keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Norjalaisen Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani Etten palaisi tuhkaksi on saanut paljon kehuja blogistaniassa. Pakkohan se minunkin oli siis lukea. Vaikka tuossa aiemmin jo manailin, että aikamme kertojia -sarjan kirjoja vaivaa pieni omituisuus, en sitä kuitenkaan tässä teoksessa havainnut. Oli siis hyvä etten luopunut toivosta kyseisen sarjan suhteen.

Etten palaisi tuhkaksi kertojana on Gaute Heivoll niminen kirjailija, joka alkaa tutkimaan synnyinvuonaan tapahtuneita kummallisia tapahtumia. Vuonna 1978 pientä etelänorjalaista kylää ravisutti tuhopolttojensarja: kahdeksan taloa paloi maan tasalle. Syyllinen löytyi lähempää kuin saattoi edes uskoa, mutta mikä teki toisesta pojasta pyromaanin ja toisesta kirjailijan, kun kumpikin oli tottelevaisia ja kilttejä lapsia.

Kirja, jossa syylinen paljastetaan lukijalle jo heti ensikättelyssä. Eli mistään salapoliisiromaanista ei ole suinkaan kyse. Kirja on enemmänkin kirjailijan omaa pohdintaa siittä, miksi hänestä tuli kirjailija ja tarinaan on liitetty kotikylän traagiset tapahtumat. Tulipalot vaikuttavat kertojaankin, sillä vuoden -78 tapahtumat ovat vaikuttaneet merkittävästi kylään ja siellä asuviin ihmisiin. Tätä kautta se on vaikuttanut myös kylässä kasvaneeseen poikaan, sillä kaikki tiesivät kuka on pyromaani ja missä hän asuu. Heivoll myös pohtii mikä ajoi toivotun, lahjakkaan ja tottelevaisen pojan saattamaan kotikylänsä kauhun valtaan sytyttelemällä tulipaloja toisensa perään. 

Hieno lukukokemus, mutta ei mikään maata järisyttävä, tunteita herättävä, taianomainen tai muuta vastaavaa. Kirjan koko hienous on sen kerronnassa. Kerronnassa hypitään ajasta toiseen, välillä luetaan pyromaanista, josta kirjailija on rakentanut mielikuvansa haasttelujen, kirjeiden ja lehtileikkeiden avulla, välillä ollaan kirjailijan nuoruudessa ja lapsuudessa, kunnes palataan taas nykyhetkeen sekä kirjan kirjoittamisprosessiin. Välillä meinasi häiritä, kun koko ajan pompittiin eikä kappaleen alussa ollut hajuakaan, että missä ajassa ja paikassa nyt mennään. Onneksi se selvisi pian kun luki eteenpäin. Sitä vain jotenkin uppoutui edellisessä kappaleessa yhteen aikaan ja yhtäkkiä ollaankin taas nykypäivässä tai lähimenneisyydessä...

Oli kaksi kunnollista poikaa, tottuneita tekemään mitä heiltä odotettiin. Yhdestä tuli kirjailija, toisesta tuhopolttaja. Miksi?
Mielestäni yllä oleva virke kuvaa hyvin kirjan sisältöä, koska siihen kaikki kirjassa oikeastaan kietoutuu. Miksi, siinä hyvä kysymys, jota olen pyöritellyt mielessäni vielä muutama tunti kansien sulkemisen jälkeen...miksi? Mielenterveysongelmat olisi helppo vastaus, mutta minusta siihen sisältyy paljon muutakin. Isä-poika -suhde tuli vahvasti esille kummankin pojan menneisyydessä, menestymisen paineet ja vanhempien odotukset. Silti esille tuli myös oman itsensä ja oman paikkansa etsiminen ja löytäminen. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, mutta se ei silti hienona kokonaisuutena yltänyt ihan odotusteni tasolle. Jo pelkkä kannen kuva on hätkähdyttävä, niinpä odotin tarinaltakin jotakin hätkähdyttävää, tunteisiin vetoavaa tai riipaisevaa. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut ja sitä jäin kaipaamaan.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5/ 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2012
Alkuteos: Før jeg brenner med (2010)
Sivuja: 306
Suomentanut: Päivi Kivelä

-Aletheia 

6 kommenttia:

  1. Minusta kirja on vaikuttava, mutta nuo kannen tulitikut pilaavat kannen tunnelman, joka jotenkin jo kantaa tarinan kauhua. Tulitikut ovat yliyliviivaamista, jossa ei luoteta lukijan kykyyn tehdä oma arvio.

    Norjasta muuten löytyy paljon kiinnostavaa kirjallisuutta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenki täällä blogistaniassa seikkaillessani törmännyt moneen mielenkiintoisen oloiseen norjalaiseen kirjaan. Pakko kyllä tutustua enemmänkin norjalaiseenkirjallisuuteen.

      Pakko nyökytellä päätä tuon tulitikku huomion tiimoilta, nyt kun tarkemmin alkoi miettimään, olet aivan oikeassa. :)

      Poista
  2. Tämä oli todella mielenkiintoinen kirja mutta jotakin jäin etenkin lopulta kaipaamaan. Kouriintuntuvampaa tunnetta ehkäpä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylä, jotain tuon suuntaista tunnetta jäin itsekkin kaipaamaan. :)

      Poista
  3. Luin tämän hehkutetun teoksen, mutta en ole vielä ehtinyt siitä blogata. Toisaalta en vielä tiedä, miten pukisin tunteeni sanoiksi. Tykkäsin kirjasta todella paljon. Se lisäsi tunnetta siitä, että Norjassa ei voi olla muita kuin hyviä kirjailijoita, vaikka en olekaan lukenut Heivolin lisäksi kuin Per Pettersonin Hevosvarkaat ja Kirottu ajan katoava virta. Suosittelen niitä lämpimästi! :-)

    Etten palaisi tuhkaksi sai minut värisemään jännityksestä ja pohtimaan elämän syvällisyyksiä. Miinuksena koin saman kuin sinä: välillä en ihan heti ollut kärryillä, missä ajassa ja kenen näkökulmassa mennään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäänpä nimet muistiin, innostuin kyllä tämän kirjan myötä tutustumaan enemmänkin norjalaiseenkirjallisuuteen.

      Kirja sai minutkin kyllä pohtimaan elämän syntyjä ja syviä, mutta jännityksen tunne jäi minun kohdaltani kokonaan uupumaan. Ehkä olen niin karaistunut etten helposta hätkähdä (puhuu kirjabloggari, jonka miehen piti takavarikoida vaimoltaan zombikirja, koska vaimo näki yö toisensa perään zombipainajaisia). :D

      Poista