sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Doris Lessing: Viides lapsi

"Harriet ja David tietävät välittömästi olevansa luodut toisilleen. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Asiat sujuvat aivan kuten he ovat suunnitelleetkin – kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan.

Kaikki muuttuu uuden tulokkaan myötä; poika on liian suuri, liian vahva, liian äänekäs ja vihamielinen, eikä hän tyydy samaan kuin aikaisemmat lapset. Pitäisikö Harrietin uhrata yksi muiden hyvinvoinnin vuoksi?"

Tässäpä kirja, joka on jäänyt pyörimään päähäni, kirja joka ei niin vain jätä rauhaan. Sivumäärällisesti Viides lapsi on pieni kirja, vain 160 sivua, mutta kätkee sisäänsä sitäkin enemmän. Kerronta on tiivistä eikä tekstiä ole jaoteltu kappaleisiin, sivut on valeltu tarinalla ääriään myöten. Ja kuinka se onnistuikaan herättämään minussa niin paljon tunteita, niin paljon ajatuksia. En edes tiedä mistä aloittaa...

Aluksi Harrietin ja Davidin elämä vaikuttaa täydelliseltä. He tapaavat ja huomaavat heti olevansa match made in heaven. He haaveilevat isosta talosta, jonka he täyttävät liudalla lapsia ja löytävätkin unelmiensa talon hieman Lontoon ulkopuolelta. Talo on suuri ja kallis, joten ensin tehdään töitä ja maksetaan lainaa, sitten vasta lapset. Harriet tulee kuitenkin saman tien raskaaksi, mutta onneksi Davidilla on varsin varakas isä, joka ottaa asuntolainan hoitaakseen. Voi niitä onnekkaita, jotka syntyvät kultalusikka suussaan. Ensimmäisen lapsen synnyttyä syntyy pian toinen ja kolmaskin, muiden varotteluista huolimatta vielä neljäskin. Kaikki on mallillaan ja Harriet sekä David ovat onnellisia, ajattelevat kyllä jaksavansa. Harrietin äiti on apuna lasten kanssa lähes kellon ympäri, talo täytyy sukulaisista joka kesä ja joulu ja Davidin isä auttaa myös perheen ylläpitokustannuksissa. Kaikki on hyvin vaikka tiukkaa on. Harriet ja David ajattelevat pitävänsä taukoa lasten teosta, mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta Harriet tulee raskaaksi viidennen kerran. Vaikka aiemmat raskaudet ovat olleet jo haastavia, tämä on aivan oma lukunsa. Jo varhaisilta viikoilta lapsi on hyvin aktiivinen kohdusssa ja Harriet kärsii kivuista, kun lapsi taukoamatta pahoinpitelee hänen sisuskalujaan. Kun lapsi, Ben, viimein syntyy, ei mikään ole enään ennallaan. Lapsi on kuin peikko, Neandertalin ihminen ja vaativampi kuin yksikään lapsista. Jo neljän kuukauden iässä Ben kiskoo itsensä väkisin seisomaan, muttahän oppii puhumaan myöhemmin kuin muut ja kärsii selkeistä sosiaalistentaitojen puutteesta. Ben vie kaiken Harrietin huomion, ajan ja energian.

Ensinäkin ihmettelin miten kiittämättömiä ja oman unelmansa sokeuttamia sekä itsekkäitä Harriet ja David olivat. He vain olettivat, että kun me iso talo ja lapset halutaan, niin ne myös saadaan seurauksista viis. Iso talo ei ole halpa - onneksi oli rikas isä. Kun lapsia on paljon, varsinkin lyhyellä aikavälillä synnytettynä, kuluttaa se paljon voimavaroja. Äiti ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen ja kaikille, mutta onneksi oli Harrietin äiti, joka hoiti paljon lapsia, mutta jonka panos huomattiin vasta, kun hän ei ollut auttamassa. Mutta rikas isä, joka auttaa rahallisesti kaikessa ja lapsia hoitava ja kotitaloustöissä tekevä mummo eivät ole itsestään selvyyksiä. Mietin oliko Ben ja hänen syntymänsä karmaa? Vaikka se ei kuitenkaan ole olennaisinta, tuli se auttamatta mieleen. Ben taas oli aivan omanlaisensa tapaus, se lapsi sai inhonväristykset kulkemaan pitkin selkäpiitä. Mikä Ben oli? Kehitysvammainen, menninkäinen vai luolaihminen? Siihen ei kirja anna vastausta, mutta pelottava Ben oli.

