee joskus pelastamaan maailman kaaoksesta, voittamaan valolla pimeyden. VMP- en keksi enään muuta sanottavaa. Varsinkin kun loppukohtauksessa Lanan piilopaikkaan ilmestyy joku velhojen velho, joka tulee olemaan Fallonin opettaja 13 vuoden päästä. Mahtipontista, voisi luulla, mutta minussa heräsi vain huvittuneisuutta. En pystynyt ottamaan tätä kirjaa millään muotoa vakavasti. Tarinan hahmotkin Lanaa lukuunottamatta jäivät liian pinnallisiksi ja juoni etenee sellaisella rytinällä, ettei mistään tunnu saavan kunnolla otetta. Ja joka kerta kun alkoi vähänkään tuntua, että hei tämä tarinahan on ihan luettava ja hyväkin, kirjailija ampuu pahasti yli ja sitten taas mennään.

Ei toiminut teininä, ei toiminut nytkään. Robertsin realistiset rakkausromaanit vielä menee paremman puutteessa, mutta aion jatkossakin pysyä kaukana hänen kirjoistaan. Ei ole minun juttuni ollenkaan. 

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Gummerus

Ilmestynyt suomeksi: 2019

Alkuteos: Year One (2017)

Sivuja: 404

Suomentanut: Lauri Sallamo, Heidi Tihveräinen

Mistä minulle: Kirjastosta

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita

"Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten."

Ihan ensimmäiseksi täytyy kysyä kysymys, joka oli vahvimpana mielessäni, kun kirjaa luin - Olenko ainoa, jonka mielestä suomennoksessa kirjan nimi on hämmentävä? Niin kuin me olisimme kauniita ei istu kirjaan yhtään, se ei kuvaa kirjan sisältöä millään tavalla ja tuntuu aivan randomisti valitulta taiteelliselta lausahdukselta, jonka on ajateltu tuovan kirjalle jotain arvoa. Ehkä tässä nimen kohdalla on nyt joku hieno juttu, joka on mennyt minulta aivan ohi, mutta jos joku on tämän kryptisen koodin ratkaissut, haluaisin enemmän kuin mielelläni tietää vastauksen.

Niin kuin me olisimme kauniita oli nopeasti luettu. Lyhyehkö trilleri, jonka tunnelma oli piinaava. Kirjan kaikki tapahtumat mahtuvat kolmeen tuntiin, mutta nuo kolme tuntia voivat sisältää koko loppuelämän. Eläintarhan tapahtumia tarkastellaan muutamasta eri näkökulmasta, mutta keskeisimmässä roolissa ovat Joan ja hänen pieni poikansa. Juoni on trilleriksi varsin suoraviivainen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan koukuttava. Tämä voisi tapahtua aivan oikeasti ja nykyaikaan peilaten, kirjan tarina onkin varsin ajankohtainen. Kuinka itse toimisit vastaavassa tilanteessa? Elä itse ja anna muiden kuolla, vai nousisitko sankarillisesti uhkaa vastaan? 

Minua tämä kirja ei onnistunut kuitenkaan täysin vakuuttamaan, sillä vaikka tarina alkaa hyvin, niin mukaan mahtui liikaa rönsyilyä itse asiasta. Ehkä sen tarkoituksena oli syventää henkilökuvaa ja pitää lukijaa jännityksessä, mutta minusta se tuntui lähinnä samalta kuin ärsyttävä pakollinen hiljaisuus, joita pidetään aina kaikissa kilpailuissa ja tv-ohjelmissa, ennenkuin voittaja julkistetaan. Olin liian malttamaton tietämään mitä tapahtuu, kuin lukemaan henkilöiden ajatustenjuoksua, jostain muusta kuin itse selviytymisestä kiperästä tilanteesta. Tämä olisi toiminut paremmin ytimekkäänä täsmäiskuna, jossa olisi toki kuvailtu sitä mitä äiti on valmis tekemään suojellakseen lastaan sekä ampujien mielenliikkeitä tapahtumien takana, mutta sen muun turhan olisi voinut karsia pois. Reiluun 300 sivuun venytettynä tämä tarina ei onnistunut pitämään otteessaan. Loppuratkaisu oli aika yllättävä ja jättää monia kysymyksiä ilmaan. Osittain loppuratkaisu on lukijan oman tulkinnan varassa, mutta olisin kuitenkin kaivannut suorempia vastauksia ilmoille jääneisiin kysymyksiin.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: S & S

Ilmestynyt: 2018

Alkuteos: Fierce Kingdom (2017)

