Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Aleksanterin opettajassa sukelletaan antiikin Kreikkaan suuren ajattelijan ja filosofin Aristoteleen matkassa. Aristoteles päätyy ystävänsä Makedonian kuninkaan Filippoksen poikien opettajaksi Pellaan. Aristoteles on melankoliaan taipuvainen mies, joka pohtii oman elämänsä kulkua samalla, kun poliittiset kahinoinnit ja sota vellovat ympärillä.

Arrhidaios on jälkeen jäänyt kuninkaan vanhin poika, joka on unohdettu hoitajansa kanssa palatsin uumeniin. Aristoteles saa Arrhidaioksesta inhimilliset puolet esiin ja ryhtyy opettamaan tälle mm. ratsastusta, kirjaimia sekä soittoa. Aleksanterista tulee suurempi osa Aristoteleen elämään. Aleksanteri on ajatteleva, mutta rajojaan paukutteleva poika.

Kirjassa kurkistetaan myös nuoren Aristoteleen elämään, joka antaa miehestä inhimillisemmän kuvan lukijalleen. Nuori Aristoteles on poika, joka kulkee lääkäri-isänsä mukana hoitamassa potilaita, avaa eläimiä ja piirtää niiden elimiä ja sisälmyksiä paperille. Kun isä tajuaa ettei pojasta tule sotilasta vääntämälläkään hän pääsee juopon ajattelijan oppiin, joka on suuren ja mahtavan Platonin entinen oppilas. Tätä kautta nuorelle miehelle avautuu tie Ateenan aikansa suurimman filosofin Platonin oppiin.

Olin aluksi melko hämmästynyt kirjan ronskista ja karkeasta kielestä. Mielestäni v-sanan viljely, toisten jatkuva nimittely ja kevytmieleninen seksistä puhelu ei vain sopinut antiikin Kreikan paremman luokan tapoihin. Sainoinkin tästä miehelleni, joka vain tuumasi, että minulla on liian romanttiset mielikuvat tuosta aikakaudesta. Tosiaan, sitten mieleeni palautuivat historiantunnit, jossa opettaja kertoi ihmisten olleen tuohon aikaan melkoisia irstailijoita. Aloin lukemaan kirjaa ihan erimielellä ja niin kaikki tuo minua aikaisemmin sävähdyttänyt sopikin kirjaan...ihan hyvin. Sitäpaitsi, mistäs me tiedämme kuinka kovia ihmiset ovat tuohon aikaan olleet kiroilemaan... 

Myönnetäköön, että siltikkin joka kerta kun suuri ja mahtava Arsitoteles sanoo vittu, levisi silmät päässä ja loppujen lopuksi se alkoi jo hieman huvittamaan. Ei minun päässäni pysty yhdistämään näitä kahta, vittua ja Aristotelestä, joustavasti samaan lauseeseen. Joka kerran, kun Aristoteles kirosi, näin silmissä toogaan pukeutuneen parrakkaan, ylevän näköisen miehen päräyttämässä v-sanan ilmoille, kuin jokin pahainen teinipoika.

Kaikenkaikkiaan kirja oli ihan hyvä. Lyon on antanut tälle historianjaksolle ihan omanlaisensa säväyksen, sellaisen säväyksen, johon en ole aikaisemmin tottunut. Ihan virkistävää toisaalta, mutta omalla tavallaan myös häiritsevää. Kuitenkin Lyon on pystynyt karistamaan mystiikan hunnun, noiden kaikkien tuntemien historiallisten henkilöiden olkapäiltä. Aleksanteri oli tavallinen poika, joka juoksi sadetta sisälle piiloon. Aristoteles jopa maanis-depressiivinen mies, joka ei kyennyt näkemään oman elämänsä onnellisuutta ja tarvitsi aina jonkun, jota rakastaa. 

Pitää kuitenkin muistaa että tämä tarina on fiktiivinen kertomus, joka on rakennettu historiallisten faktojen pohjalta. Kovasti lukiessa pohdinkin, että miksi Aristoteles on niin suuri historian henkilö, koska ihan tavallinen ihminenhän hän on ollut ominen vikoineen. Hän pohti asioita, mutta kukapa ei välillä pysähtyisi pohtimaan maailman kulkua ja filosofisia kysymyksiä. Ei meistä kukaan silti kohoa historiaan. Sitten sain itseni kiinni kesken näiden ajatusten ja muistutin itselleni, että hei haloo, luet fiktiivistä kertomusta. 

Odotin Aleksanterin opettajalta ihan muuta. Olen kai lukenut niin paljon historiallisia romaaneja, jotka useasti noudattavat tiettyä kaavaa. Odotin sitä myös tältä, mutta sainkin kokea yllätyksen. Tarina oli kyllä koukuttava, joten sen vuoksi annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Avain

Ilmestynty: 2011

Alkuteos: The Golden Mean (2009)

Sivuja 310

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

-Aletheia