sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Su Tong: Uskollisen vaimon kyyneleet

Uskollisen vaimon kyyneleet kertoo kiinalaisen Meng Jiangnun legendasta ja on osa Myytti -sarjaa. Luulin tämän olleen ensimmäinen kosketus kyseisen Myytti -sarjan kanssa, mutta sitten nettiä tutkiskelemalla huomasin, että Margaret Atwoodin teos Penelopeia kuuluu myös tähän Myytti -sarjaan.

Tarina alkaa Persikkapuiden kylästä, jossa itkeminen silmillä on kiellettyä. Kylän asukkaat ovat opetelleet itkemään kuka mitenkin: toinen poistaa kyyneleet kehosta virtsaamalla, toinen itkee korvillaan, toinen rinnoillaan. Binu ei kuitenkaan opi itkemään korvillaan tai rinnoillaan, vaan hän itkee hiuksillaan. Taito ei kuitenkaan imartele hänen ulkonäköään ja kyläläiset ovat varmoja ettei kukaan huoli Binua vaimokseen. Toisin kuitenkin käy, sillä Binu menee naimisiin Qiliangin kanssa. 

Eräänä päivänä Qiliang katoaa jälkiä jättämättä. Hänet on viety pakko työhön Pääskyvuorille rakentamaan Kiinanmuuria. Binu lähtee huolestuneena miehensä perään. Eihän tällä ole edes talvivaatteita mukanaan. Matkallaan Pääskyvuorille on tuhat litä jalan kuljettavana ja tuohon matkaan mahtuu monenlaisia sattumuksia.

Aluksi olin aivan lumoutunut kirjasta. Ihanan taianomainen, kuin satu hieman aikuisempaan makuun. Kirjailijan luomaan tarunomaiseen Kiinan miljööseen oli ihana sukeltaa. Kappaleet olivat sopivan lyhyitä ja lukeminen tuntui etenevän verkaisesti. Koko ajan tapahtui jotain, mutta ei liialla vauhdikkaasti, vaan maisemiakin ehti jäädä ihailemaan. Lukijaa hengästytetty liikaa liian tapahtumarikkaalla kerronalla. Kerronta oli vaivatonta ja tarinavetoista. 

Ajattelin lukiessa että pitää saada tietää enemmän tästä legendasta. Alunperin myytti vaimosta, jonka lohduton itku saa Kiinan muurin murtumaan oli hyvinkin yksinkertainen. Se saikin minut ajattelemaan, että onkohan tapahtumarikas kerronta useamman eri legendan ja myytin sävyttämää? Se sai minut innostumaan kirjasta vieläkin enemmän. Su Tong itse kuvaili, että hänen versionsa legendasta on vain uusi lenkki parin vuosituhannen ajan jatkuneessa perinteen ketjussa.

Sitten alkoi tökkimään. En halunnut tarttua kirjaan, vaan mielummin leikkelin respetejä lehdistä, lakkailin kynsiä ja järjestelin vaatekaappeja. Eli tein kaikkea muuta mahdollista vapaahetkinä kuin luin tätä kirjaa. Päähenkilö Binu muotoutui minulle vastenmieliseksi jo ennen kirjan puoliväliä. Ensin ärsyynnyin Binun jatkuvaan kuoleman toivomiseen ja odottamiseen. Kun kuolemankaipuusta toivuttiin niin eikös tuo naikkonen itkeä pillittänyt koko loppu kirjan ajan. Oi kuinka puuduttavaa. Ärsytti ihan hirveästi! Meinasin useamman kerran jättää kirjan kesken, mutta sitkeästi kunnialla luin kirjan loppuun, vaikka nyt tuntuu että turhan vaivan näin. 

Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2007
Alkuteos: Binu and the Great Wall
Sivuja: 352
Suomentanut: Riina Vuokko

-Aletheia

6 kommenttia:

  1. Ei taida nykyihmistä kauheasti innostaa loputon itkeminen vai onko kyseessä lännen ja idän välinen kulttuuriero ? Minuakin on jossain kirjassa joskus ärsyttänyt suunnattomasti se sellainen täydellinen naisen kohtaloon alistuneisuus, kun ei tehdä muuta kuin itketään... Ehkä aasialaisessa kulttuurissa (ainakin historiallisesti) se on nähty myös jonkinlaisena hiljaisena vahvuutena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei taida, tai ainakin itseäni nyppii kauhea pillittäminen. Kyllä itken itsekkin kun on syytä, raskaana pillitin varmaan joka päivä jossain vaiheessa, mutta rajansa kaikella. En jaksa lukea sivu tolkulla juuri tuollaisesta kohtaloon alistuneisuudesta, se on masentavaa. Enkä minä länsimaalaisena osaa nähdä sitä vahvuutena vaan heikkoutena. Mutta maassa maan tavalla. Mitenhän nykyään aasialaisessa kulttuurissa on itkemisen laita? :o

      Poista
  2. Kurkkaahan sähköpostisi! Onnetar suosi sinua :)

    VastaaPoista