Sivuja: 350

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

Mistä minulle: Kirjastosta

Minna Lindgren: Vihainen leski

"Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit. Ulliksen lapset ovat valistuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat ajoissa varautua pahimpaan eli äitinsä vanhuuteen. Ikävästi vaalien he järjestävät edunvalvonnan, testamentit ja loppusijoituspaikan ymmärtämättä, mitä äiti elämäänsä kaipaa. Välillä Ullis itsekin menettää toivon ja luiskahtaa yhteiskunnan vanhuselämälle asettamiin odotuksiin, mutta hedelmäpeli, neliöiden virkkaaminen ja sukututkimus eivät sittenkään tuo sisältöä elämään."

Vihainen leski jatkaa Lindgrenille tutulla linjalla, jossa kerrotaan ikääntyneiden tosielämästä fiktiiviseen tarinaan puettuna. Vaikka Ulliksen tarina oli hauska ja Ullis itsessään valloittava ikäihminen, niin kirjan parasta antia oli sen yhteiskuntakriittisyys. Kaikki on solmittu kasaan ronskilla ja hersyvällä huumorilla, osuvalla sarkasmilla sekä onnistuneilla karrikatyyreillä. Tämä paketti toimi jälleen mahtavasti, ja olin yhtä otettu lukukokemuksestani kuin Ehtoolehto -sarjan kohdallakin. Nyt vain kirjan sankarit olivat vaihtuneet hieman nuorempaan sukupolveen, eikä ikääntyneiden elämää tarkastella enään kamalien hoitolaitoksien seinien sisäpuolelta, vaan aktiivisten eläkeläisten näkökulmasta.

Aktiivisuus eläkkeellä on mielestäni toivottavaakin, eihän se elämä eläkkeeseen lopu. Elämää on mahdollisesti edessä vielä useita vuosia, kymmeniäkin. Leskeyskin voi avata aivan uuden sivun elämässä. Sitä mieltä eivät kuitenkaan ole Ulliksen keski-ikäiset lapset, joiden mielestä heidän vanhan äitinsä kuuluisi elää niukasti parin yhteisessä rivitalo-osakkeessa siihen asti, kunnes siirtyisi pois tieltä johonkin hoitolaitokseen loppuvuosiksi ja kuolisi pois. Lapset pääsisivät käsiksi perintöön, eikä äidin hyysääminen jäisi heidän kontoilleen. On parempi toimia ennenkuin tilanne menee huonommaksi, dementia on vakava ja piilevä tauti, joka on jokaisen ikääntyneen kohtalo - tai niin ainakin Ulliksen jälkeläiset luulevat. Marko ja Susanna, nuo Ulliksen kamalat lapset, ovat onnistuneita karrikatyyrejä, sillä he onnistuivat tosissaan herättämään tunteita (onnistuneita karrikatyyrejä olivat myös palvelukoti Finaalin henkilökunta). Paheksuntaa ja järkytystä herätää myös vanhan äidin seksuaalisuus, kun eihän iäkkäät nyt sellaista, ja leski-ihminenkin vielä. Mitähän se isäkin nyt ajattelisi ja miten heidän vanha äitinsä edes kehtaa tehdä isälle niin? Ikääntyneiden seksuaalisuus onkin tabu, josta saisi puhua enemmän. Onhan ihmisellä on oikeus rakkauteen ja läheisyyteen ikään katsomatta. Lindgren herättelee lukijoita ajattelemaan yhteiskunnan asenteita ikääntyneisiin ja heihin ihmisinä - miksi yli 70-vuotias ei voisi juhlia, harrastaa irtosuhteita ja täyttää kalenteriaan harrastuksilla? Voi kai iäkkäämpi sukupolvi tehdä muutakin kuin odottaa kuolemaa ja joutessaan hoitaa jälkikasvunsa jälkikasvua.

Hauskasti kirjassa otetaan kantaa myös sukupuolineutraaliuteen, jota ilmentämässä ovat Markon toinen tuotantokausi. Kaksoset Pisara ja Sammal on puettu sukupuolineutraaleihin vaatteisiin ja edes heidän isoäitinsä ei osaa sanoa kumpaa sukupuolta lapset ovat, mutta hauskoja ja rasittavia he ovat senkin edestä, nämä vapaankasvatuksen hedelmät. Hauskuudesta ei ole puutetta tämän kirjan parissa, vaikka se puhuukin vakavaa asiaa. Suosittelen!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Teos

Ilmestynyt: 2018

Sivuja: 247

Mistä minulle: Kirjastosta