maanantai 27. elokuuta 2018

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

"Maailmalla leviää Aurora-virus, joka iskee tyttöihin ja naisiin ikään katsomatta. Nukahdettuaan naiset koteloituvat kuin perhoset, eikä heitä missään nimessä kannata herättää. Pandemia iskee myös Doolingin pikkukaupunkiin Appalakeilla, kun aviovaimot, äidit, sisaret ja tyttäret aloittavat kamppailunsa unta vastaan. Pian kaupungin naisvankilaan tuodaan Evie Black, kaunotar, johon virus ei pysty. Onko Evie luonnonoikku vai itse paholainen? Miesten jäädessä yksin alkavat väkivallan voimat repiä yhteisöä ja kiihottaa sen asukkaita toisiaan vastaan. Ruususen uni tuntuu monin tavoin pelottavan ajankohtaiselta."

Kauhun kuningas Stephen King on yhdistänyt voimansa nuoremman poikansa Owen Kingin kanssa ja kirjoittanut kihelmöivän jännärin maailmasta, jossa naiset nukahtavat yksi kerrallaan uneen, josta heitä ei kannata herättää. Ruususen uni on kauhukuva maailmasta ilman naisia, maailma suistuu raiteiltaan kun naiset yrittävät pysyä kaikin keinoin hereillä ja miehet joutuvat kriisiin heidän rakkaittensa koteloituessa. On olemassa kuitenkin yksi nainen, joka oletusten vastaisesti kykeneekin heräämään unesta. Evie Black on kaikin puolin mystinen nainen, joka ei vaikuta olevan tästä maailmasta. Tieto naisen olemassaolosta saa pienen kaupungin miehet toivomaan hänen olevan parannuskeino maailmalla riehuvaan virukseen. Tuo nainen on saatava vankilasta keinolla millä hyvänsä joko lääkärien tutkittavaksi tai sitten hänestä on puristettava totuus vaikka väkisin.
Ruususen uni ei ollut mitään kevyttä lukemista, sivuja on reilut 750, joten kyse on kohtalaisesta tiiliskivestä. Itse sain ranteeseeni rasitusvamman tätä lukiessani illalla sängyssä. Kaiken lisäksi kirja onnistui myös tulemaan uniin - onneksi en sentään koteloitunut. Kirjan lähtöasetelma, jossa on pieni kaupunki, joka joutuu yliluonnollisen kriisin kohteeksi, toi mieleeni Kingin teoksen Kuvun alla. Myös laajan henkilögallerian käyttö on jo aiemmin tuttua Kingin kirjoista. Onneksi Ruususen uni kykeni muotoutumaan myös omanlaisekseen tarinaksi, eikä se ollut vain saman toistoa erilaisella koristelulla. Kirjan alusta löytyvä henkilöluettelo auttoi hahmottamaan henkilöiden paikkaa tarinassa, ja eri henkilöiden näkökulman käyttö valotti tarinaa eri kulmista virkistävästi. Kuitenkin typistämisen varaa tarinassa olisi ollut rutkasti.

Naiset nukkuvat ja miehet sortuvat ryypiskelemään, tappelemaan ja murhaamaan. He käyttäytyvät aggressiivisesti ja alkukantaisesti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Naiset taas toisessa todellisuudessa elävät harmoniassa ja sulassa sovussa. Miesten ryhmädynamiikka kriisin keskellä ei toimi alkuunkaan, vaan maailma suistuu tässä dystopiassa pahemmin kriisiin ja on ydinsodan partaalla. Naiset taas eivät joudu kissatappeluihin, he saavat rinnakkaistodellisuudessa sähkötkin pelaamaan ja rakennettua toimivan yhteiskunnan keskustelupiirineen päivineen. Vastakkainasettelu oli mielestäni liian kärkästä ja luonnotonta, vaikka siinä selkeästi yhteiskuntakriittinen sävy olikin. Miehistä oli tehty sikoja, jotka kaljatuopin ääressä murehtii kuka hoitaa nyt lapset ja tekee ruoan. Ne jotka eivät sitä murehdi tekevät itsemurhan, koska eivät kestä elää ilman vaimojaan ja tyttäriään, ja sitten on vielä ne sadistit, jotka käyttävät kriisiä hyväksi ja polttavat koteloituneet naiset. Mutta jopa vankilaan tuomituista naisvangeista kuoriutuu hyviksiä Meidän paikassa, koska heidänkin rikosten taustalla on ollut joku itsekeskeinen sovinistisika. Vähän olisi voitu antaa armoa miehille. 

Kirja ei myöskään ollut Kingimäiseen tapaan jännittävä, vaikka juoni suhteellisen kuumottava onkin. Jännitys nousee hitaasti loppuakohden, mutta Kingille tyypillinen loppuräjäytys puuttui. Olin hieman pettynyt, sillä odotin enemmän. Ehkä Owenin käden jälki näkyy juuri tässä, kirja ei ollut kauhua, vaan dystooppinen jännäri, joka oli venytetty hieman liian pitkäksi. Tämä tarina toimisi hyvin esimerkiksi tv-sarjana! Mutta en voi sanoa etten pitänyt kirjasta, se herättelee ajattelemaan miten maailma pyörisi ilman naisia tai vastaavasti ilman miehiä. Meillä on tärkeä paikkamme maailmassa ja miesten elämässä, siinä missä miehillä, iseillä ja pojilla meidän naisten elämässä.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Sleeping Beauties (2017)
Sivuja: 752
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Arvostelukappale

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

"Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern. 

Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop’s Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna. Miten filminauha liittyy kuolemaan? Ja kuka on voinut lavastaa niin kylmäävän kohtauksen?

Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileskelevä tappaja."

Ihana pikkuvanha myrkynkeittäjä on taas vauhdissa, mutta sarjan neljännessä osassa päästään tutustumaan vihdoin lähemmin kotoisasti ränsistyneeseen Buckshawin kartanoon. Agatha Christien jalanjäljissä de Lucejen kotikartanoon on kirjoitettu suljetun huoneen -murhamysteeri, sillä lumimyrskyn saartaessa kuvausryhmän ja joukon kyläläisiä kartanoon, kuuluisa näyttelijätär murhataan huoneeseensa. Joku kartanon sisällä olevista on murhaaja, eikä Flavia malta jättää tutkimuksia poliisin huoleksi, kun tarkkasilmäinen neitokainen lähtee seuraamaan johtolankoja omia polkuja pitkin. Samalla Flavialla on myös oma pieni projekti jälleen meneillään. Hänen vakaana aikomuksena on saada itse joulupukki kiinni, sillä hän haluaa todistaa nenäkkäille sisarilleen olevansa oikeassa vanhan partasuun olemassaolon suhteen.  

Tämä ei ollut minusta parhaimmasta päästä sarjan kirjoista, mutta oikein viihdyttävä ja helppolukuinen dekkari. Luin tämän melkein yhdeltä istumalta. Pidin kyllä lukemastani paljon, kuten kaikista tämän sarjan kirjoista, nämä on vain niin hyviä. Nämä ovat rikoskirjagenressä todella pehmoisia murhamysteerejä, väkivallalla ei mässäillä ollenkaan ja päähenkilö on varsin sympaattinen sankaritar. Jäin kuitenkin pohtimaan  kuinka kummallisen paljon tapahtuu henkirikoksia pienessä englantilaisessa kylässä, ihan uskottavalta se ei tunnu, varsinkin kun kaikki neljän ensimmäisen osan rikosta on tapahtunut varsin lyhyen ajan sisällä. 

Näiden kirjojen kansikuvitukset ovat ihania, tämän värimaailma ihastuttaa minua erityisesti. En taida edes keksiä näiden kirjojen kohdalla kovin suurta moitteen sanaa, niin ne ovat onnistuneet valloittamaan sydämeni.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2016
Alkuteos: I Am Half-sick of Shadows (2011)
Sivuja: 315
Suomentanut: Maija Heikinheimo

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 21. elokuuta 2018

Dan Brown: Enkelit ja demonit

"Tiedettä palvova salaseura valitsee kohteekseen paavin valintaan valmistautuvat kardinaalit. Hyytävää jännitystä ja järisyttäviä paljastuksia.


Professori Robert Langdon saa pikaisen kutsun tulla tutkimaan Cernin ydinfysiikan tutkimuslaitoksessa Genevessä tapahtunutta murhaa. Uhrin rintaan on poltettu pahaenteinen merkki, jonka perusteella katolisen kirkon päävihollisekseen nimennyt salaseura on jälleen herännyt henkiin. Professori Langdonin ja fyysikko Vittoria Vetran tehtävänä on estää kostoa janoavan salaseuran kauhistuttava hanke, jonka kulku on käsikirjoitettu vuosisatoja sitten Rooman kirkkoihin, muistomerkkeihin ja kaduille."


Aloin lukemaan uudelleen Dan Brownin professori Robert Langdonista kertovaa sarjaa, sillä ensimmäisten osien lukemisesta on vierähtänyt sen verran aikaa, ettei kirjojen tapahtumat ole aivan tuoreessa muistissa. Enkelit ja demonit on itseasiassa se kirja, joka aloittaa sarjan ja Da Vinci -koodi on vasta toinen osa. Da Vinci -koodi on kuitenkin sarjan tunnetuin teos, joka ampaisi Dan Brownin julkisuuteen. Minulta löytyy sarjan kaikki osat hyllystä - kuvitettu, erittäin paljon luettu versio Da Vinci -koodista, vähemmän tunnettu Kadonnut symboli, Inferno sekä uusin Alku. Tavoitteena olisi lukea kaikki tämän vuoden aikana, mutta tavoite on kunninahimoinen minulle, joka harvemmin tarttuu oman hyllyn kirjoihin.

Kävimme mieheni kanssa huhtikuussa Roomassa, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Aloittelin kirjan lukemista jo lentokoneessa, mutta eihän reissussa malttanut lukea, joten jatkoin nyt kesällä. Oli aivan uudenlainen kokemus lukea tämä lemppari uudestaan, kun pystyi kuvittelemaan tutut tapahtumapaikat mielessään elävästi. Rooma on aivan upea kaupunki ja Vatikaani paikka, joka teki suuren vaikutuksen. Yksi Dan Brownin kirjojen hienoudesta onkin hyödyntää oikeita paikkoja sekä taideteoksia. Rooman tuntemisesta oli apua kirjan lukemisen kannalta, tiesin mistä puhutaan, vaikka onnistuu lukeminen ilman vierailua Ikuiseen kaupunkiin.

