keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Peter Høeg: Lumen taju






Sain vihdoin ja viimein kahlattua läpi Lumen tajun. Ehkä koulukiireiden vuoksi, ehkä kirjan itsensä vuoksi tämä luku-urakka tuntui todella pitkä piimäiseltä puuhalta. Mielestäni juoni oli todella kiinnostava ja aluksi päähenkilö Smillan lumen taju tuntui kiehtovalta, mutta loppuakohden kuvaukset lumesta ja jäästä alkoivat jurppimaan oikein olan takaa. Siispä tämä sai minut hyppimään sivuja yli, ihan hyvin olisi voinut jättää joitakin lukuisista kuvauksista pois eikä juoni olisi kärsinyt juurikaan. Mutta kirjailijan tyyli oli maalailla maisemia ja kuvailla välillä muutakin vähän vähemmän olennaista, kuten omia korkealentoisia ajatuksiaan, joista tuli tunne että ne on tungettu väkisin kirjan sivuille. Jotkun lukijat pitävät siittä, minuun se ei kuitenkaan uponnut alkuunkaan, sai vain ärsyyntymään.

Smilla on grönlantilainen 37-vuotias nainen, joka on kirjan tapahtuma hetkellä työtön lumen- ja jääntutkija. Kun Smillan naapurin poika Esajas putoaa katolta, Smilla tietää ettei kyseessä ole onnettomuus sillä hän on nähnyt jäljet lumessa. Poliisi ei kuitenkaan usko naisen selityksiä jäljistä ja pojan korkeanpaikankammosta, niinpä Smilla alkaa tutkia tapausta itse. Pian hän pääsee vaiettujen Grönlantiin suuntautuneiden tutkimusmatkojen jäljille ja sotkeutuu johonkin paljon suurempaan, jota hänen on itsekkin vaikea ymmärtää. Tietoja tonkiessaan hänen omakin henkensä joutuu vaaraan useammankin kerran.

Kirjassa on todella runsaasti henkilöitä, joista jokainen oli mielestäni jollakin tavalla epätoivoinen tapaus. Smilla on huonosti tanskalaistunut yksinäinen susi, joka ymmärtää paremmin lunta kuin ihmissuhteita. Mekaanikko on änkyttävä rahan himoinen raukka ja Esajaksen äiti pahoin alkoholisoitunut, kirjan pahiksista puhumattakaan, kaikkia ajoi eteenpäin joko rahan- tai kunnianhimo. Kaikki henkilöhahmot olivat minusta jotenkin mustavalkoisia tai harmaita ja onnettomia. Lisäksi henkilöitä oli niin paljon, että sekoitin heidät jatkuvasti. Se vaikeutti huomattavasti juonen seuraamista, kun olennaisista henkilöistä puhuttaessa oli ehtinyt jo unohtaa missä yhteydessä tämä oli noussut esiin. Osa nimistä oli minun mielestäni niin samankaltaisia, että sekoitin henkilöitä toisiinsa. Jokainen henkilö jäi tästä syystä jotenkin etäiseksi. Kaiken lisäksi minua raivostutti Smillan rambomaisuus, joka ampui välillä yli. Kaikesta vastaavasta on mahdollista selvitä vain elokuvissa ja kirjoissa. 

Kirja on siis dekkari ja juuri sitä dekkarilajia, josta minä en juurikaan pidä. Loppuratkaisu ampui jo niin yli hilseen, etten tiedä itkenkö vai nauranko. Toisaalta, enpä ainakaan osannut arvata mistä on kyse, ennenkuin kirjailija sen malttoi paljastaa. Välillä tarina jäi polkemaan paikalleen sivukaupalla ja sitten tapahtuu taas niin että rytisee. Kai sen tarkoituksena oli kasvattaa lukijan jännitystä, siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Pakko minun oli kuitenkin saada tietää, mitä pikku Esajakselle oli tapahtunut ja miksi, joten ei juonen kanssa ihan metsään oltu menty kuitenkaan. Eli puolikuuro pikku Esajas toimi minulle ainakin koukkuna, joka sai kahlaamaan tämän teoksen alusta loppuun.

Lumen tajua pidetään klassikkona, joka herätti 1990- luvulla paljon puhetta ja oli kansainvälinen sensaatio. Se on noussut klassikkokirjan maineeseen ja se on saanut vuonna 1993 palkinnon vuoden parhaana pohjoismaisena rikosromaanina. Annan kirjalle arvosanaksi 2 / 5!

Ikkunat auki Eurooppaan: Tanska

-Aletheia

2 kommenttia:

  1. Minusta tämä on todella, todella hyvä kirja. Sen tähden olikin niin hirmuinen pettymys, kun ostin Peterin Hiljaisen tytön. Ei usein jää kirja kesken, mutta se jäi. Tyrmäävän ikävystyttävää - minusta.

    Lumen tajun vertaista kun saisi vielä lukea...jännäriä siis.

    VastaaPoista
  2. Olihan tämä kieltämättä erilainen dekkari, mutta minulla tämä tökki kyllä pahasti. Mutta tässä tämän huomaa, että lukijoita on erilaisia ja parhaat keskustelut syntyvätkin eriävistä mielipiteistä!

    VastaaPoista