keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Marja-Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Sodan aikana kuolema on kiireinen ja kerkeää Siviän taloon Laatokan rannalle, vasta kun on kiire. Pitää lähteä evakkoon ja rekeen pakataan kaikki välttämätön, muttei Markettaa. Hän ei ole välttämätön, hän on kuollut ja jää jäätyneenä odottamaan, että isä saapuu ja rakentaa pienelle ruumille arkun. Marketta jää kuitenkin henkenä seuraamaan perheensä elämää. "Kun talon valkoinen kammari oli valmis, syntyi Toinen. Nimeni annettiin hänelle." Yhteinen nimi yhdistää sisaruksia ja Marketta lähettää kirjeitä edesmenneelle siskolle piilottamalla niitä kiven alle. Siskolle on hyvä purkaa elämän paineet ja kertoa salaisuuksia.

Äiti Siviä ei osaa okein tyttäriin suhtautua, vaan tärkeitä ovat kaksospojat ja mies. Kaarlo on viuluniekka, johon Siviä nuorena palavasti rakastui. Lisäksi on Mar, Siviän voimakastahtoinen äiti, johon tyttärellä on nihkeät välit. Kummankin naisen pinnanalla piilee syvempi ja voimakassävyisempi totuus, joka selviää tarinan edetessä.

Kirjassa siis seurataan yhden perheen elämää kolmessa sukupolvessa, kahden vahvan naisen sekä Marketan näkökulmasta. Tämä asettelu, jossa kertoja ja aika vaihtuu tiuhaan tahtiin sai minut alussa hämilleen. Sekoitin auttamatta tarinassa esiintyviä miehiä ja menin sekaisin siittä, mitä kullekkin oli tapahtunut ja missä ajassa. Olisi varmaan pitänyt lapulle kirjoittaa ylös kuka on kukin ja kelle tapahtui mitä, vaikka lukiessa kaikki palaset alkoivat pikku hiljaa loksahtelemaan paikoilleen ja uskon saaneeni suhteellisen ehjän kokonaiskuvan kirjan tapahtumista.

Mutta se murre. Kyllä sain useampaan otteeseen päätäni raaputella ja miettiä, mitä tietyt henkilöt oikein koettavat vääntää ja kääntää. Ei luonnistu minulta murre, jota kirjassa on viljelty. Se tuntui välillä ihan heprealta. Vaikka toisaalta on hienoa, että kirjoissa käytetään vielä vanhaa murretta, joka on melko katoavaa nykypäivänä. 

Kirjeitä kiven alle on vahva ja rehellinen selviytymistarina, kertomus vahvoista naisista ja heidän vaietuista salaisuuksistaan. Se on kertomus suomalaisuudesta kauniilla kielellä sielukkaasti kerrottuna. Se tarjoilee yllätyksiä ja lopussa kaikki salaisuuksien lankojen päät on kudottu yhteen, niin että lukija näkee edessään ehjän tapahtumien verkon. Mutta... joku siinä silti tökki.

Aloin innoissani tätä lukemaan, koska olin kuullut tästä niin paljon hienoja kommentteja. Silti välillä turhautti lukea koko kirjaa, vaikka ajoittain juonenkäänteet saivat minut unohtamaan turhautumiseni. Oliko se sitten murre, joka tökki vai haastava rakenne ja epäkronologisuus? En osaa sanoa, voi olla että kaikki yhdessä. Osan tapahtumista ja asioiden oikeasta laidasta osasin arvata ennakkoon, joten kaikki juonenkäänteet eivät tarjonneet minulle suurempia yllätyksiä. Alku oli traaginen ja sai minut innostumaan, mutta jo 50 sivun jälkeen aloin pitkästymään. 

No, kaikesta ei voi pitää. Annan kirjalle arvosanaksi 2,5 / 5 pistettä! 

Suosittelen kirjaa niille, joilla on karjalaisia sukujuuria ja niille, jotka ovat kiinnostuneet maagisen realismin piirteitä omaavasta sukutarinasta, joka sijoittuu Suomen lähihistoriaan. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2011
Sivuja: 267
Kansi: Mika Kettunen

-Aletheia

7 kommenttia:

  1. No voi...Minulla on karjalaiset juuret äitini puolelta ja koin tämän kirjan hyvinkin vahvasti. Siis perheen lähtökohtainen murre oli tuttu,mutta myös sitten se uusi Turun seudun murre, paikassa, jonne perhe asettui savipeltojen äärelle.

    Luin tätä traagisena sukutarinana, jossa vasta neljäs sukupolvi oli vapaa tapahtuneen rasittavista muistoista. Monelle tämä on myös ollut täyttä totta, että sikälikin Virtasen kirja havisee historian siivin muistuttaen siitä, minkä usein jo haluasi unohtaa, mutta pitää muistaa.

    VastaaPoista
  2. Olet kyllä oikeassa: Kaikesta ei voi, eikä tarvitse pitää.

    VastaaPoista
  3. Harmi ettet pitänyt tästä. Minä ihastuin tähän kovasti, se oli yksi viime vuoden parhaita kirjoja minulle. Mutta, niinkuin sanot, eihän kaikesta voi pitää ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Makuja on moneen lähtöön, sehän se olisikin kun kaikki pitäisivät samoista kirjoista. :D

      Poista
  4. Olen myös tämän teoksen lukenut, mutta jotenkin se jätti kylmäksi. Tarina oli hyvin kehitelty, mutta mielestäni siitä uupui jotakin. Antaisin sille varmaankin samat pisteet kuin sinäkin.

    VastaaPoista
  5. Minulle itämurteet ovat tuttuja ja pidinkin siitä tavasta, jolla kirjan henkilöt puhuivat. Silti itse kirja jätti minut kylmäksi, siitä puuttui joku tai kirja oli kuitenkin kovin tavanomainen. Olen itse asiassa unohtanut kirjan melkein kokonaan.

    Kaikesta ei onneksi tarvitse pitää - ja onneksi moni pitänyt myös tästä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavanomainen on sana, joka sopii mielestäni hyvin tähän teokseen. Se on juuri se kuvaus, josta en saanut itse kiinni, vaikka se häiritsi minunkin lukukokemusta.

      Poista