lauantai 30. maaliskuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

"Shaker Heights on menestyvien ihmisten lähiö, jossa jopa talojen väritys on soinnutettu kauniisti yhteen. Parhaiten täydellisyyden tavoittelu kilpistyy Elena Richardsonissa.

Sitten idylliseen lähiöön saapuu kiehtovan salamyhkäinen Mia Warren – taiteilija ja yksinhuoltajaäiti – teinityttärensä Pearlin kanssa ja vuokraa talonpuolikkaan Richardsoneilta. Richardsonin perheen lapset tuntevat heti vetoa säännöistä piittaamatonta kaksikkoa kohtaan.

Mia ja Elena huomaavat joutuneensa vastakkain, kun koko kaupunkia jakaa huoltajuuskiista. Elena päättää selvittää, mitä Mia menneisyydessään salaa. Hänen pakkomielteestään eivät kuitenkaan maksa vain Mia ja Pearl – vaan myös hänen oma perheensä."

Täytyy myöntää että odotukseni tämän kirjan suhteen olivat korkealla, sillä Ng:n kirjat ovat olleet valtavia myynti- ja arvostelumenestyksiä USA:ssa. Tulenarkoja asioita on Ng:n toinen romaani, mutta ensimmäinen suomennettu teos. Kirja käsittelee mielenkiintoisia teemoja, kuten äitiyttä, joka on aiheena sellainen mikä onnistuu aina sohaisemaan hieman muurahaispesää. Odotin siis kieltämättä innolla mitä mehukasta draamaa kirjalla on minulle tarjota. Pettymyksekseni sainkin kuivettuneen paistin, sillä kaikki mehukkuus tarinasta oli kuivunut liiallisella jonninjoutavan tarinoimisella. En tiedä oliko kirjailija yrittännyt turhan sepustamisella venyttää sivumäärää vai syventää henkilöiden tarinoita, mutta minut se ainakin sai vain turhautumaan ja pitkästymään. Muutenhan tarina itsessään on aivan mainio ja  kohtuu viihdyttävä. Kohdallani Tulenarkoja asioita jäi kuitenkin vain keskinkertaiseksi lukuromaaniksi. Ja täytyy myöntää, että odotin jotain paljon koukeroisempaa juonenrakentelua, sillä kokonaisuudessaan tarina on varsin simppeli, joka jäi sitten turhien juonirakennelmien alle.

Pidän yleensä valtavasti ihmissuhdedraamoista sekä syy-seuraussuhteita käsittelevistä romaaneista. Esimerkkinä voisin mainita Liane Moriartyn tuotannon, joka on tämän tarinan hengenheimolainen, mutta painii laadultaa aivan eri luokassa. Dominoefektin seuraaminen on mieltä kutkuttavaa ja siksi en malttanut kirjaa tätä jättää keskenkään, vaikka mieli teki useampaan otteeseen. Halusin kuitenkin kiihkeästi tietää mitkä tekijät johtivat idyllisen lähiöperheen äidin tradegiaan, jossa hän joutuu pihatiellään tuijottamaan talonsa kyteviä raunioita samalla kun taiteellinen ja boheemi Mia kaasutta pois Shaker Heightistä tyttärensä Pearlin kanssa. Lukija tietää  koko ajan mihin kaikki päättyy, keskiössä on tradegiaan johtaneet tapahtumat.

Olin myös valtavan pettynyt kuinka stereotyyppisiä kirjan naishenkilöt olivat, aivan kuin suoraan amerikkalaisesta hömppäelokuvasta. Elena on parempaan keskiluokkaan kuuluvan perheenäiti, oman uransa perheen vuoksi uhrannut, menestyvän lakimiehen vaimo ja neljän lapsen äiti. Hänen tyttärensä Izzy ja Lexie ovat toistensa vastakohdat - Izzy on perinteinen ongelmanuori, ainakin äitinsä mielestä, sillä tytöltä löytyy kapinahenkeä. Lexie taas on tyypillinen amerikkalainen teini-ikäinen; suosittu, tyhjäpäisen oloinen naisenalku, joka peittää oman fiksuutensa näyttääkseen "paremmalta" muiden silmissä. Mia taas on se boheemi taiteilija, joka ei omista juuri mitään, elää kädestä suuhun  kiertolaisena. Hänen tyttärensä Pearl on jäänyt äitinsä elämäntyylin uhriksi ja puhkeaa kukkaan Shaker Heightsiin kotiutuessaan. Niin kliseistä, liian kliseistä. Pelkkä ajattelu saa kylmätväreet kulkemaan pitkin kroppaan. Eikä henkilöhahmot jää tarinan ainoiksi kliseiksi.

