perjantai 7. kesäkuuta 2019

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika

"Niin kauan kuin tiedetään, Kuutta herttuakuntaa on hallinnut Näkijöiden suku. Mutta ajat ovat muuttuneet ja taistelu vallasta käynyt yhä häikäilemättömämmäksi: barbaarien punalaivat kulkevat pitkin rannikkoa tekemässä tuhojaan, ja kuningas on voimaton.

Sitten kohtalo heittää kuninkaan hoviin nuoren Fitzin, ylhäisen prinssin äpäräpojan. Kateellisten mielestä poika on uhka vallanpitäjille – mutta voisiko hän olla myös avain kuningaskunnan eloonjäämistaistelussa?

Kun kuningas saa tietää, että Fitz on saanut sukunsa perintönä telepaattisen kommunikoinnin ja ennaltanäkemisen lahjan, hän antaa salaa valmentaa poikaa tehtävään, joka vie keskelle Kuuden herttuakunnan valtajuonitteluja ja sotatantereita. Fitzistä on tuleva kaikkien aikojen taitavin salamurhaaja Hänen Majesteettinsa palvelukseen, ja monen vaativan taidonnäytteen jälkeen hän saa tehtävistä vaikeimman ja haastavimman."

Salamurhaajan oppipoika on Robin Hobbin kiitetyn ja kehutun Näkijän taru -trilogian avausosa. Robin Hobbin nimen taaksen kätkeytyy yhdysvaltalainen kirjailija Margaret Astrid Lindholm Ogden, joka on kirjoittanut useamman sarjan, jotka sijoittuvat Kuuteen herttuakuntaan. Näkijän taru -trilogia, Lordi kultainen -trilogia sekä Narri ja Näkijä -trilogia kertovat äpäräpoika Fitzistä, ja ovatkin rakastetulta fantasiakirjailijalta ainoat suomennetut sarjat. Hobb on kirjoittanut aikaisemmin myös nimellä Megan Lindholm, mutta alkaessaan kirjoittaa Näkijän taru -trilogiaa hänestä tuntui että kirja on tyyliltään niin erilaistan Megan Lindholmin tuotantoon verrattuna, että päätyi vaihtamaan nimeä.

En tiennyt oikein mitä odottaa, kun aloin lukemaan Salamurhaajan oppipoikaa. Kansikuvan perusteella odotin jotain perinteistä miekka ja magia tyylistä fantasiaseikkailua, jossa maagit taikovat ja sankarit taistelevat urhoollisesti miekat viuhuen örkkejä ja muita taruolentoja vastaan, samalla kun kivissä linnoissa punotaan poliittisia juonia. Salamurhaajan oppipoika oli kuitenkin jotain aivan muuta. Ensinäkään kerronta ei ollut mitään vauhdikasta seikkaulua vaan tarkkanäköistä kuvailua sekä pohjustusta oli paljon. Kerronta oli kuitenkin todella onnistunutta, joten runsas kuvailu ei tuntunut puuduttavalta, vaan sitä luki enemmän kuin mielellään. Kirja on jaettu lukuihin, jotka kaikki kuvaavat tiettyä vaihetta Fitzin elämässä ja lukija on Fitzin pään sisällä. Kun Fitz on pimenossa tietyiltä tapahtumilta ei lukijakaan niistä ole kärryillä, vaan ratkoo ympärillään olevia pulmia ja havannoi maailmaa Fitzin silmin. Tarinaa kertookin vanhempi Fitz, muistellen elämänsä rikkonaisia nuoruusvuosia. Vaikkei kirja juonellisesti ylläkkään tapahtumarikkaiden seikkailutarinoiden rinnalle, on juonenkäänteitä silti sopivassa suhteessa verkaiseen kerrontaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun saakka. Juoni oli kokonaisuudessaan myös virkistävän ennalta-arvaamaton, koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Miljööltään Kuusi Herttuakuntaa on varsin keskiaikainen ja tunnelmaltaankin melko ankeahko. Elämä on rankkaa ja suhteellisen alkukantaista. Fitz joutuu keskelle kuninkaan hovia Peuranlinnaan, ja lähes ensi metreiltä poliittisten valtataisteluiden ja juonittelujen pyöritykseen. Kuingas alkaa kouluttamaan Fitzistä, lapsenlapsestaan, omaa salaista asettaan - salamurhaajaa. Fitz käy läpi koulutuksen ja samalla koittaa opetella käyttämään sukulinjassaan periytyvää Taitoa. Magia kirjassa onkin yllätyksekseni varsin hienovireistä. Taikuus esiintyy Taitona, jota vain harvat omaavat ja vielä harvemmat tarpeeksi siihen, että oppisivat käyttämään sitä. Lisäksi on myös Vaistoa, joka on vaiettu taito, eikä sen käyttämistä katsota hyvällä. Vaisto on kuningaskunnassa tabu, joka leimaa käyttäjäänsä negatiivisesti. Fitzillä on kuitenkin kummatkin, niin Taito, vaikakin heikkona, kuin myös Vaisto, josta hän saa lohtua vaikeina aikoina. Tarinassa ei siis heilu partasuisia velhoja heiluttamassa sauvaansa tai nuoria ja komeita maageja tekemässä taikojaan, eikä liiemin haltijoita, keijuja tai muitakaan fantasiaolentoja. Sen puoleen Salamurhaajan oppipoika ei ole perinteistä eeppistä fantasiaa, vaikka tarina sijoittuukin kuvitteellisen maailmaan ja taikuuden käyttö on suhteellisen yleistä, ainakin niissä piireissä missä Fitz liikkuu. Mutta tämä olikin vasta sarjan aloitusosa, joten matka Fitzin mukana pääsi vasta aluilleen.

Todella laadukas fantasiatarina, jonka koin ennenkaikkeia Fitzin kasvukertomuksena. Fitz on vahva päähenkilö, hän on aidon tuntuinen heikkouksine päivineen. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 1996
Alkuteos: Assanssin's Apprentice (1995)
Sivuja: 447
Suomentanut: Sauli Santikko

Mistä minulle: Kirjastosta



1 kommentti:

  1. Kiitos tästä tekstistä. Ostin juuri tämän koko trilogian ja on kiva tietää mitä odottaa (ja että tarjolla on sivukaupalla laadukasta lukemista). :)

    VastaaPoista