Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Tätä kirjaa on luettu hämmästyttävän paljon kirjablogimaailmassa, vihdoin se osui myös minun tiellenikin. En ole ennen lukenut Oatesin tuotantoa, mutta tämän kirjan perusteella voin sanoa että hän kyllä osaa kirjoittaa vetoavasti ja hyvin. Kosto: rakkaustarina oli niin ravisuttava kertomus, että vieläkin kylmätväreet kulkevat pitkin selkää. 

Teena Maguire päättää oikaista keskellä yötä kotiinsa pikkukaupungin puiston läpi, yhdessä 12-vuotiaan tyttärensä kanssa. Joukko paikallisia nuoria miehiä hyökkää heidän kimppuunsa ja raiskaa sekä pahoinpitelee Teenan, tyttären kuunnellessa piilostaan. Kun poikajoukko on valmis, he jättävät naisen virumaan henkihieverissä venevajan lattialle. 

Raiskaus ja pahoinpitely on kiistaton, mutta tuoko oikeusjärjestelmä oikeutta uhreille? Pitääkö oikeus ottaa omiin käsiinsä ennen kuin saa hyvitystä? 

Kirjassa tuodaan esille naisiin kohdistuvan raa'an väkivallan lisäksi ilmi Amerikan oikeusjärjestelmää. Siellähän oikeusjärjestelmä on suoraan sanottuna naurettavan surkea. Se käy myös kirjassa ilmi. Raha puhuu, se kenellä on varaa palkata asianajaja, joka osaa puhua sujuvinta potaskaa, on vahvoilla oikeusistuimen edessä. On vain tiedettävä kuinka totuutta saa muunneltua niin että se vaikuttaa valamiehistöön, koska valamiehistö on yhtä kuin sen typerin jäsen. Lopulta uhrista tulee syyllinen ja syyllisistä uhreja.

Oikeusjärjestelmän tuottamien pettymysten lisäksi Teenaa ja Bethietä vaivaa pelko, koska tekijät ovat takuita vastaan vapaana. Mitä jos he palaavat kostamaan ja saattamaan loppuun sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo heti ensi kättelyssä, eli surmata Teena ja silminnäkijänä toimiva tytär. Pelon lisäksi ihmiset kääntyvät heitä vastaan; itseppähän nainen sitä kerjäsi. Nainen, Teena, hänhän on ihan narri äidiksi, vain juoppo huora. Loppujen lopuksi hän, Teena, ansaitsi sen. Kaiken hyvän lisäksi tuo juoppo huora on pilannut poikien, syyllisten, elämän levittämällä valheita heistä.

Kirja sai tosissaan tunteet heräämään. Minua suorastaan oksetti ja inhotti se kuinka raakalaismaisesti Teena joukkoraiskattiin, kuinka pienen tytön elämästä tuli ennen ja jälkeen. Minua suututti aivan suunnattomasti oikeusjärjestelmän epäreiluus, koska senhän pitäisi tuoda oikeutta rikoksen uhrille ja saattaa tekijät edesvastuuseen tekosistaan ja kärsimään tekojen mukainen rangaistus. Inhon ja suuttumuksen lisäksi tunsin hämmennystä siittä kuinka Oates on voinut mahduttaa 152 sivulle niin paljon tärkeää sekä painavaa asiaa ilman että se alkoi ahdistamaan liikaa. Sivu määrä oli kuitenkin juuri sopiva, sen enempää en olisi varmaan kestänyt lukea, niin paljon kirja sai minut ajattelemaan ja tuntemaan. Kirja teki myös minut surulliseksi. Raiskaus ei ole koskaan uhrin oma syy, pukeutukoon miten haluaa, olkoot luonteeltaan niin huikentelevainen kuin haluaa! Silti kenenkään ei koskaan pitäisi kajota naiseen vasten tämän omaa tahtoa. Kuitenkin, maailmaan mahtuu paljon pahuutta ja raiskauksia tapahtuu päivittäin. Olin myös iloisesti yllättynyt siittä kuinka hyvän kirjan, kompaktin kokonaisuuden, Oates on luonut. Minuun iski into lukea kirjailijan muutakin tuotantoa mahdollisimman pian.

Kerrontaratkaisukin oli erilainen. Aivankuin Oates olisi kertonut Bethielle mitä tämä tekee ja miten tämä tuntee. Kerrontaa voisi kuvata parhaiten näin: muistatteko naiset kun nuorena leikittiin barbeilla ja nukeilla? Niitä liikuteltiin ja laitettiin tekemään asioita ja samalla selostettiin kaverille mitä nukke tekee ja tuntee. Eli toisin sanoen, kirjailija käytti sinä -muotoa, jolla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kappaleet ovat melko lyhyitä, mutta monesti sitäkin hätkähdyttävämpiä. Kerronta tempaa mukaansa ja sivut häviävät ihan silmissä. Hienon ja kuvauksellisen kerronnan, ajoittain jopa rajun kielen ansiosta tarina tulee todella liki lukijaa, uskoisin että naislukijoille varsinkin. Minun karvat se sai ainakin nousemaan ja mieleni teki huutaa, huutaa koko maailmalle. Teki kerrassaan mieli motata nokkaan koko yhteisöä, joka kääntyy raiskauksen uhria ja väkivaltaa kokenutta tytärtä vastaan. Ravistella hereille ja huutaa haloo!

Annan kirjalle arvosanaksi 5/5 pistettä!

P.S Pienenä välikevennyksenä kannesta: mieheni katseli kantta ja sanoi ettei ensin meinannut tajuta että siinä on patsas. Ja tosiaan, itsekkin huomasin että kuva näyttää kaukaa ja nopeasti katsottuna enemmänkin valkosipulilta kuin patsaalta. Tämä jäikin meidän kesken sitten sipulikirjaksi.

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava

Ilmestynyt: 2010

Alkuteos: Rape: A love story (2003)

Sivuja: 152

Suomentanut: Kaijamari Sivill

-Aletheia