Dan Brown kuuluu suosikkikirjailijoihini. Pidän toiminnantäyteisyydestä sekä historian yhdistämisestä tarinaan symboliikan ja nimenomaan taidehistorian avulla. Tässä osassa, kuten myös seuraavassa osassa, sohitaan kivasti myös uskontoa, joka on minulle aina tervetullutta viihdettä. Alku tässä kirjassa alkaa hieman hitaasti, mutta kirjan loppu on hengästyttävää juoksua aikaa vastaan seikkaillein Rooman historiallisesti merkittävistä paikoista toiseen. Lopussa Langdonin pelastuminen räjähtävästä helikopterista pressun avulla laskeutuen hengissä Tiber-jokeen on todella epäuskottava, liiallinen ylilyönti suoraan sanottuna. Minusta myös asetelma, jossa nuhjuisen oloisesta professorista kuoriutuu melkoinen action-sankari, on hieman huvittava. Uudelleen lukeminen paljastaa näköjään vanhoista suosikeista uusia puolia, enkä osaa sanoa onko se aivan hyvä. Olin näitä lukiessa ensimmäistä kertaa yläasteikäinen, joten ehkä kokemus kirjallisuuden parissa saa lukemaan jo kriittisemmin. Silloinhan olin tästä ja Da Vinci-koodista aivan hurmoksissa, nyt taas löysin myös rutkasti kritisoitavaa. Silti, vaikka tämä ei aivan yhtä suurella tenholla uponnut minuun, en malttanut millään laskea kirjaa käsistä ja yli 500 sivua hupeni vauhdilla, kun jännitin tapahtumien tuoksinnassa. Vaikka pääpiirteittän tiesin mitä tapahtuu, olenhan lukenut tämän ennen ja katsonut elokuvan, kirja tempaisi aivan yhtä suurella imulla mukaansa kuin ensimmäisellä kerralla.
Minua häiritsee vain aivan suunnattomasti että Langdonin rooliin elokuvissa on valittu Tom Hanks. Totta kai lukiessa automaattisesti kuvittelin Langdonin Hanksin naamalla, miltä olisin mieluusti välttynyt.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Uudelleen lukeminen sai silmissäni yhden pisteen putoamaan. Mutta huikea lukukokemus edelleen - koukuttava, jännittävä ja mielenkiintoinen. 

Poikkeuksellisesti lisäilen tähän postaukseen ottamiani kuvia Roomasta. Kuvat ovat kirjan keskeisiltä tapahtumapaikoilta napsastuja. Tuonne kaupunkiin haluan palavasti palata vielä uudelleen. 
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2005
Alkuteos: Angels & Demons (2000)
Sivuja: 516
Suomentanut: Pirkko Biström

Mistä minulle: Tämän on varmaan ostanut isäpuoleni aikoinaan Brown-huumassa ja antanut luettuaan minulle. Kirja on ollut minnulla kauan.












maanantai 20. elokuuta 2018

Anne Leinonen: Kirjanoita

"17-vuotias Aura näkee välähdyksiä toisesta maailmasta: kun hän katsoo näyteikkunaa Bulevardilla syyssäässä, ikkunasta heijastuu lumimyrsky ja hänen takanaan kulkee ihmisiä, joita ei ole olemassa. Hän asuu Helbyssä, joka vain muistuttaa 2010-luvun Helsinkiä.

Kokemukset ovat tehneet Aurasta uteliaan, mutta totuuden jäljille hän pääsee vasta aloitettuaan työt Menetettyjen unelmien talossa. Siellä Aura tutustuu kirjoihin täynnä taikaa ja noitiin, joiden tehtävä on säilyttää kirjojen mahti ja tasapaino kahden kaupungin välillä - sekä kiehtovaan Pyryyn, jolla on salaisuus.

Pian Aura huomaa ratkaisevansa montaa eri arvoitusta. Miten valita puolensa, kun ei tiedä käyvänsä taistelua?"

Minua houkutti tämän kirjan kohdalla yksi lause, joka sai minut tarrtumaan kirjaan - "tarinat voivat pelastaa henkesi". Tarinat ja kirjat ovat tietenkin lähellä kirjanörtin sydäntä, joten klikkasin tämän Storytelissä lukuun. Luin tätä aina nukuttaessani lapsia päiväunille ja usein huomasin uppoutuneeni tämän urbaanin fantasiakirjan pariin niin, että havahduin lasten herätessä päiväunilta. Nopea lukuinen ja koukuttava kirja Aurasta, joka saa tietää olevansa kirjasieluinen. Auran elämä on ollut hakoteillä, ei nuori nainen tiedä mihin suuntaan elämässä menisi. Kaikki kuitenkin mullistuu, kun Aura pääsee töihin kahvilaan, jota pitää nainen nimeltä Raisa. Raisa kertoo Auralle tämän olevan noita, joka antaa selityksen Auran omituisille kyvyille. Alkaa seikkailu, jossa Auran on vaikea valita puolia, sillä kaikkien näkemyksissä vallitsevista tapahtumista on järkeä. Sitten on vielä Pyry, poika joka kiehtoo Auraa valtavasti.

