Erin Kelly: Kiviäidit



Marianne kasvoi vanhan mielisairaalan varjossa, joka vainoaa häntä yhä öisissä painajaisissa. Hän oli 17-vuotias lähtiessään pakoon kaupunkia, perhettään, poikaystäväänsä Jesseä – ja ruumista, jonka he hautasivat. 30 vuotta myöhemmin Mariannen on pakko palata, ja hän tuntee heti menneisyyden kuristavan otteen. Yhä katkera Jesse uhkaa viimein paljastaa totuuden.

Marianne tekisi mitä vain vaaliakseen rakentamaansa elämää ja tytärtään, jonka ei halua koskaan kuulevan menneisyydestään. Mutta Marianne ei tiedä koko tarinaa – eikä hän ole ainoa, joka olisi valmis vaikka tappamaan varjellakseen salaisuuksiaan.

Viime aikoina on tullut luettua paljon trillereitä ja pienimuotoinen ähky on ottanut jalan sijaa tässä kesän mittaan. Odotin kuitenkin Kellyn toisen romaanin ilmestymistä kovasti, sillä pidin valtavasti kirjailijan aiemmasta teoksesta Älä jää pimeään. Sen rinnalla Kiviäidit oli lukukokemuksena melko laimea, lattea ja yllätyksetön. 

Tarinaa kerrotaan useammasta näkökulmasta ja kaikkia näkökulmia yhdistää hylätty mielisairaala. Mielisairaala työllisti Nudssteadin kaupungissa valtaosan asukkaista ja kun sen toiminta pakkoajettiin alas, veti se myös kaupungin mukanaan. Kirjan ensimmäisessä osiossa Marianne palaa nykyajassa kotikaupunkiinsa hoitamaan sairasta äititään, ja menneisyyden haamut saavat hänet kiinni jo ensimmäisenä päivänä. Vanha rapistunut mielisairaala on kunnostettu ylelliseksi asuntokompleksiksi ja Mariannen aviomies on ostanut heille osakkeen, mistäpä muualta kuin juuri sieltä. Mariannen reaktiosta päätellen menneisyys kätkee sisäänsä jotain todella muhkeaa ja kun ex-poikaystävä rupeaa vielä kiristämään Mariannea sekää iäkästä poliittista vaikuttajaa, joka tuntuu liittyvän vanhoihin tapahtumiin olennaisesti, alkaa tilanne vaikuttaa kuumottavalta.

Sitten sukelletaan Mariannen ja Jessen nuoruuteen. Mielisairaala on jo autioitunut ja nuoripari viettää siellä aikaa. Jesse unelmoi sairaalan uudelleen avaamisesta, sillä hänen isänsä on sen sulkemisen johdosta ollut työttömänä jo kaksi vuotta ja perheen taloudellinen tilanne on muuttunut todella tiukaksi. Eräällä reissulla Marianne löytää raskauttavia todisteita eräästä virkamiehestä, jolla on ollut merkittävä rooli sairaalaan sulkemisessa ja nuoret kehittelevät suunnitelman tulevaisuutensa turvaamiseksi. Kaikki menee kuitenkin kammottavalla tavalla pieleen.

Kolmas kertojanäkökulma on Helenin, jonka vanhemmat sulkevat kyseiseen mielisairaalaan toiveena nuoren naisen käytöstäkorjaavahoito ja viimeisessä osassa äänensä saa kuuluville Mariannen mielenterveysongelmista kärsivä tytär Honor. Tytär, jonka suojelemiseksi Marianne tekee kaikkensa. 

Kun keskiössä on mielisairaala odotin paljon enemmän jännitystä. Eikä pieni painostava tunnelma ja kummitusvibatkaan olisi olleet pahitteeksi, ihan vain tunnelmannostatus mielessä. Voisi kuvitella ränsistyneen mielisairaalan saavan itse kenenkin mielikuvituksen laukkaamaan, joten sitä olisi voinut upeasti myös hyödyntää. Pettymyksekseni tämä kirja ei ollut kuitenkaan tippaakaan jännittävä, eivätkä menneisyyden tradegiat tehneet vaikutusta, päinvastoin ne olivat melkein tylsistyttävän realistisia. Tästä voi siis hyvin päätellä, että omat epärealistiset odotukseni pettivät minut ja tekivät lukukokemuksesta pettymyksen.

Vaihtuva kertojanäkökulma tuo tapahtumiin laajemman perspektiivin ja osoittaa myös sen, että totuus on monesti tarua ihmeellisempää. Tämä nousee esille Helenin kertojäänessä, kun hän pääsee kertomaan mitä menneisyydessä todella kävi. Hän tuo myös uutta perspektiiviä jo kerrottuihin tapahtumiin, jotka katsotaan nyt hänen näkökulmastaan. Helenin kertojaääni nousikin suosikikseni ja koko tarina kietoutuukin kiehtovasti hänen henkilöhahmoonsa. Myös kirjan psykologinen puoli oli kiinnostava, sillä Helen on varsin kiinnostava henkilöhahmo. Kiviäidit onnistuu myös herättämään ajatuksia, varsinkin mielenterveyspotilaiden hoidosta nyt ja ennen. Suljettu mielisairaala vaikutti paikalta, johon en olisi itse halunnut joutua hoitoon, saati asumaan, mutta silti Kelly onnistui saamaan minut sympatiseeraamaan myös kaupunkilaisia, jotka kampanjoivat tiukasti sairaalan sulkemista vastaan.

Hyvistä puolista huolimatta, tämä kirja ei onnistunut vakuuttamaan minua. Luin tämän loppuun lähinnä sinnillä. Kiinnostukseni loppui jo siinä kohtaa, kun Jessen ja Mariannen kokema tradegia sekä heidän yhteytensä selvisi toisen osan lopussa, ja kun Helenin mielisairaalahoidon taustat tulivat ilmi. Tämän jälkeen kirjaa oli vielä rutkasti jäljellä, mutta loput tapahtumat tuntuivat toisarvoisilta juonipoluilta sen jälkeen.

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2020
Alkuteos: Stone Mothers (2019)
Sivuja: 426
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére

Mistä minulle: Kirjastosta 

Kommentit