Kaksi kirjaa, jotka saivat minut itkemään

On vain vähän kirjoja, jotka saavat kyynelhanani aukeamaan. Eläydyn kyllä vahvasti kirjoihin, mutta harvemmin itken ihan kunnolla. En, vaikka kirja olisi koskettava ja saisi minut tuntemaan vahvoja tunteita. Mutta aina välillä tulee luettua sellaisia kirjoja, jonka sivut kastuvat kyynelistä. Ruth Druart on sellainen kirjailija, jonka molemmat kirjat ovat saaneet minut kyynelehtimään ja hänen uusin romaaninsa Hetki ennen lähtöä oli melkoista cry festiä alusta loppuun. Druart kirjoittaa niin tunteisiin vetoavasti ja rakentaa hahmojaan huolella, niin että heidän elämiään koskevat käänteet menevät suoraan ihon alle. Kaikki heidän kokemansa kipu ja suru on kuin omaa. Sen lisäksi hän käsittelee romaaneissaan teemoja, jotka koettelevat ihmisyyttä - vaikeita päätöksiä, uhrauksia ja luopumisen tuskaa. Se mikä aluksi saattaa näyttää oikealta tai väärältä pyöritellään niin läpikotaisin kertomusten aikana, että lopulta lukija joutuu myöntämään ettei asiat ole lopulta läheskään niin mustavalkoisia kuin mitä aluksi saattoi olettaa. 

Druartin molemmat kirjat, Viimeinen yö Pariisissa ja Hetki ennen lähtöä kulkevat kumpikin kahdessa aikatasossa ja sijoittuvat toiselta aikatasoltaan toisen maailman sodan aikaiseen Pariisiin. Viimeinen yö Pariisissa kertoo Jean-Lucissa, joka on töissä rautatiellä saksalaisten miehittämässä Pariisissa. Jean-Luc epäilee, että ihmisillä täyteen lastattujen karjavaunujen taustalla on jotain pimeää. Hän pyrkii sabotoimaan saksalaisten toimia ja saa kärsiä siitä nahoissaan. Eräänä päivänä rautatieasemalla juutalaisnainen nimeltä Sarah ojentaa vastasyntyneen lapsensa Jean-Lucille viimeisenä epätoivoisena tekonaan. Hän haluaa pelastaa pienen lapsensa, vaikka se vaati häneltä luottamista täysin tuntemattomaan ihmiseen. Auschwitzissä Sarahia auttaa selviytymään ajatus, että hän vielä joku päivää palaa lapsensa luo. Jean-Luc pakenee lapsen kanssa ja aloittaa uuden elämän Yhdysvalloissa, sillä Jean-Luc luulee Sarahin kuolleen. 

Sitruuna kustannus, 2021. Suom. Elina Salonen
 

Kirjaa ei käytännössä malta millään laskea käsistään. Druart pitää lukijaa vangittuna taidokkaalla kerronnalla ja juonenkuljetuksella, joka tarjoaa niin koukkuja kuin yllättäviä tapahtumia. Kirjan lukeminen on tunteiden limboa, joka ravistelee syvältä. On aina hirvittävää lukea keskitysleireistä, eikä se tule koskaan helpommaksi, vaikka aiheesta olisi lukenut paljonkin. Joka kerta se pahuus, jota natsit harjoittivat pöyristyttää. Miten jotain niin hirvittävää on voinut edes tapahtua? Miten ihmiset ovat kyenneet sellaiseen pahuuteen?

Viimeinen yö Pariisissa kertoo vaikeista päätöksistä ja uhrauksista, joita ihmiset joutuivat sodan aikana tekemään. Ja ne päätökset kantoivat vielä aikaan sodan jälkeen. Äitiyden teema nousi vahvasti esille ja pystyin samaistumaan itse äitinä vahvasti Sarahin kuin Jean-Lucin vaimon Charlotten kokemuksiin äitiydestä. Niin Sarahin kuin Charlotten näkökulmat tarinaan olivat omiaan nostattamaan kyyneleet silmiin, mutta myös Samuelin näkökulma on kirjoitettu niin vaikuttavasti, että sekin puristi sisintä lukiessa. Moniulotteinen tarina, vaikuttavat henkilöhahmot ja sodan raakuus, vaikeat tunteet - kaikki kirjassa ravisutti minun tunnehaitaria niin rajusti ettei itkulta voinut välttyä. Itkin monesti, en vain kerran, vaan myös ennen loppuratkaisua. Kyynelehdin pitkin tarinaa ja nenäliinoja kului. Viimeinen yö Pariisissa nousikin minulla yhdeksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista.

Sitruuna kustannus, 2023. Suom. Elina Salonen

Olinkin siis melko innoissaan, kun näin Sitruuna kustannuksen sivuilla, että Druartilta ilmestyy nyt keväällä uusi kirja Hetki ennen lähtöä. Aloin lukemaan kirjaa varautuen, että taas mennään varmasti ihon alle, mutta en osannut varautua siihen kuinka kirja pureutuu syvälle sieluun ja repii rikki niin kokonaisvaltaisesti. Kuitenkaan kirja ei ole vailla toivoa ja lohtua, vaikka itkin enemmän kuin itkin aiemman kirjan kohdalla. Jos Druart jatkaa samalla tahdilla, että jokainen uusi kirja on edellistä itkettävämpi ja vaikuttavampi, niin viidennen kirjan kohdalla itken varmaan jo saavillisen. Joudun palauttamaan kirjastoon kirjan, jonka sivuilla näkyy kyynelten jälkiä. Kirjaa on pakko ahmia eteenpäin tulen palavalla vimmalla, sen minkä kyynelverhon läpi saa tihrustettua. 