Helby on kuin tulevaisuuden Helsinki, joten vaikka kirja on urbaania fantasiaa, on siinä havaittavissa dystopian ailahduksia. Helbyssä ei ole enään kirjoja, sähkö on tuhonnut kaikki kirjat ja tarinat luetaan sähköisessä muodossa läpysköiltä, jota jokainen kantaa mukanaan. Helby muistuttaa kovasti Helsinkiä, mutta asuttavat alueet rajoittuvat kehäkolmosen sisäpuolelle ja monissa yksityiskohdissa on eroavaisuuksia.. Helbyn ulkopuolella on vaarallista joutomaata, jonne menijät eivät koskaan palaa takaisin, tuttu hakukone kulkee Helbyssa nimellä Moogle, kadulta napataan taksin sijaan riksa ja autoja ylipäätänsä on vähän. Maailmassa on huomattavasti vähemmän asuinkelpoisia paikkoja, kuin meidän tuntemassamme maailmassa ja tutut paikat, kuten Linnanmäki, rapistuu vain muistona menneistä ajoista. Helbyn maailma on kuin pieni ja punasteleva kannanotto teknologian kehittymiselle - olisi vallan kamalaa jos painettuja kirjoja ei enään olisi. Helby ei kuitenkaan ole tulevaisuuden Helsinki, vaan sen rinnakkaistodellisuus, jossa mikä vain on mahdollista.

Kirjanoita on helppolukuinen romaani, jossa on varsin mukiinmenevä juoni. Pidin valtavasti siitä, että tässä kirjassa kirjat ja tarinat ovat suuressa roolissa. Kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia muihin kirjoihin ja isona plussana lopusta löytyvä lista kirjoista, joihin tarinassa viitattiin. Sieltä voikin löytää loistavia lukuvinkkejä! Kirja on kunnianosoitus kirjoille ja tarinoille, kirjasieluisuus on määritelmä, joka ihastutti minua kovin. Juonenkäänteet olivat suhteellisen koukuttavia ja kirja jäikin sen verran jännittävään kohtaan, että seuraava osa on pakko lukea piakoin! Ajoittain tarinassa oli pientä ontumista, mutta kokonaisuutensa ihan onnistunut. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 228

Mistä minulle: Storytel

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

"Maailman on vallannut mieletön, suloinen hulluus: sen sijaan että ihminen rentoutuisi kotonaan vaikkapa hyvä kirja kädessä, hän menee olohuoneeseensa, jonka seinissä on televisioruutuja. Näiden kautta voi seurustella muiden kanssa kuin näköpuhelimessa.

Tiedotustekniikka on syrjäyttänyt kirjat. Ne täytyy polttaa. Fahrenheit 451 on lämpötila jossa painopaperi syttyy, se on sieluntila, jossa tuhkakin palaa ja yksikön näkemykset haihtuvat savuna ilmaan. Nouseeko enää kukaan vastustamaan yhteiskuntaa, joka pakottaa ihmiset toistensa peilikuviksi"

Fahrenheit 451 on klassikko, joka kaikkien tulisi lukea tai näin ainakin väitetään. Halusin sivistää itseäni siltä osin ja otin kirjan viimein lukuun. Olin yllättynyt sen lyhykäisyydestä, sillä yleensä miellän klassikot paksuiksi opuksiksi. Fahrenheit 451 lukee kuitenkin melkein yhdeltä istumalta, niin ohut ja nopea lukuinen se on. Kannet kätkee kuitenkin sisäänsä ahdistavan ja lohduttoman maailman. Ihmiskunta on alistettu valtion johdateltavaksi lammaslaumaksi, jolta itsenäinen ajattelu on täysin kiellettyä. Ainoaa viihdettä on tietyn sisältöiset tv-ohjelmat, joita seiniä vuoraavat ruudut tuuttaavat tulemaan. Suurimpia rikoksia mihin voi syyllistyä on kirjojen lukeminen ja niiden hallussa pito. Kirjojen polttamisesta pitävät huolen palomiehet, joiden letkut eivät enään syökse tulta taltuttavaa vettä, vaan liekkejä yllyttävää öljyä. Toisin ajatteleminen ja itsensä sivistäminen on asioita, joista tuomitaan kuolemalla.


Kirja on julkaistu vuonna 1953, mutta sen tarina on ajaton. Se on vastalause teknologian liialliselle kehitykselle ja osa kirjan maalaamista kauhukuvista on nupullaa meidän nyky-yhteiskunnassamme. Teknologia on kehittynyt pitkälle, se valtaa yhä enenevässä määrin sijaa ihmisten elämässä. Sarjat, pelit ja elokuvat ovat monelle mielekkäämpää tekemistä kuin kirjojen lukeminen - miksi nähdä vaivaa, kun kaiken näkee suoraan ruudulta valmiiksi pureskeltuna. Ihminen kulkee paikasta toiseen puhelin kädessä, niin vanhemmat kuin lapset. Elämää katsotaan aina jonkun ruudun kautta. Ihmiskunnan älykkyys on alkanut rappeutumaan, kirjoja luetaan yhä vähemmän ja vähemmän. Lasten koulumenestys laskee vuosi vuodelta. Bradburyn dystopiassa on siis totuuden siemen. En haluaisi joutua elämään hänen maalaamassaan maailmankuvassa ja toivon ettei tämä maailma menisi teknlogian kanssa ojasta allikkoon.

