torstai 22. tammikuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu on nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarina. Vilja ja Aleksi kohtaavat nuorina, he näkevät heti viiden litran riisipuuro kattilan ja seitsemänkymmentä varvasta heilumassa pirttipöydän alla. Parin kuherruskuukausi jää lyhyeksi, sillä Vilja tulee heti raskaaksi. 9 vuoden ja neljän lapsen jälkeen Vilja katselee kun Otso-poika tanssii kiharat liehuen ja miettii milloin itse kadotti kehostaan rytmin. Seuroissa naiset katsovat ensimmäisenä vatsanseutua ja sitten vasta silmiin. Saarnoissa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pois pesästä. Sitten tulee se päivä, kun Vilja ja Aleksi istuvat käsikädessä äitiyspolilla ja heidän elämänsä muuttuu lopullisesti.

Sanon heti ensimmäisenä että minun on erittäin vaikea kuvailla kokemaani lukukokemusta, sillä kirja herätti minussa erittäin ristiriitaisia tuntemuksia. Minun kosketukseni lestadiolaisuuteen on se, että olen naimisissa lestadiolaiseperheestä lähtöisin olevan miehen kanssa. Me emme kuitenkaan ole uskovaisia, mutta hänen perheensä jäsenet ovat enemmän ja vähemmän. Minulla ei ole koskaan ollut negatiivisia kuvia lestadiolaisista, pidän heitä ihmisinä siinä missä muitakin, ja ketään en syrji tai pilkkaa uskon tähden. Mutta siinä missä uskovaiset odottavat että heidän uskoaan kunnioitetaan, minä odotan että he kunnioittavat sitä että minä en ole uskovainen. En halua tällä kirjoituksella ketään loukata, mutta en kuitenkaan pysty hyväksymään kaikkea mitä uskon nimissä tehdään.

Taivaslaulu kertoo ensisijaisesti perheen äidin väsymyksestä, joka on tavallista uupumusta syvempää. Se kertoo myös Viljan ja Aleksin syvästä rakkaudesta, joka kestää perhettä kohdanneet vaikeudet. Nuorena kummankin mielessä kangastelee täydellinen perhe-elämä uskonoppien mukaisesti elettynä. Todellisuus kuitenkin iskee päin kasvoja, kun lapsiluvun kasvaessa uupumus alkaa ottamaan valtaa Viljasta. Jokainen uusi raskaus on ollut Viljalle raskas ja uusimman raskauden alkaessa Vilja suistuu pikku hiljaa raiteiltaan. Raskauden pelko on myös vaikuttanut Viljan ja Aleksin rakkauselämään, sillä sitä kaikkein kauneinta varjostaa pelko uudesta raskaudesta. Vilja on nimensä mukaan niitä, jotka ovat erittäin hedelmällisiä. Toisia pitkä imetys ja keskeytetty yhdyntä, ehkäisykiellon vallitessa liikkeessä, suojaa uusilta raskauksilta, mutta Vilja tulee raskaaksi hyvin helposti. On vaikea täyttää uskovaisen nuhteettoman äidin roolia, kun kaikki lapset Jumalalta tulee ottaa vastaan, vaikka itsestä tuntuu ettei jaksaisi enään yhtään. Isompien lasten on opittava pärjäämään omillaan, kun vauvat valtaavat äidin sylin. Isoimmat sisarukset pitävät huolta pienemmistä, kun äiti on varattu. Mutta Vilja ja Aleksi selviävät ja heidän rakkautensa selviää, mikä oli onnellista ja lohdullista.

Tulin surulliseksi kirjaa lukiessani! Tulin surulliseksi niiden isoimpien lasten takia, jotka joutuvat oppimaan itsenäiseksi liian pian, kun uusia sisaruksia tulee maailmaan joka vuosi. Olen surullinen kaikkien niiden väsyneiden äitien vuoksi, jotka joutuvat olemaan ns. vauvatehtaita ja ottamaan vastaan kaikki Jumalan lähettämät lapset, koska Jumala ei anna yhtään sen enempää kannettavaksi kuin ihminen jaksaa kantaa. On totta että toiset jaksavat paremmin kuin toiset, he jaksavat hoitaa lukuisat lapsensa, saavat voimaa uskosta ja turvaa muista liikkeen jäsenistä, mutta niitä jotka eivät jaksakkaan yhtä hyvin kuin ne liikkeen kiiltokuvat ja ihannemallit, heitä yhteisö ei tue ollenkaan. On toisten äitien lohduttavia sanoja ja ymmärtäviä katseita, mutta paljon mitään muuta ei anneta kuin käsky kestää pystyssä päin. On varmasti hirveää, kun tuntuu ettei jaksa, masennus ottaa valtaa ja elämä tuntuu hajoavan ympäriltä, että ratkaisujen mahdollisuudet ovat niin rajalliset ja vielä joutuu pelkäämään joutuvansa toisten silmätikuksi ja juoruilun kohteeksi.  Tämä on raadollista. Sitä paitsi mielestäni se ettei Jumala anna kellekkään kannettavaksi suurempaa taakkaa kuin ihminen jaksaa kantaa on ihan hölynpölyä. Kun asiaa miettii järjellä edes hetken, ja varsinkin kirjan lukemisen jälkeen tajuaa kuinka typerä koko ajatus edes on.