Odotin saavani helppolukuisen, kutkuttavan ja ehkä ajatuksia herättävän lukuromaanin, joka tempaa mukaansa. Sitä en saanut, mutta jos verkkainen kerronta, rönsyily sekä kliseet eivät ole ongelma ja nauttii pikku kaupunki tarinoista, joissa seurataan tapahtumaketjuja, on tämä varmasti ihan nappivalinta. 

Annan kirjalle 2,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi 2019
Alkuteos: Little Fires Everywhere (2017)
Sivuja: 384
Suomentanut: Sari Karhulahti 

Mistä minulle: Arvostelukappale, kiitokset kustantamolle! :)

torstai 28. maaliskuuta 2019

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

"Koululla järjestetään illanvietto, jossa huonosti käyttäytyvien vanhempien meno äityy niin hurjaksi että yksi vanhemmista menettää henkensä. Tilanteeseen johtaneita jännitteitä keritään taitavasti auki kolmen naisen, Madeleinen, Celesten ja Janen tarinan kautta: heitä yhdistää 5-vuotiaat lapset ja kouluyhteisö."

Koulun visailuillassa tapahtuu kauheita, kun yksi vanhemmista menettää mystisesti henkensä. Tässä on kirjan lähtöasetelmat ja juonessa palaataankin aikaan ennen visailuiltaa. Kirjailija punoo auki hiljalleen traagiseen käänteeseen johtaneita tapahtumia kolmen eri kertojan sekä poliisikuulusteluiden kautta. Kertojina toimivat ystävykset Jane, Madeleine ja Celeste. Jane on vasta muuttanut Pirriweehen poikansa Ziggyn kanssa. Nainen on yksinhuoltaja, eikä pojan isä ole ollut mukana kuvioissa missään vaiheessa. Jane ei tiedä Ziggyn isästä muuta kuin tämän nimen sekä sen ettei hän ole kiltti mies. Madeleine on kipakka, nokkansa toisten asioihin tuppaava uusperheen äiti, joka ei voi sietää ex-miestään ja tämän perhettä, eikä liioin kouluyhteisön lyhyt tukkaisia blondeja äitejä. Celeste on kaksospoikien lumoavan kaunis äiti, joka on naimisissa rikkaan ja menestyvän liikemiehen Perryn kanssa. He näyttävät ulospäin olevan täydellinen rakastunut pariskunta, jonka elämässä on kaikki paremmin kuin hyvin. 

Tässäkin kirjassa on oli sama rakenne kuin kaikissa muissakin tähän asti lukemissani Moriartyissa. Tradegia palajastetaan hiljalleen koko komeudessaan lukijalle ja saadaan tämän epäilyt suunnattua vuoronperään eri suuntiin, samalla valotetaan eri kertojien taustoja sekä elämää ja ihmissuhteita. Kepeä kerronta tekee kirjasta helpostiluettavan ja henkilöiden suhdekiemurat ja draamat lukukokemuksesta viihdyttävän. Näyttämönä toimii tavallinen australialainen lähiöyhteisö, jonka asukkaat ovat keskiluokkaisia, mutta painivat silti arkisten ongelmiensa kanssa samalla kun kulisseissa väreilee. Tarinassa kuitenkin käsitellään myös paljon vakavempia teemoja, kuten perheväkivaltaa ja koulukiusaamista. 

Ihmissuhdedraamat yhdistettynä mustaan huumoriin tekivät tästä kirjasta todella viihdyttävää luettavaa. Silti tarina onnistuu yhtäaikaa myös ajottain järkyttämään, sillä kulissien takana elämä voi olla täysin toisenlaista mitä antaa ulkomaailmalle kaiken näyttää. Tämä lainaus takakannesta luonnehtii minusta kirjaa pirullisen tarkasti: "Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Olin nähnyt jo kirjan pohjalta kuvatun tv-sarjan, mikä hieman latisti lukutunnelmaa. Tiesin koko ajan mitä tuleman piti, joten kirjailijan yritykset suunnata epäilyni muualle ei onnistunut. Samalla näin kaikki henkilöhahmot elävästi sarjan näyttelijöinä, vaikka kirjassa kuvattiin heidät ulkoisesti toisenlaisiksi. Sarjan kohdalla oli otettu myös juonellisia vapauksia, ja odotin turhaan tiettyjä juonipolkuja tapahtuviksi, mikä hieman harmitti, sarja oli aavistuksen mehukkamaampi elämys. Tiedän ettei kannattaisi ensin katsoa sarjaa tai elokuvaa, mutta kun ne kaikki perustuu melkeinpä johonkin kirjaan. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Big Little Lies (2014)
Sivuja: 448
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Päivi Alasalmi: Riivatut

"Kun kaksi outoa kulkijaa ilmestyy Sunilan kylänraitille marraskuussa 1891, kylän rauha järkkyy. Kohta räyhähenki riivaa torppari Manu Lauhaa, hänen vaimoaan Lahjaa sekä heidän keuhkotautista piikaansa Herttaa. Koko kylä todistaa henkensä uhalla Lauhan tuvassa, miten kirveet ja kovasimet lentävät ilmassa. Onko kyseessä kostonhimoinen piru vai vaarallinen joukkoharha?