Hetki ennen lähtöä kertoo ranskalaisesta Èlise Chevalieristä, joka suree sodassa menehtynyttä sulhastaan. Èlise haluaisi tehdä oman osuutensa isänmaan puolesta natsien miehittäessä Ranskaa ja ottaakin uhkarohkeita riskejä auttaessaan lapsia ja uhmatessaan natseja. Èlise perheineen tuntee valtavaa vihaa natseja kohtaan heidän toimiensa takia sekä perheen isän puolesta, jonka natsit ovat lähettäneet työleirille. Eräässä kirjakaupassa Èlise tutustuu Sebastian Kleinhausiin, saksalaiseen sotilaaseen, joka toimii kääntäjänä Pariisissa. Sebastian tuntee häpeää univormunsa tähden ja hän halveksii sotaa, jota hänen maansa käy viattomia vastaan. Vastoin kaikkia sääntöjä Élise rakastuu Sebastianiin, mutta sodan loputtua heidät revitään erilleen ja kumpikin luulee toisen kuolleen. 1960-luvulla Joséphine Chevalier löytää äitinsä sängyltä piilotetun matkalaukun, joka paljastaa kaiken Joséphinen todeksi uskoman hänen taustoistaan valheeksi. Joséphine matkaa Pariisiin ottaakseen selvää sodan aikaisista tapahtumista ja kielletystä romanssista hänen äitinsä sekä natsisotilaan välillä. Varsinkin sotaan sijoittuva aikataso oli valtavan mielenkiintoinen ja kuvasi elävästi miten vaikeaa elämä tavallisille ranskalaisille oli miehityksen aikana. 

Niin Èlisen, Sebastianin ja Joséphinen henkilöhahmot oli kirjoitettu niin monikerroksiksi ja inhimillisiksi, että kaikki tarinan dramaattiset käänteen ravisteli syvästi. Kielletty rakkaus on teemana varsin yleinen, mutta Druart on tuonut siihen syvyyttä, sillä lähtökohtaisesti ajateltuna jokainen natsikoneisto ratas, vähäinenkin, mahdollisti omilla toimillaan ja vaikenemisellaan kansanmurhan ja muut sodan hirveydet. Lukijan käsitys Sebastianista kuitenkin muuttuu tarinan edetessä ja horjuttaa käsitystä siitä, että jokainen natsi olisi ollut paha. Sebastianin henkilöhahmo herättää lukijan sympatian, sillä univormunsa alla Sebastian on muuta kuin natsi. Mutta silti hän oli osa koneistoa, vaikeni, eikä noussut kapinaan. Mutta hän oli diktatuurin uhri ja kapinoimalla alistumisen sijaan hän olisi asettanut oman henkensä vaaraan. Siitä päästään sitten moraaliseen limboon, voinko sympatiseerata hahmoa, joka ei tehnyt isommassa mittakaavassa juuri mitään estääkseen natsien toimintaa, vaan enemmänkin edesauttoi sitä. Mitä on yksi henki kaikkien niiden menetettyjen ihmishenkien mittakaavassa? Mutta silti hän teki jotain vastustaakseen koneiston jauhavia hampaita, oli niitäkin jotka uskoivat Hitlerin propagandaan sokeasti ja intohimoisesti kyseenalaistamatta sitä ollenkaan. Vaikka Sebastian oli lempeä ja hyväsydäminen henkilöhahmo univormunsa alla, hän oli silti natsi. Mutta meidän on kuitenkin tärkeää nähdä myös yksilöt koneiston sisässä. Tässä tarinassa on niin monta näkökulmaa, joka luo syväluotaavaa perspektiiviä kaikkiin sen henkilöhahmojen kokemiin elämänkäänteisiin, että tavallaan sitä ymmärtää jokaisen tapahtuman motiiveja, mikä tekee niistä entistä kipeämpiä hyväksyä. 

Olen emotionaalisesti ihan hajalla tämän kirjan lukemisen jälkeen. Vaikka, kuten aiemmin sanoin, kaiken rikkirepivyyden ja sielua ravistelevuuden lomassa tässä tarinassa oli myös lohdullista toivoa ja ihmisten hyvyyttä kauheuksien keskellä. Henkilöhahmot vain joutuvat tekemään kukin tahollaan vaikeita päätöksiä, kuten Druartin edellisessäkin kirjassa, ja ne kantavat vielä monien vuosienkin päähän. Olen häikäistynyt siitä, miten uskomattoman vetovoimaisesti Druart kirjoittaa tarinoitaan ja nostaa aiheensa esille omintakeisella tavalla. Tavalla, joka jättää lukijan sieluun lähtemättömän jäljen. Huikean hyviä kirjoja molemmat ja suosittelen erittäin suuresti näitä kahta kirjaa kaikille historiallisten romaanien ystäville. Ja jos tuntuu, että natseista ja toiseen maailman sotaan sijoittuvia tarinoita on tullut luettua niin paljon ettei mikään enää yllättä, niin sitä suuremmalla syyllä kannattaa tutustua näihin Druartin fiktiivisiin romaaneihin. Vaikka, Druartin romaanit ovat fiktiivisiä ne nostavat esille tärkeitä eettisiä kysymyksiä.