Kirja oli ajatuksia herättävä lukukokemus, sen pääpiste on enemmän sanoman kertomisella kuin miljöökuvauksessa tai vaikka hahmojen syvyydessä. Sen lisäksi että kirja on vastalause teknologian kehittymiselle se myös herättelee ajatuksia siitä kuinka valmiiksi pureskeltu ohjattu elämä, jossa kaikki on liian helppoa, passivoittaa ihmisen. Kun elämällä ei ole enään merkitystä, katoaa elämästä ilo ja onni.  Kukaan ei halua elää sellaista elämää, saati elämää, jossa ei voi haastaa omia aivojaan. Kirja herättää myös ajatuksia siitä kuinka massamedialla pystytään aivopesemään ihmisten ajatuksia, levittämään mielinmäärin propagandaa, jonka turvin valtio voi tehdä mitä lystää kenenkään enään kyseenalaistamatta mitään. Rajoitettu sanavapaus vain toimii kirsikkana kakun päällä. Tämänkin ilmiön voi huomata nykymaailmassa. Puhuttelevuuden puutteesta tätä modernia klasikkoa ei voi siis ainakaan syyttää.

Ei tämä ollut minulle kuitenkaan mikään viiden tähden kirja. Minua häiritsi kirjan maskuliininen maisema, kaikki keskeiset henkilöt olivat miehiä. Naisia oli vain muutama, yksi oli omalaatuinen ja loput tyhjäpäinen lammaslauma. Juoni ei loppujen lopuksi ole mitenkään erikoinen, kuten aiemmin mainitsin, kirjan tarkoitus on enemmän levittää sanomaa kuin valloittaa muilla avuilla. Bradburyn omalaatuinen kirjoitustyyli sai minun otteeni kirjasta välillä herpaantumaan ja ajatukset lähtivät harhailemaan sivuraiteille.

Minulle tämä oli 2,5 / 5 pisteen kirja! Nyt tämä klassikko on kuitenkin luettuna ja olen viisaampi siltä osin. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Kirjayhtymä
Ilmestynyt suomeksi: 1966
Alkuteos: Fahrenheit 451 (1953)
Suomentanut: Juhani Koskinen

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 10. elokuuta 2018

YA-lukuhaasteen koonti


Kuukausi vaihtui elokuuksi ja samalla päättyi Sivujen välissä -blogin Hannan helmikuussa aloittama YA-lukuhaaste. Sain kuin sainkin haasteeseen lukemiani kirjoja uudelleen järjestelemällä bingon aikaiseksi ja yhden kirjan siihen vielä päälle. Ihanteellista olisi jos olisin saanut toisenkin bingon, mutta harmillisen vähän tulee luettua YA-kirjallisuutta.

Sain bingon ensimmäisestä pystyrivistiä:
- Kirja omalta TBR-listalta: John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe
- Kirja, jota et muuten lukisi: Anne Leinosen Kirjanoita
- Oma suosikkigenre: Suzanne Collinsin  Vihan liekit
- Kirjasta on tullut/on tulossa elokuva: Victoria Aveyardin Punainen kuningatar
- Kirjailija, jota et ole lukenut aikaisemmin: Maria Turtschaninoffin Maresi
- Lyhyt kirja: Helena Wariksen Linnunsitoja

Luin lisäksi myös Turtscahninoffin Naondelin, jonka olisin sijoittanut kohtaan jatko-osa sarjaan. Olisin lähtenyt yrittämään seuraavaa bingoa alimmaiselle riville vaakaan, jos aikaa olisi ollut enemmän.

Olen tyytyväinen kuitenkin, että sain edes yhden bingon!

tiistai 7. elokuuta 2018

Kesälukumaraton kirjojen lyhytarviot

Viikonlopun lukumaraton oli hieman takkuinen, mutta sain luettua 3,5 kirjaa. Kesken jätin yhden kirjan puolivälissä, sillä se ei kertakaikkiaan vetänyt. Kirja oli Aldous Huxleyn dystopiaklassikko Uljas uusi maailma, joka esittää kuvan tulevaisuuden maailmasta, joka ei vaikuttanut mitenkään uljaalta. Minusta Huxleyn maalaama kuva tulevaisuudesta ei ollut uskottava, vaan lähinnä absurdi. Kaikki tieteellinen kuvailu oli hyvin puuduttava luettavaa ja juoni tuntui puuttuvan lähes kokonaan, sillä Huxley keskittyi enemmän korkealentoiseen kuvailuun luomastaan maailmasta ja sen toiminnasta. Odotin kaikkien kehujen perusteella tältä klassikolta paljon enemmän, joten pettymys oli suuri. Huxley on omalta osaltaan ollut raivaamassa tietä nyky scifille ja dystopioille, joten odotin hengästyttävää lukukokemusta maineen perusteella. Tämän jälkeen olen entistä varmempi ettei tämän genren kirjallisuus vain ole minua varten, en pysty ymmärtämään sitä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Julkaistu suomeksi: 1962
Alkuteos: Brave New World (1932)

