Keskenjääneitä

Ajattelin tässä hieman kertoa muutamasta keskenjääneestä kirjasta. Aina tulee vain kerrottua niistä, jotka on jaksanut tarpoa tai ahmia loppuun asti, mutta joskus myös suljen kannet lopullisesti rutkasti ennen viimeistä sivua. Harvoin näin käy, olen sinnikko ja haluan viimeiseen asti uskoa, että tarina saa paremman käänteen ja alkaa vetämään paremmin. Joskus on kuitenkin myönnettävä itselle, että elämä on liian lyhyt uhrattavaksi huonoille kirjoille. 


John Irving - Vapauttakaa karhut

"Opiskelijat Siggy ja Graff tutustuvat toisiinsa sattumalta Wienissä, ostavat saman tien yhdessä moottoripyörän ja lähtevät matkalle vailla päämäärää. He aikovat nukkua makuupusseissa taivasalla, onkia kalaa syödäkseen ja kulkea sellaisia teitä, joita moottoripyörä rakastaa. 

Ennen Wienistä lähtöään Graff ja Siggy poikkeavat Hietzingin eläintarhaan, ja käynti jää vaivaamaan mieltä. Eikö myös antilooppien, karhujen ja muiden eläintarhan asukkien olisi parempi elää vapaudessa eikä kaltereiden takana? Kysymys johtaa lopulta toimiin, joilla on arvaamattomat seuraukset.

Nuorten miesten seikkailuun yhdistyy kertomus Siggyn suvusta, ja sen kautta avautuu näkymiä niin Itävallan Anschlussin aikaan kuin Jugoslavian alueen poliittisiin pyörteisiinkin."
Irvingin aikaisemmin suomentamaton esikoisteos, jonka nappasin kirjastosta mukaan aivan mielenkiinnosta. Hieman varauksella suhtauduin kirjaan. Jotenkin epäröin jo ennen kirjaan tarttumista, onko se aivan minun juttuni. Eikä se todellakaan ollut... Hyvin sekava oli alun jälkeen. Putosin kärryiltä jo ennen puoltaväliä, enkä jaksanut millään motivoida itseäni lukemaan. Tarina oli liian rönsyilevä ja varsinkin Siggy henkilöhahmona hyvin omituinen. En pitänyt hänestä yhtään, hän vaikutti pahasti kajahtaneelta. Koska tarina oli niin sekava ja rönsyilevä, kävi lukeminen todella raskaaksi. Päätin sitten antaa uuden mahdollisuuden Irvingille jonkun muun romaanin parissa. 


Anni Kytömäki - Kultarinta

"Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja vainusi kontion jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Ihmisistä jotka tahtoivat tehdä toisin.

Kevät 1917. Varakkaan helsinkiläisen metsänomistajan poika Erik Stenfors tapaa Lidian, korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistytön. Tuttavuus ei etene, ja Erik alkaa etsiä uutta suuntaa elämälleen. Siinä missä toiset liittyvät punakaarteihin tai suojeluskuntiin, poliittisesti puolueeton Erik ottaa suunnaksi pohjoisen erämaan ja metsänvartijan tehtävät. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut lainsuojaton.

Vuosia myöhemmin Erik opettaa tyttärelleen Mallalle, että silloin kun kaikki muu viedään ja tähdetkin tuntuvat vaienneen, jalkojen alle jää vielä kallio. Ollakseen vapaa ihminen tarvitsee vain saappaat joilla kulkea. Kumpikaan ei kuitenkaan tuolloin aavista, miten mutkainen taival heidän on taitettava.
"
Minulle suositeltiin tätä kirjaa ja innokkaasti tästä kirjasta puhuttiinkin sen ilmestyttyä. Oikein jännityksestä kihisten tartuin tähän romaanin järkäleeseen, odotuksen olivat korkealla. Ja jaksoin puoleen väliin, ehkä kutakuinkin. Odotin vain milloin kirja oikein alkaa kunnolla, mutta sitten luovutin -  en jaksanut enään. Tuntui että koko sielu puutuu lukiessa. Ehkä olin aivan sen kynnyksellä, että tarina vie mennessään, en tiedä. Ehkä jonakin päivänä uskaltaudun antamaan uuden mahdollisuuden, jos joku mahti saa minut vakuuttumaan, että se on tosiaan vaivan arvoista. 

Kommentit

  1. Onhan noita lukematta jääneitä kirjoja kertynyt vinot pinot. Me ihmiset olemme erilaisia ja meillä on erilaiset lukumaut. Onneksi kirjoja riittää kaikille.
    Itselläni jäi viimeksi kesken kaikkien muiden rakastaman Elena Ferranten Uuden kirjan tarina. Ensimmäinenkin oli siinä ja siinä. Toinen joka jäi melkein kalkkiviivoille oli Lumikadun kertoja, ei ollut minun kirjani. Voin sanoa suoraan, että en aio antaa uutta mahdollisuutta.
    Tuon Kultarinnan olen lukenut ja pidin siitä.

    VastaaPoista
  2. Minulla on Kultarinta ikuisuuskesken, sillä aloitin sen vuosi sitten ja sen jälkeen kaikki kirjat ovat kiilanneet edelle... Aion kyllä lukea sen ja vakaana aikomuksena on siirtyä sanoista tekoihin tänä kesänä. Muistan kyllä hyvin mitä kaikkea kirjassa ehti tapahtua ennen kuin siirsin sen syrjään, joten jokin kiinnostava tekijä tässä on verkkaudesta huolimatta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti