Padua on ruusupuutarhan ympäröimä lontoolainen talo, jonka omistaa iäkäs kirjailija Anthony Peardew. Kirjailijan apuna työskentelee nelikymppinen Laura, joka pakenee ihmissuhteiden haavoittavuutta Paduan ruusuntuoksuisiin huoneisiin ja pysähtyneeseen aikaan.
Neljäkymmentä vuotta aiemmin nuori Eunice kiiruhtaa pitkin Lontoon Bloomsbury Streetiä työhaastatteluun. Vihreä ovi, kolkutus. Ennen kuin Eunice on edes ehtinyt astua kynnyksen yli, hän on umpirakastunut sen toisella puolella seisovaan mieheen.
Miten ihanan valloittava hyvänmielen romaani Ruth Hoganin Kadonneiden tavaroiden vartija olikaan. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun katsotte jotain oikein ihanan lämminhenkistä romanttista komediaa, joka saa väkisin naurun kuplimaan ja hymyn nousemaan huulille, ja jonka loppuratkaisu saa pyyhkimään tippoja silmäkulmasta ja hihkumaan ääneen käsien taputuksen lomassa. Juuri sellainen kirja on Kadonneiden tavaroiden vartija. Kirja jättää jälkeensä ihanan lämpimän hyvänolon tunteen, joka saa muistelemaan kaiholla jo menneitä lukuhetkiä, toivoen samalla että kaiken voisi kokea uudestaan.
Juonea kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Anthonynin ja Lauran tarinassa, jossa pääasiallisena kertojaäänenä toimii Laura, elämässä toivonsa heittäneeseen kirjailijan apulaiseen, joka on saanut synkkään elämäänsä merkityksen työskennellessään Anthonyn palveluksessa upeassa viktoriaanisessa kartanossa idyllisessä maalaiskaupungissa. Toisaalla kerrotaan Eunicesta ja Pommikoneesta. Eunice marssii työhaastatteluun 70-luvulla pieneen kirjakustantamoon, jonne hän pääsee samantien assistentiksi ja rakastuu korvia myöten pomoonsa. Eunicen ja Anthonyn polut risteävät kerran, kummankin elämässä kriittisellä hetkellä, mutta vain hipaisten toisiaan. Kuitenkin tuolla lyhyessä kohtaamisella on keskeinen merkitys kummankin elämässä ja lukijalle on selvää, että heidän kahden tarina tulee kohtaamaan vielä toistenkin. Pidin valtavasti Eunicen ja Pommikoneen tarinasta ja varsinkin Pommikoneen siskon kirjallisista kyhäelmistä, jotka naurattivat niin Eunicea sekä Pommikonetta, että lukijaa itseään.
Juonta puhkovat myös pienet tarinat tarinan sisällä, jotka liittyvät Anthonyn huolella keräilemiin tavaroihin. Äkkiseltään ajateltuna saattaa tuntua että juonessa on jo niin paljon aineksia, että kokonaisuus leviää käsiin, mutta se on turha huoli. Hogan saa pidettyä taidolla ja lempeydellä rakennetun tarinansa langat hyppysissään sitoen langan päät lopussa yhteen, niin että juoni muodostaa eheän kokonaisuuden ilman repsottavia langanpäitä. Kirjan tunnelma hurmaa lukijan, ja kun mukaan astuu vielä ihana, hurmaava ja aidon vilpitön Down -tyttö Päivänpaiste, olin aivan myyty. Kirjan pirskahteleva huumori välittyy rempseissä dialogeissa, joita on hauska seurata hymynkare huulilla.
Luulisi että ylistys sanat ja kehut jo loppuisivat tässä vaiheessa, mutta voin kertoa ettei lopu. Kadonneiden tavaroiden vartijassa oli vielä yksi seikka, joka liimasi kirjan käteen vielä tehokkaammin kuin juonikuviot, lämpimällä huumorilla etenevät dialogit, onnistuneet henkilöhahmot tai romanttiset vivahteet ilman turhaa imelyyttä, nimittäin tässä kirjassa on mukana myös ripaus taikuutta ja maagisuutta. En kerro enempää että lukija pääsee nauttimaan juonenkäänteistä samoin kuin minä, mutta sen verran vielä sanon että tämä kirja on omiaan nautittuna ihanan teekupposen äärellä.
Sijoitan tämän kirjan Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 21. pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta. Vaikka aluksi ensimmäinen lause vaikuttaa melko tavanomaiselta, kirjan loputtua se saa aivan uuden merkityksen ja muuttuu lystikkäimmäksi kirjan aloituslauseeksi hetkeen. Kaiken lisäksi idea kirjasta ponnahti Ruth Hoganin mieleen eräällä junamatkalla, juuri tällä aloituslauseella, ja siitä alkoi syntymää kirja, joka jää varmasti lukijan mieleen pitkäksi aikaa.
Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2020
Alkuteos: The Keeper of Lost Things (2017)
Sivuja: 335
Suomentanut: Susanna Tuomi-Giddings
Mistä minulle: Arvostelukappale
Kommentit
Lähetä kommentti