Kun olin nukahdellut aikani Huxleyn parissa päätin luovuttaa kirjan suhteen. Minulla menisi pian mielenkiinto koko maratoniin sillä Uljas uusi maailma ei houkutellut lukemaan. Siirsin Huxleyn pahoitellen syrjään ja valitsin pinoistani seuraavaksi luettavaksi Jane Campionin ja Kate Pullingerin Pianon, jonka olen joskus vuosia sitten löytänyt kirppikseltä. Kirja kertoo Ada McGrath nimisestä mykästä pianistista, joka naitenaan Uuteen-Seelantiin Alisdair Stewartille. Ada matkustaa merten yli aviottoman tyttärensä ja pianonsa kanssa miehensä luokse. Morsian, tytär ja piano jätetään rannalle yksin odottamaan aviomiestä, joka saapuukin maorien ja valaanpyytäjä Bainesin kanssa noutamaan näitä. Kallisarvoinen piano täytyy kuitenkin jättää rannalle säiden armoille, sillä sen kuljettaminen Stewartin kotiin olisi ollut liian työlästä. Stewart päätyykin myymään vaimonsa rakkaan pianon Bainesille maapalstaa vastaan Adan selän takana. Baines, joka on iskenyt silmänsä Adaan tekee naisen kanssa sopimuksen - jos Ada suo Bainesille tiettyjä vapauksia nainen saa pianonsa takaisin kosketin kerrallaan. Tästä on olemassa elokuva, joka on voittanut aikoinaan kolme Oscaria, itse en ole elokuvaa kuitenkaan nähnyt. Kirja on tehty elokuvan maineen siivittämänä jälkikäteen. Kirja oli ihan ok nopealukuinen tarina, muttei mitenkään puhutteleva. Mielestäni kertomus oli hieman kummallinen ja kerronta oli sen verran kolkkoa, että tarina jäi etäiseksi. Jos kerronta  olisi ollut tunteita herättävämpää lukukokemus olisi voinut olla hyvinkin erilainen. Tälläisenaan se vaikutti olevan vain enemmänkin oodi musiikille. Ada oli henkilöhahmona epäuskottava ja raivostuttava. Mutta tulipahan luettua nyt tämäkin hyllyä lämmittämästä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 1995
Alkuteos: The Piano (1994)

Pianon jälkeen tartuin Ebba Witt-Brattsrömin Vuosisadan rakkaussotaan, joka nimellään jo viittaa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina teokseen. Tässä kirjassa ollaan tilanteessa 40 vuoden jälkeen, kun pitkä avioliitto on ajautunut karille. Kirja oli vapaan runon muotoon kirjoitettua vuoropuhelua miehen ja vaimon välillä. Dialogissa ei toista säästelty, katkeruus ja viha paistoi häpeilemättä, kun lukija päästettiin kurkistamaan keskusteluun, joka yleensä halutaan pitää kahdenkeskeisenä. Oli olo kuin olisin salaa kuunnellut pariskunnan riitaa, joka ei ollut minun kuultavaksi tarkoitettu. Miehellä ja naisella oli vahvat, mutta myös stereotyyppiset roolit tässä asetelmassa, joihin he olivat ikävästi jumiutuneet. Tuumakaan ei annettu periksi, vaikka se olisi ollut välttämätöntä, jotta rakkaus olisi voinut jotenkin selviytyä. Raadollista ja rehellistä kuvausta taistelusta, jossa kumpikaan ei ole voittaja.  Tämä kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjasta, jossa ei ole kuin yksi tai kaksi henkilöä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Into
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Århundradets kärlekskrig (2016)

Viimeiseksi kirjaksi haasteeseen valikoitui Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran, joka oli kertomus vallankumouksen kauhuista selviytyneen Nadia taistelusta syöpää vastaan. Odottamaton uutinen saa kuitenkin Nadian elämänhalun heräämään. Nadia ei ollut mikään miellyttävä hahmo, sillä elämän aikana koetut vastoinkäymiset oli muokannut hänestä kärkkään ja katkeroituneen naisen. Tästä kaikista pahiten sai osansa Nadian tytär, joka säyseänä ihmisenä sai niskaansa kaikki äitinsä oikut. Tämä lyhyehkö kirja kätki sisäänsä paljon teemoja aina juurettomuudesta kamppailuun kuolemaa vastaan. Ei ole helppoa hyväksyä lähestyvää kuolemaa, kun elämässä olisi vielä elettävää. Tarinan aikana ehdittiin sivuamaan myös Iranin vallankumousta kuin perheväkivaltaakin. Olimme kerran oli puhutteleva, väkevä ja rehellinen tarina yhdestä pakolaisperheestä ja heidän elämästään uudessa kotimaassaan Ruotsissa. Tämä kirja oli positiivinen yllätys, vaikka se olikin jotain aivan muuta kuin mitä odotin.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Det var vi (2017)




perjantai 3. elokuuta 2018

Kesälukumaratonin päivittyvä postaus


Tänään se alkaa, nimittäin minun osuuteni elokuun viimeisestä kesälukumaratonista. Olin kyllä suunnittelut aloittavani klo. 10 eli nyt, mutta minulle tuli yllättävä meno, joten pääsen aloittamaan vasta klo. 13.00. Luonnollisesti lopettamisaika siirtyy myös huomenna klo. 13.00. Mutta pääasia on ettei mennyt koko maraton mönkään, vaan selvittiin aivan kellon aikaa vaihtamalla.

