Eräänä yönä 3-vuotias Eino-poika herää keskellä yötä kovaan päänsärkyyn. Einon äiti ottaa kipeän lapsen viereensä ja antaa särkylääkettä. Aamulla Eino ei kuitenkaan enään herää eikä reagoi ärsykkeisiin. On lähdettävä ambulanssilla sairaalaan, jossa käy ilmi että pienellä pojalla on laaja aivoverenvuoto. Eino leikataan ja alkaa kamppailu hengestä, pääsiäisen piinaviikko on alkanut. Vanhempien tunteet vaihtelevat toivosta epätoivoon Einon toipumista seuratessa, mutta lopulta käy ilmi ettei mitään ole enään tehtävissä, Eino ei parane.
Jäähyväiset Einolle on Johanna Ervastin kirjoittama muistelma esikoispoikansa sairastumisesta ja menettämisestä. Kirja on sydäntä riipaisevan koskettava kertomus äidin ja perheen tuskasta sekä kamppailusta mahdottoman edessä sekä lopussa siittä suunnattoman suuresta tuskasta, kun vanhempi menettää lapsensa.
Luin tämän kirjan eräälle kurssille koulussa ja sanon suoraan että äitinä ja vielä raskaana olevana äitinä kirjan lukeminen sattui. Jäähyväiset Einolle oli yksi elämäni raskaimpia lukukokemuksia. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua menettämään lastaan. Koulutehtävää tekiessä itkin ja vielä nytkin tätä kirjoittaessa on pala kurkussa. Koulutehtävää tekiessä jouduin pureutumaan kertomukseen tarkasti saattohoidon näkökulmasta, mutta en koe että minun pitäisi alkaa arvostelemaan kirjaa, jonka joku äiti on sydänverellään kirjoittanut, tänne blogiin. Kirja ansaitsee täydet pisteet ja ei yhtään pistettä. Täydet siksi, että on ollut rohkeaa kirjoittaa näin henkilökohtainen kirja ja ei yhtään siksi että lapsen kuolema tuntuu aina väärältä. En siis halua pisteyttää kirjaa, haluan vain kertoa että olen törmännyt elämäni liikuttavimpaan kirjaan.
Vaikka sanoinkin lukukokemuksen olleen raskas, niin Ervast osaa kirjoittaa kuitenkin niin että hänen tekstiään on sujuvaa lukea. Itse sisältö on vain niin raskasta ja surullista. Myös ammatillisessa mielessä kirjalla on paljon sanottavaa. Vaikka suoraan minun ammatilliseen suuntautumiseen kirja ei liity, mutta hoitotyöhön kuitenkin, etenkin saattohoidon näkökulmasta.
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynty: 2008
Sivuja: 190
Mistä minulle ja miksi: Kirjastosta, tarvitsin kirjaa koulutyössä
Minä luin tämän muistaakseni pari vuotta sitten. Tämä on minullekin, edelleen, yksi liikuttavimpia, rankimpia kirjoja joita olen lukenut.
VastaaPoistaMinullekin Jäähyväiset Einolla on ollut liikuttavin lukukokemus. Itkin kirjan alusta loppuun. Ervast uskaltaa todella rohkeasti kertoa kaikista tuntemuksistaan.
VastaaPoistaKirja on kyllä liikuttavan rohkeasti kerrottu, nessuja kului minullakin suuri määrä tätä lukiessa. Illalla nukkumaan mentäessä tuli aina olo että pitää hakea oma poika viereen nukkumaan ja puristaa tiukasti sylissä koko yön.
PoistaMinä en pystyisi lukemaan tätä kirjaa - tai mitään tämäntyyppistä kirjaa - vaikka olisi pakko. Hyllyssäni odottelee edelleen Laura Saven Paljain jaloin, joka toki poikkeaa Ervastin kirjasta varmasti paljon, mutta siihenkään en pysty tarttumaan.
VastaaPoistaVälillä mietin, että miksi näitä kirjoitetaan ja julkaistaan? Miksi äiti haluaa julkisesti puida oman lapsensa asioita, oman lapsensa kuolemaa? Toisaalta ymmärrän. Onhan tämä yksi tapa tuoda esille näitä kohtaloita, joista yleensä vaietaan. Lapsen kuolema lienee nykypäivänä jonkinlainen tabu. Varmasti kirja toimii myös vertaistukena samassa tilanteessa oleville. Ja kirjan kautta muut (hoitotyöntekijät jne) voivat yrittää ymmärtää, miltä potilaasta / potilaan omaisista ko. tilanteessa tuntuu. Kyllä niitä syitä (kirjoittaa tällainen kirja) siis löytyy.
Uskoisin että tälläisen kirjan kirjoittaminen on osa surutyötä, jokainen ihminen käsittelee surua omalla tavallaan. Jotkut haluavat vaieta hiljaa ja käpertyä suruunsa ja toiset taas haluavat käsitellä asiaa, kertoa oman tarinansa. Samalla tälläiset kirjat voivat juuri toimia vertaistukena niille, jotka ovat läpikäyneet samantapaista. Ja meille opiskelijoille tämä tuo sitä omaisen näkökulmaa asiaan. Eli kyllä syitä on, mutta onhan tälläiset kirjat aina erittäin rankkaa luettavaa. Itsellänikin oli suuri kynnys lukea kirja, ja välillä mietin että miksi rääkkään itseä, kun lukeminen sattuu niin paljon. :/
PoistaVoi kuinka surullista. Mielestäni kirjalla on suuri painoarvo kaikille lapsensa menettäneille. Juttelin juuri yhdestä pojasta, joka vammautui muutaman kuukauden ikäisenä monivammaiseksi. Syntyessään oli täysin terve. Lapsen syntymä on valtavan hieno asia, mutta asiat voivat olla aivan toisin yhtenä päivänä...surullista...itsekin keskospoikien äitinä ja CP-vammaisen lapsen äitinä nämä asiat kiinnostavat kovasti. Ehkä siksi, että kirjat ovat samalla terapiaa minulle. Ja varmasti kirjan kirjoittaminen on ollut terapiaa äidille.
VastaaPoistaUskon kyllä että kirjan kirjoittaminen on auttanut Ervastia menetyksensä läpikäymisessä. Tämä on varmasti hyvää vertaistukea muille lapsensa menettäneille ihmisille ja myös muillekkin. Minulle kirja tarjosi myös oppimiskokemuksen.
PoistaOnhan lapsen syntymä aina lahja ja hienointa maailmassa, mutta jo raskausaika on täynä vaaroja. Terveen lapsen syntymäkään ei ole aina itsestään selvyys. Ja se että lapsi saa kasvaa ja kehittyä terveenä aikuiseksi ei sekään ole aina niin kiveen kirjoitettua. Onneksi näitä asioita ei pysähdy miettimään joka päivä, hulluksi tulisi, mutta hyvä on välillä ravistella itseä hereille lukemalla muunlaisistakin kohtaloista.
Tämä on kyllä mieletön kirja, riipivä ja hieno, kuvaat lukukokemusta todella hyvin. Luin tämän pari vuotta sitten ja edelleen muistan miltä tuntui lukea surusta. Muistaakseni hoitohenkilökuntaa kuvattiin tässä myös erityisen kauniisti.
VastaaPoistaKyllä hoitohenkilökuntaa kuvailtiin kauniisti ja Ervast oli heille kiitollinen. Hienosti pääasiassa hoitohenkilökunta toimikin. :)
Poista