Maria Grund: Kuolemansynti

 

Otava, 2021. Suom. Kari V. Koski


Seitsemän lasta, seitsemän kuolemansyntiä. Piinaavan jännittävä, hurjatahtinen ruotsalaistrilleri naulitsee lukijan paikoilleen.

Teinitytön ruumis löytyy syrjäiseltä paikalta ranteet katkaistuna, köysi hiuksissa. Pian tämän jälkeen poliisia työllistää rikkaan keräilijän surma. Tämä on vasta alkua raakojen murhien sarjassa, joka ravistelee idyllistä Itämeren saarta.

Rikostutkija Sanna Berling on menettänyt perheensä pyromaanin uhrina. Hänen uusi työparinsa on äkkipikainen Eir Pedersen, joka on häädetty omasta yksiköstään mantereelta. Ensimmäisen tapauksensa äärellä naiskaksikko joutuu kohtaamaan ihmisluonnon synkimmät kolkat.

Puhutaanko hetki rumista ja luotaan poistyöntävistä kansista? Mun ei ollut tarkoitus lukea tätä kirjaa ollenkaan, koska mun mielestä tän kirjan kansi ei ole alkuunkaan kutsuva. Jotenkin mulle tulee kantta katsoessa sellaiset vibat, että kirjassa on teoriassa hyvältä kuulostava juoni, mutta toteutus on keskitasoista ja ajoittain jopa pitkäveteiseen paasaukseen taipuvaa. Kyllä, kaiken tämän analysoin, ja kaiken lisäksi päin metsää, pelkää kantta katsomalla. Tiedän ettei kannattaisi koskaan tuomita kirjaa kannen perusteella, vaan tutustua ensin sisältöön ennen kuin muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, mutta silti teen tätä. Kansitaide on merkittävässä roolissa siinä, kuinka kutsuva kirja on ja kuinka monia se houkuttelee lukemaan. Asia on eri niiden kirjailijoiden kohdalla, jotka ovat jo niittäneet mainetta. Fanit lukevat heidän teoksiaan vaikka kansi olisi koko valkoinen ja mielikuvitukseton. Mutta varsinkin uusien ja suhteellisen tuntemattomien kirjojen kohdalla tälläinen kasi ei ehkä ole se kaikista parhain. Toki kansitaiteen kohdalla kauneus on katsojan silmässä. 

Itse kirjahan oli erinomainen dekkari. Koukuttava, viihdyttävä ja hiukan karmivakin. Jäin heti kiinni sen juoneen ja ahmin koko kirjan innoissani siitä, että joku kirja voikin pitkästä aikaa näin temmata minut otteeseensa. Toki hieman ihmettelin uuden poliisin alussa pahoinpitelemiä nuoria, mutta ehkä tällä haluttiin korostaa hänen henkilöhahmonsa kompleksisuutta. Ei kyllä yllättänyt yhtään, että tässäkin rikosromaanissa rikoksia ratkovat virkavallan edustajat ovat sisältä rikki ja painivat päihdeongelmien tai agressio-ongelmien kanssa. Kliseistä, mutta ei haitannut lukukokemusta yhtään, sillä pikku kaupunkia koetteleva kulttimaisia piirteitä saava rikosvyyhti saa niskakarvat nousemaan pystyyn. 

Grund on punonut kiinnostavan juonen, joka pysyy hyvin kasassa ja pitää lukijan mielenkiintoa yllä alusta loppuun asti. Kliseiset henkilöhahmotkin olivat pohjimmiltaan ihan kiinnostavia tyyppejä, kun heihin tutustuu enemmän. Toivottavasti heistä kuullaan vielä lisää. Just tälläisiä jännittävien rikoskirjojen pitääkin olla! Vaikka en edelleenkään pidä kirjoista, joissa viattomat lapset joutuvat väkivallan ja hirmutekojen uhreiksi, niin ne ovat juuri niitä kirjoja, jotka säväyttävät eniten. Ehkä juuri sen valtavan tunnelatauksen myötä, jonka ne saavat aikaan, kirjat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Näin kävi esimerkiksi Varistyttö-trilogian kanssa, joka oli kaikessa kauheudessaan puistattava ja brutaali, mutta  samalla koukuttava ja mieleenpainuva. 

Jos kaipaat niskakarvoja nostattavaa rikosjännäriä, niin tartu tähän. En kuitenkaan suosittele kaikista herkimmille lukijoille. 

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Kommentit