Täällä on ihana vesisade keli, ilma on viileämpi kuin aikoihin ja ajatuskin kulkee kirkkaammin. Mikäs sen parempi sää lukea monta tuntia putkeen, kun sade rummuttaa tasaisesti ikkunaan. Olenkin valmistautunut maratoniin huolella, mutta taukoja on toki pakko pitää kokkailujen ja illan saunavuoron ajan. Valkkasin eilen pinon kirjoja omasta hyllystä että kirjasto pinoista. Pinoni, jonka esittelin jo eilen blogin instan puolella, näyttää tältä: 


  • Bernhard Schlink: Lukija
  • Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
  • Louisa M. Alcott: Pikku naisia
  • Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
  • Jane Campion - Kate Pullinger: Piano
  • Aldous Huxley: Uljas uusi maailma
  • Nancy Holder: Crimson Peak
  • Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran
  • Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Ajattelin aloitta Huxleylla maratonin ja sitten etenen fiiliksen mukaan. Päivitän tätä postausta maratonin kulusta, lisäksi kuvaan etenemistä myös blogin Instan storyyn.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
13.47 Lukumaratonia takana melkein tunti ja polkaisin maratonin käyntiin Uljaalla uudella maailmalla. Tämä ei ollutkaan nopeaa luettavaa, sillä olen vasta sivulla 42. Tällä hetkellä kirja tuntuu olevan tylsää selitystä hautomisesta ja olouttamisesta. Ehkäpä tämä tästä, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Nyt pieni kahvitauko ja sitten jatkuu. 
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
18.00 Koitin saada Uljasta uutta maailmaa luettua, mutta luovutin noin puolivälissä, kun olin nukahtanut kesken kirjan lukemisen jo kolme kertaa. Todella puuduttavaa luettavaa, eikä Huxleyn luoma tulevaisuuden kuva tehnyt vaikutusta. Lähinnä se vaikutti absurdilta ja turhan korkealentoiselta. Tartuin siis Jane Campionin ja Kate Pullingerin Piano kirjaan, jonka parissa olen edennyt yli puolivälin, sivulle 102. Nyt saunaan ja sitten jatkuu...
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
21.45 Saunan jälkeen iskenyt migreeni pitkitti lukemisen pariin palaamista, mutta sain viimein luettua Pianon. Piano oli varsin kummallinen tarina, joka jäi etäiseksi. Nyt  kömmin sänkyyn Vuosisadan rakkaussodan kanssa ja koitan saada luettua sitä mahdollisimman paljon ennen nukahtamistani. Löysin tuon Ebba Witt-Brattströmin kirjan tänään kirjastoreissulla, kun kävin palauttamassa kirjoja ja Vuosisadan rakkaussota tarttui mukaani palautushyllystä.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
10.45 Huomenta, luku-urakkaa jatkettu nyt aamulla ja Vuosisadan rakkaussota luettu. Olipas se melkoista eripuraista tykitystä ja toivon todella ettei 40 vuoden päästä ole samassa jamassa. Kauheaa luettavaa ja kuinka kumpikin osapuoli oli niin juurtunut omiin, hieman stereotyyppisiin, rooleihinsa eikä joustovaraa ollut. Muutos olisi ollut ainoa, joka olisi vienyt tilannetta toiseen suuntaan, mutta rakkaus oli jo muuttunut vihaksi ja katkeruudeksi, eikä muutosvalmiuksia ollut enään kummallakaan.

Aloitin nyt lukemaan Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran ja lukeminen on sujunut mukavan jouhevasti. Vielä on reilu pari tuntia aikaa jäljellä, jospa ehtisin kirjan lukea siinä ajassa.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
13.45 Ehdin kuin ehdin saada 13.00 mennessä luettua tuon Olimme kerran. Kun urakka oli ohi, nukahdin pienet päiväunet. Nyt jaksaa alkaa valmistautumaan festareille. Luin yhteensä 3 kokonaista kirjaa ja yhden puolikkaan. Luettuja sivuja kertyi nyt vain 721 sivua, mutta tällä kertaa tuntui ettei pysty keksittymään kunnolla. Lisäksi häiriötekijöitä ympärillä oli hieman liikaa ja raskaan viikon väsymys painoi päälle, joten nukahtelin useasti kesken lukemisen. Mutta näin tällä kertaa. Huomenna kirjoittelen lyhyet arviot lukemistani kirjoista.

torstai 2. elokuuta 2018

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

"McCarthyn perheessä sodanjälkeinen unelma näyttää toteutuneen hyvin. Tämä pätee erityisesti Madeleineen, perheen eloisaan 8-vuotiaaseen tyttäreen. Muutto hiljaiseen kanadalaiseen ilmavoimien tukikohtaan on hänelle silkkaa seikkailua, sillä hän ei tiedä, että hänen isänsä, eskaaderin komentaja, on sotkeutunut hämäriin salaisuuksiin. 1960-luvun alku, jolloin avaruuskilvan jännitystä varjosti kylmän sodan uhka, suodattuu romaanissa Madeleinen vilkkaan mielikuvituksen läpi.

Sitten paikkakunnalla tapahtuu murha, jolla on yhteys maailmanpolitiikkaan. McCarthyjen elämä muuttuu peruuttamattomasti, ja Madeleine oppii tuntemaan moraalin suhteellisuuden. Mutta vasta 20 vuotta myöhemmin, kun murhaajaa ja totuutta käydään uudelleen etsimään, tämän opetuksen merkitys selviää toden teolla."

