maanantai 6. helmikuuta 2017

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

"Alaskan talvessa päivät eivät erotu öistä, ja kylmyys tunkeutuu kaiken läpi. Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminin kanssa rekan kyydissä Alaskan halki. He etsivät Rubyn isää, luontokuvaajaa, joka on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä. Kylän uskotaan tuhoutuneen tulipalossa, mutta toivo isän löytymisestä ei ole vielä sammunut. Yasminin ja Rubyn matka etenee hitaasti jäisillä teillä lumimyrskyn yltyessä ja muuttuu yhä vaarallisemmaksi, kun rekan taustapeiliin ilmestyvät yhtäkkiä tuntemattoman auton etuvalot. Joku seuraa heitä pimeydessä."

Ensi kosketukseni Luptonin kanssa, vaikka hyllystäni löytyy kaksi aikaisempaa teosta. Ensi vaikutelmana voin sanoa, että kirjailijatar osaa taitavasti sekoittaa trilleriä ja lukuromaani. Tempauduin tarinan imuun kohtuudella heti alusta asti. Kirja on helppolukuinen ja sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun rekka kiitää kohti Anaktuen kylää pitkin vaarallista tietä, takanaan uhkaavat siniset ajovalot. Syvä rakkaus ja varmuus siittä, että hänen miehensä on elossa, saa Yasminin ajamaan hyytävässä kylmyydessä yhä eteenpäin vaaroja uhmaten. Rekan hytissä tarina saa kuitenkin kehykset äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta. Yasmin oppii ymmärtämään kuuroa tytärtään aivan uudella tavalla ja avaamaan silmät tämän hiljaiselle maailmalle.

Osasin arvata osan loppuratkaisusta, kuitenkin tunnelma nousee huippuunsa loppua kohden. Mikään kovaksi keitetty ja piinaava trilleri tämä ei kuitenkaan ole. Odotin ehkä hieman enemmän kuin mitä sain ja siltä osalta kirja oli pettymys, ei tosiaankaan mikään hyytävä trilleri. Suuressa osassa on henkilöiden väliset suhteet, vaikka tunnelma tiiviistyykin, on kerronta enemmän pehmeää. Miljöö nousee näyttelemään omaa osaansa, Alaskan karu ja luonnonvoiminen hallitsema luonto luo seikkailulle aivan omanlaisensa puitteet, kuinka selvitä armottomassa kylmyydessä. Miljöökuvaus on mielestäni yksi kirjan vahvuuksista.

Kirjassa oli myös muutamia kohti, jotka jäivät vaivaamaan minua. Ensinäkin miten nainen, joka ei ole koskaan ennen ajanut rekkaa, ryhtyy ajamaan valtavaa rekkaa yhdellä maailman vaarallisimmista teistä, ensimmäistä kertaa ja lapsi kyydissä. Ei käy järkeen minun päässäni. Toinen oli kylmän ajottainen liioittelu. Lisäksi Yasmin on mielestäni varsin rasittava. Vaikka Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut kohdallani mikään hitti, niin luottavaisin mielin tartun tulevaisuudessa Luptonin kahteen aikaisemmin ilmestyneeseen teokseen (Sisar ja Mitä jäljelle jää). Ehkä ne onnistuvat yllättämään.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: The Quality Of Silence (2015)
Sivuja: 321
Suomentanut: Outi Järvinen

Mistä minulle: Kirjastosta

7 kommenttia:

  1. Tämä oli varsin jäätävä trilleri ja hyvä sellainen. Kyllä jokainen autoa ajava osaa ajaa myös rekkaa. Koppi on vain korkeammalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jos minut heitettäisii rekan hyttiin, voisi sormi mennä suuhun, vaikka autoa osaankin ajaa. Enkä kyllä ensimmäisenä lapset kyydissä lähtisi kokeilemaan onneani Alaskaan yhdelle vaarallisimmista tieosuuksista, varsinkin kun rekat lasteineen ovat Jenkkilässä isompia kuin Suomessa. :DD

      Poista
  2. Tämä oli minulle täysfloppi. En meinannut päästä yli tuosta mainitsemastasi epäuskottavuudesta, että miten mukamas joku joka ei ole koskaan ajanut rekkaa voi hypätä puikkoihin tuosta vain?! Luptonin muut romaanit ovat kyllä ehdottomasti parempia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon että kaksi muuta romaania vakuuttaa minut paremmin. Tämä ei kyllä ollut aivan sitä mitä nimen perusteella odotin. :D

      Poista
  3. Hiljaisuuteen hävinneet on minunkin lukupinossa. Haluaisin lukea sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa lukea, tämä ilmeisesti jakaa mielipiteitä, mutta lukemallahan se selviää onko itsestä hyvä vai ei. :)

      Poista
  4. Tämän kirjan kanssa kävi kyllä itsellä niin, että mitä kaukaisemmaksi lukukokemus lipuu niin sitä vastenmielisempänä kirjaa muistelen. Lukiessa ei onneksi ärsyttänyt niin paljon, että hyvin sain kirjan kuitenkin luettua.

    VastaaPoista