Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pyromaani

Kulunut vuosi on ollut minulle kirjallisten murrosten aikaa, olen tosissani rikkonut omia ennakkoluulojani ja tutustunut sellaisten genren kirjoihin, joihin en olisi ikimaailmassa tutustunut ennen kuin perustin kirjablogini. Siksipä ajattelin näin loppuvuodesta vielä ylittää itseni ja tarttua kotimaiseen dekkariin. Kauan aikaa mietiskelin dekkari hyllyllä mihin uskallan tarttua. Vares elokuvista en suuremmin välitä sillä päähenkilö on minusta iljettävä persoona ainakin elokuvissa. Monet hipelöimäni kirjat eivät tuntuneet houkuttelevilta, vaikuttivat liian joltakin, joka kumpuaa suuresta ennakkoluulostani kotimaisia dekkareita kohtaan. Lopulta tartuin Harjunpää ja pyromaaniin. Ajattelin että ojaan tai alikkoon - Joensuu on tunnettu kirjailija ja monet ovat lukeneet ja pitäneet hänen kirjoistaan, ajattelin myös kokeilla kirjana ennenkuin innostun katsomaan Harjunpää elokuvia.

Outo tulipalojen sarja Henlsingin laitamilla venyttää poliisin sietokyvyn äärimmilleen. Konstaapeli Timo Harjunpää saa siirron palojaostoon miehistöpulan vuoksi ja hänelle lupaillaan paikkaa alipäällystökurssilta. Perheellinen mies tarttuu tiukasti tehtyyn tarjoukseen ja niin Harjunpää kyykkii pusikoissa yö myöhään, jos vaikka sattuisi näkemään tuon pyromaanin itse teossa. Samalla Harjunpäälle on hetkellä millä hyvänsä syntymässä toinen lapsi, siksi mies haluaa saada tapauksen selvitetyksi mahdollisimman nopeaa. Tutkinta kuitenkin tuntuu junnaavan paikoillaan ja saa välillä uusia käänteitä.

Olin hieman positiivisesti yllättynyt. Harjunpää tuntui inhimilliseltä hahmolta, eikä ollut millään tapaa iljettävä tyyppi - viinaa kittaava rääväsuu, itsesäälissä rypevä katkeroitunut konstaapeli tai agressio-ongelmainen pipipää. Mielikuvani kotimaisten dekkareiden päähenkilöistä on siis melko, krhm, positiivisia. Harjunpäällä oli pelkonsa, heikkoutensa, mutta  myös ilonaiheensa ja vahvuutensa, hän ei ollut mikään supersankari, vaan rikoksen tutkinnan eteneminen tuntui hyvinkin realistiselta. Realistisemmaksi sen teki vielä kirjailijan käyttämät poliisitermit (jos niitä nyt voi niin kuvailla). Koko ajan lukiessa oli tunne, että kirjailija tietää mistä hän puhuu. Siksipä oli pakko ottaa selvää kirjailijan taustoista ja niinpä niin, tokihan hän tietää mistä kirjoittaa, kun on itsekkin toiminut poliisina. 

Väkivallalla ei mässäilty, pidän enemmän ns. siisteistä dekkareista ja ainakin tämän voin jouhevasti sujauttaa siihen lokeroon. Lisäksi pidin että Harjunpään perhe-elämäkiin tuotiin esille, eikä kirja ollut alusta loppuun pelkkää rikollisen perässä ryntäilyä. Odotin silti enemmän tiivistyvää tunnelmaa ja jännitystä, parempaa huipentumaa, joka mielestäni jäi lässähtäneeksi. Minulla oli kirjan parissa pitkästymisen hetkeni, sillä välillä juoni tuntui junnaavan paikoillaan ja voi että minua häiritsi ne nimet, en ymmärrä miksi kirjoissa nimet kuten Vappu tai Tapani vieroksuttaa niin mahdottoman paljon.

Ihan OK lukukokemus, en tiedä luenko enään Harjunpää -kirjoja, ehkä joskus tulee vielä inspiraatio, kun iskee dekkarinnälkä. Pidin kuitenkin ajanhavinasta, joka toi mukaan tahatonta huumoria. Ajatelkaa nyt poliisi konstaapelia kaasuttelemassa kuplavolkkarilla tai että poliisivoimilla on ollut oma Kleinbuss. Minua ajatusta huvittaa, mutta voi olla että huumorini on hieman kieroutunutta.

 Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava

Ilmestynyt: 1978

Sivuja: 335

-Aletheia