Minna Lindgren: Vihainen leski

"Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit. Ulliksen lapset ovat valistuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat ajoissa varautua pahimpaan eli äitinsä vanhuuteen. Ikävästi vaalien he järjestävät edunvalvonnan, testamentit ja loppusijoituspaikan ymmärtämättä, mitä äiti elämäänsä kaipaa. Välillä Ullis itsekin menettää toivon ja luiskahtaa yhteiskunnan vanhuselämälle asettamiin odotuksiin, mutta hedelmäpeli, neliöiden virkkaaminen ja sukututkimus eivät sittenkään tuo sisältöä elämään."

Vihainen leski jatkaa Lindgrenille tutulla linjalla, jossa kerrotaan ikääntyneiden tosielämästä fiktiiviseen tarinaan puettuna. Vaikka Ulliksen tarina oli hauska ja Ullis itsessään valloittava ikäihminen, niin kirjan parasta antia oli sen yhteiskuntakriittisyys. Kaikki on solmittu kasaan ronskilla ja hersyvällä huumorilla, osuvalla sarkasmilla sekä onnistuneilla karrikatyyreillä. Tämä paketti toimi jälleen mahtavasti, ja olin yhtä otettu lukukokemuksestani kuin Ehtoolehto -sarjan kohdallakin. Nyt vain kirjan sankarit olivat vaihtuneet hieman nuorempaan sukupolveen, eikä ikääntyneiden elämää tarkastella enään kamalien hoitolaitoksien seinien sisäpuolelta, vaan aktiivisten eläkeläisten näkökulmasta.

Aktiivisuus eläkkeellä on mielestäni toivottavaakin, eihän se elämä eläkkeeseen lopu. Elämää on mahdollisesti edessä vielä useita vuosia, kymmeniäkin. Leskeyskin voi avata aivan uuden sivun elämässä. Sitä mieltä eivät kuitenkaan ole Ulliksen keski-ikäiset lapset, joiden mielestä heidän vanhan äitinsä kuuluisi elää niukasti parin yhteisessä rivitalo-osakkeessa siihen asti, kunnes siirtyisi pois tieltä johonkin hoitolaitokseen loppuvuosiksi ja kuolisi pois. Lapset pääsisivät käsiksi perintöön, eikä äidin hyysääminen jäisi heidän kontoilleen. On parempi toimia ennenkuin tilanne menee huonommaksi, dementia on vakava ja piilevä tauti, joka on jokaisen ikääntyneen kohtalo - tai niin ainakin Ulliksen jälkeläiset luulevat. Marko ja Susanna, nuo Ulliksen kamalat lapset, ovat onnistuneita karrikatyyrejä, sillä he onnistuivat tosissaan herättämään tunteita (onnistuneita karrikatyyrejä olivat myös palvelukoti Finaalin henkilökunta). Paheksuntaa ja järkytystä herätää myös vanhan äidin seksuaalisuus, kun eihän iäkkäät nyt sellaista, ja leski-ihminenkin vielä. Mitähän se isäkin nyt ajattelisi ja miten heidän vanha äitinsä edes kehtaa tehdä isälle niin? Ikääntyneiden seksuaalisuus onkin tabu, josta saisi puhua enemmän. Onhan ihmisellä on oikeus rakkauteen ja läheisyyteen ikään katsomatta. Lindgren herättelee lukijoita ajattelemaan yhteiskunnan asenteita ikääntyneisiin ja heihin ihmisinä - miksi yli 70-vuotias ei voisi juhlia, harrastaa irtosuhteita ja täyttää kalenteriaan harrastuksilla? Voi kai iäkkäämpi sukupolvi tehdä muutakin kuin odottaa kuolemaa ja joutessaan hoitaa jälkikasvunsa jälkikasvua.

Hauskasti kirjassa otetaan kantaa myös sukupuolineutraaliuteen, jota ilmentämässä ovat Markon toinen tuotantokausi. Kaksoset Pisara ja Sammal on puettu sukupuolineutraaleihin vaatteisiin ja edes heidän isoäitinsä ei osaa sanoa kumpaa sukupuolta lapset ovat, mutta hauskoja ja rasittavia he ovat senkin edestä, nämä vapaankasvatuksen hedelmät. Hauskuudesta ei ole puutetta tämän kirjan parissa, vaikka se puhuukin vakavaa asiaa. Suosittelen!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Teos

Ilmestynyt: 2018

Sivuja: 247

Mistä minulle: Kirjastosta