Rakastuin kirjan runolliseen kieleen, jota oli ihana lukea. Tykästyin Rauhalan taitoon luoda niin uskottavat ja koskettavat henkilöt kirjaan. Hetken ajan minäkin olin Vilja ja Aleksi, niin ihon alle tarina ampaisi. Tarinaa kerrotaan pääasiassa Viljan näkökulmasta, mutta heidän lastensa ajatusmaailmaan päästään myös kurkistamaan tyttöjen nukkeleikkien kautta. Nämä leikit tuovat esiin muutamia liikkeen käyttäytymiskoodeja erittäin tarkkanäköisesti. Myös Aleksin pohdintaan uskosta ja liikkestä päästään lukemaan miehen blogikirjoitusten kautta. Vaikka tämä seikka selviää vasta lopussa kirjaa, että blogitekstit ovat Aleksin kirjoittamia. Varmasti moni lestadiolainen pohtii näitä kysymyksiä hiljaa mielessään tai ehkä ystävien kesken, mutta ääneen niistä ei parane puhua tai aletaan epäilemään sielun tilaa. Mikä on surkeaa, kun ajattelee että ei ole keskustelemisen ja pohdinnan mahdollisuutta, vaikka ulospäin annettaan ymmärtää aivan muuta. On vain seurattava muiden sanelemia sääntöjä, jotka on perusteltu muutamilla asiayhteydestä irroitetuilla raamatun säkeillä ja jos et usko, et ole oikein uskomassa ja lippu taivaaseen napataan kädestä. Lestadiolaiset kuuluvat siihen surulliseen ryhmään, jotka uskovat että vain he pääsevät taivaaseen, koska vain he uskovat oikein. Näin ei-uskovaisen näkökulmasta se tuntuu hiukan huvittavalta, en usko että on vain yhtä oikeaa tapaa uskoa, sillä maailmassa on niin paljon erilaisia uskontoja. Eihän ihan ensin edes ollut mitään kristinuskoa, vaan uskottiin ns. pakanajumaliin.

Mutta jokainen valitsee itse miten elämänsä elää, toiset haluavat taivaspaikan kiilto silmissään tehdä maallisesta elämästään yhdenlaista helvettiä, täytyy toivoa että se taivas sitten on niille olemassa ettei koko kauhea kärsimys ja urakka mene ihan hukkaan.

Erittäin puhutteleva lukukokemus, joka jää kyllä vahvana mieleen. Olisi vielä niin paljon sanottavaa, mutta kirja itse kyllä kertoo kaiken tarpeellisen. Tempauduin niin kirjan vietäväksi että takakansi tuli vastaan liian pian.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Julkaistu: 2013
Sivuja: 281

Mistä minulle: Kirjastosta

8 kommenttia:

  1. Minustakin tämä teos on erittäin hienosti kirjoitettu: rakkaudella ja lämmöllä, vaikeat asiat esiin ottaen, mutta tuomitsematta. Olen lukenut tästä myös monta bloggaustasi, mutta tämä sinun bloggauksesi puhutteli erityisesti. Tuot tämän teoksen ja koko sen maailman valtavan komeasti esiin. Varmasti hurjaa ollut lukea tätä, kun miehesi on lestadiolaisperheestä. Ihan väristää, kun vaan ajattelenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukukokemus oli kyllä hurja ja vaikuttava. Ja se ristiriitaisten tunteiden vyyhti lukemisen jälkeen oli valtava. Monta keskustelua mieheni kanssa käytiin kun olin kirjan lukenut. Mutta kirjassa nimenomaan on hienoa se lämpö ja rakkaus, ettei se ole suoraan syyttävä ja tuomitseva, vaikka saa kuitenkin ajattelemaan asiaa.

      Poista
  2. Tämä oli minunkin mielestäni hieno lukukokemus. Minuun teki vaikutuksen se, miten Aleksi teki vaikean, mutta vapauttavan päätöksen Viljan puolesta, kun Vilja ei siihen itse uskonsa vuoksi pystynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli vaikuttavaa myös. Kirjassa oli paljon vaikuttavia asioita, minä koin erityisen vaikuttavana kuopankaivamis vertauskuvan.

      Poista
  3. Tämä on ihanan puhutteleva, monenlaisia tunteita herättelevä teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on, tämä on jäänyt niin vahvana kokemuksena mieleen.

      Poista
  4. Respektit bloggauksestasi.

    Olen lukenut kirjan, hyvä kirja. Etelän ihmisenä en oikein ymmärtänyt koko ongelman suuruutta. muistaakseni Vilja ja Aleksi tutustuivat Etelässä, opiskelijoina heillä oli mahdollisuus tehdä omat ratkaisut. Todellisuudessa ongelma on yleisempi, mikä on hyvä elämä, mikä on elämän tarkoitus. Suomessa on onneksi mahdollisuus tehdä omia ratkaisuja, vaikka se on joskus vaikeaa, mutta jokainen saa päättää minkälaisia ratkaisuja tekee omassa elämässään. Perhekoko on siis minusta avioparin oma asia, jos kuuluu johonkin yhteisöön voi joutua hyväksymään sääntöjä. Mihinkään ei ole pakko kuulua. Sekä sisällä olossa voi olla ongelmia, mutta myös ulkopuolisuus on monesti hankalaa. Suvaitsevaisuus on monesti hyvä lääke.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, mutta vaikkei olekkaan pakko kuulua voi eroaminen tuntua pelottavalta ja ahdistavalta. Kaikki minkä on ennen tuntenut katoaa ja on aloitettava uudestaan alusta, siksi eroaminen on varmasti vaikeaa vaikka yhteisöön kuuluminenkin on piinaa.

      Poista