Keltaisen kirjaston luku-urakka toi eteeni todellisen helmen, jonka olisin varmaan sivuuttanut täysin ilman tätä henkilökohtaista tavoitettani lukea mahdollisimman monta KK:n kirjaa. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on sujuvasanaisesti kirjoitettu järkälemäinen romaani, joka hipoo täydellisyyttä. Se on kirja, joka ei hetkeen unohdu! Sen tarina jää elämään päänsisällä vielä lukemisen jälkeenkin, sillä sen tapahtumat eivät päästä lukijaa irti otteestaan. Se tuudittaa lukijan 1960-luvun idylliseen elämään, jossa perheet rakentavat tulevaisuutta sodan jälkeen ajassa, jota varjostaa kylmä sota, mutta elämä on toivoa täynnä. Sitten tunnelma muuttuu hiljalleen painostavaksi repien idylliin säröjä, tapahtuu pahoja asioita, asioita, jotka saavat salaisuuksien taakan painamaan harteilla. Asioita, jotka saavat pienen, mutta tiiviin yhteisön rauhan järkkymään. Kirja on yhtäaikaa murhamysteeri ja upea ajankuva, jossa on poliittisen trillerin aineksia, mutta se on myös  avioliitonkuvausta ja kasvutarina psykologisella ulottuvuudella. Kirjaan on asettunut lomittain useita teemoja täydellisesti yhteen nivoutuen muodostaen eheän ja täydellisen kokonaisuuden. Olen aivan mykistynyt lukemastani, mutta vain positiivisesti. Olen sanaton, mutta samalla niin tavattoman onnellinen että sain elää kirjan tarinan, koska se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen!

Melkoisia ylistyssanoja, mutta jo aloitettuani luku-urakan ja lisätessä kirjan Goodreadsin listoilleni sekä instaani, huomasin että kirjaa olivat ylistäneet monet muutkin. Pieni googlailu myös vahvisti sen etten ole todellakaan ainoa, joka kirjasta on vaikuttunut. Kirjan tunnelma on ainutlaatuinen ja tarina tulee iholle, tai paremmin sanottuna tarina tekee sinusta osan itseään ja se on taitavan mutta ennenkaikkea eläväisen kerronnan ansiota. Lukija saattaa melkein tuntea sotilaspuvun tekstiilin karkean kosketuksen iholla, haistaa Mimin herkullisten ruokien tuoksun nenässään sekä tuntea isällisen käden lempeän painon päälaellaan. Lukija juoksee varuskunnan alueella pitkin katuja pastellinvärisien talojen ohi yhdessä muiden lasten kanssa, sukat makkaralla nilkoissa. Kuitenkin samalla lukija voi tuntea sen tuskan, jonka tapahtumat saavat aikaan, tuskan siittä kun on yksi tyttöpieni, joka joutuu jäämään kolmen jälkeen voimisteluharjoituksiin, tuskan, joka nostaa kyyneleet silmiin ja saa lapsen turvallisen maailmankuvan järkkymään pahasti, tuskan kun pieni ja hiljainen luokkakaveri löydetään kuoliaaksi kuristettuna.. MacDonald on tavoittanut lapsen näkökulman upeasti, mutta tuonut myös tapahtumien psykologiset vaikutukset taitavasti esille. Kuinka salaisuuksien paino vaikuttaa ihmiseen, perhedynamiikkaan, parisuhteeseen haurastuttavasti. Kuinka koetut traumat vaikuttavat minuuteen sekä psyykkeeseen ja niiden kehitykseen. Kirja on kaiken muun lisäksi myös psykologisesta näkökulmasta mielenkiintoinen kokemus. 

Vaikka alku sujui hieman kangerlellen toisien kirjojen kiilatessa edelle, niin tarinan edetessä en malttanut laskea kirjaa käsistä. En olisi malttanut nukkua tai irtautua kirjan äärestä edes saunavuorolle, kun imeydyin tarinaan kiinni kuin liimattuna. Elin kirjan mukana intensiivisesti, joten runsas sivumäärä talttuikin lopulta varsin nopeasti. Ei olisi haitannut vaikka sivuja olisi ollut enemmänkin, sillä kirjan pariin olisi jäänyt mielellään vielä toviksi jos toiseksi. Jos tätä ei ole vielä lukenut suosittelen lämpimästi. Tästä kirjasta riittää ammennettavaa varmasti jokaiseen makuun! Tämän takia fanitan valtavasti Keltaista kirjastoa, vaikka Keltaiseen kirjastoon mahtuu paljon vaikeaselkoisia, puuduttavia ja joskus minun makuuni liian korkealentoisia romaaneja, joukosta löytyy sellaisia helmiä, joiden jälki jää muistiin pitkäksi aikaa. Lukukokemuksia, joiden muistoa vaalii lämmöllä.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä! Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen kuittaamalla kohdan kirjasta, jossa on viittauksia populäärikulttuuriin.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2004
Alkuteos: The Way The Crow Flies (2003)
Sivuja: 851
Suomentanut: Kaijamari Sivill

Mistä minulle: Kirjastosta