Vihasin sitä, kuinka Harriet sulkeutui omaan epäonneensa Benin kohdalla ja hylkäsi muut lapset. Inhosin sitä miten Ben repi perheen rikki ja kuinka muut lapset joutuivat kärsimään tilanteesta. Tunsin vuoroin sääliä ja vuoroin vihaa perheen valintoja kohtaan. Säälin kuitenkin myös Beniä ja sitä miten häneen suhtauduttiin, kuinka itsekin suhtauduin häneen.  Kukaan asiantuntija ei ottanut Benin tapausta selvittääkseen, vaan survoi Benin väkisin normaaliuden lokeroon. Harriet anoo apua moneen kertaan, mutta eletään aikaa, jolloin Downin syndroomakin on vasta tuore käsite ja Down-lapset tunnetaan paremmin mongoloideina. Friikit taas suljetaan laitokseen kuolemaan. Kuinka armotonta aika oli erityislapsille. Oikeanlaisella avulla ja tuella Benistä olisi voinut kasvaa jotain ihan muuta ja perhekin olisi saanut tarvitsemansa tuen. Täytyy olla onnellinen miten ajat ovat muuttuneet. Eritysilapsen vanhemmuus on varmasti aina rankkaa ja on omiaan herättämään monenlaisia tunteita, niin vanhemmissa kuin läheisissäkin.

Harriet vihaa ja vieroksuu aluksi lastaan, mutta Ben on kuitenkin Harrietin lapsi. Tämän pystyn ymmärtämään, äidin rakkauden ja sen venyvyyden. Siksi ymmärrän myös osan Harrietin valinnoista sekä ajatuksista. Mutta kuten paisuvasta kirjoituksestani voi huomata, kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja tuntuu, että olen käynyt tässä läpi vasta pintaraapaisun. Tämä kirja pitää kokea itse, jotta sen vaikutuksen voi ymmärtää. Pienuudestaan huolimatta se käsittelee monia teemoja, mutta tuo esiin myös elämän raadollisen puolen.

Doris Lessing on jo edesmennyt kirjailija, joka sai vuonna 2007 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Otavan sivut kertovat, että Lessingin laaja tuotanto käsittää monia omaelämäkerrallisia kirjoja, jotka kumpuavat hänen omista kokemuksistaan Afrikassa. Lessing on saanut myös muita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja sekä useita Booker palkintoehdokkuuksia. Vuonna 1999 hän kieltäytyi hänelle tarjotusta aatelisarvosta, mutta otti vastaan hänelle tarjotun Kunniaritareiden ritarikunnan jäsenyyden. Linkin takaa löytyy enemmänkin tietoa kirjailijattaresta. Minulle Viides lapsi oli ensikosketus Lessingin tuotantoon, mutta Ruoho laulaa aion ainakin lisätä lukulistalle. Suositelkaa muita kiinnostavia Lessingin teoksia.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, joka kertoo vanhemmuudesta.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 1989
Alkuteos: The Fifth Child ( 1988)
Sivuja: 160
Suomentanut: Heidi Järvenpää

Mistä minulle: Olen ostanut tämän kirjaston poistomyynnistä

3 kommenttia:

  1. Ken tämän on lukenut, ei kirjaa unohda. Kirja vie käymään läpi kaikki tunneskaalat säälistä raivoon ja kauhuun. Tämä on lopulta sekä Benin että äidin selviytymistarina, rankka sellainen. Vaikka kirjat ovat ihan eripohjaisia, muistan tästä aina Spungenin Nancyn ja Nancysta tämän.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole tuota Nancya lukenut, mutta kiinnostus heräsi. Taidan lisätä lukulistalle! :)

      Poista
  2. Tämä Lessing pitää kaivaa esiin jostakin. Jos sinäkin löysit sen poistomyynnistä, mahtaako sitä enää kirjastoissa ollakaan. Harmi, kun hyvää vanhaa kirjallisuutta pitää siivota pois. Olen yleensä pitänyt Lessingeistä kovasti. Tämä on jotenkin jäänyt täysin huomaamatta!

    VastaaPoista