Sanomalehtimies Hugo Untamo lähetetään paikalle selvittämään, onko Tampereelle asti kantautuneilla huhuilla todenperää. Naisten kertomukset kylän salatusta elämästä ja maalaisidyllin pimeästä puolesta kietovat lehtimiehen pelon ja intohimon tahmeaan verkkoon. Kunnianhimon riivaaman lehtimiehen on löydettävä juorujen keskeltä totuus, ja kun hän löytää sen, hänen henkensä on vaarassa."

Kustantamon sivuilla kuvaillaan tätä Alasalmen 21. teosta kauhuromaaniksi, mutta mielestäni Riivatut on enemmänkin historiallinen romaani psykologisella twistillä. Kirjan ajankuva on todella onnistunutta ja herättää 1890-luvun elävästi henkiin lukijan mielikuvissa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Sunilan kylään, mutta tarina itsessään perustuu tositapahtumiin, ja on saanut inspiraatiota myös suomalaisesta kansanperinteestä. Tämä tekikin kirjasta varsin mielenkiintoista luettavaa. Juoni kulkee kokoajan toden ja epätoden rajamailla, on lukijan itsensä pääteltävissä riehuuko Lauhan pirtissä itse piru, poltergeisti vai onko kyseessä vain joukkohysteria. Kummallisia asioita tapahtuu, esineet liikkuvat itsekseen paikasta toiseen, mikä saakin kylän ihmiset kauhun valtaan. Alasalmi väläyttelee osalle tapahtumista luonnollistakin selitystä, mutta yliluonnolisille selityksillekin jätetään oma tilansa.

Tarinan kertojina toimii minä-muodossa lehtimies Hugo Untamo, joka lähetetään kotipitäjään selvittämään rieuuhko torpassa todella räyhähenki vai onko kaikki vain huiputusta. Hugo ryhtyykin tutkimaan tapausta ja sekoittuu kylän vaiettuihin salaisuuksiin yhä syvemmälle. Toisena kertojana toimii ulkopuolisen kertojankeinoin Lauhan perheen piika Hertta, joka sairastaa pitkälle edennyttä keuhkotautia, mutta on olosuhteiden pakosta pakotettu työskentelemään piikana perheessä. Kahden kertojan ratkaisu valottaa kirjan tapahtumia eri näkökulmista mielenkiintoisesti. Tunnelma tiivistyy loppuakohden ja huipentuu ennalta-arvaamattomaan loppuratkaisuun, joka yllätti minut täysin. 

Riivatut oli mielenkiintoinen lukukokemus, kirja oli helppolukuinen ja nopeasti lukaistu läpi. Olisin toivonnut ehkä enemmän kauhunelementtejä, sillä kauhukirjana aloin tätä lukemaan, mikä hieman lopulta latisti lukukokemustani. En voi kuitenkaan muuten moittia kirjaa mistään. Siksi lukukokemuksen pisteyttäminen onkin vaikeaa, mutta pitkän harkinnan jälkeen päädyin antamaan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 267

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Fiona Barton: Lapsi

"Pieni uutinen sanomalehdessä kertoo rakennustyömaalta yllättäen löytyneestä, vuosia sitten haudatusta vastasyntyneen lapsen ruumiista. Suurin osa lehden lukijoista tuskin edes vilkaisee uutista, mutta kolmen naisen elämän se mullistaa täysin.

Yksi naisista, lapsensa kauan sitten menettänyt Angela, saa jälleen muistutuksen elämänsä kauheimmasta tapahtumasta.
Toiselle naisista uutinen merkitsee vaaraa, sillä hänen synkin salaisuutensa saattaa olla paljastumassa.

Kolmas nainen, toimittaja Kate Waters, näkee uutisessa ensimmäisen vihjeen, jota seuraamalla hän voi olla suuren jutun jäljillä. Lapsen tarinan on aika nousta esiin."

Lapsi jatkaa toimittaja Kate Watersista kertovaa sarjaa. Pidin Bartonin esikoisesta tai siitä miten siinä lähestyttiin rikosta rikoksentekijän vaimon näkökulmasta. Tykästyin myös päähenkilönä toimivaan Kateen, joka vaikutti varsin inhimilliseltä henkilöhahmolta ammatistaan huolimatta. Oli siis selvää, että halusin lukea sarjan toisen osan ja toivoin pääseväni tutustumaan paremmin Bartonin luomaan toimittajattareen. Kovin paljon ei vieläkään raoteta Katen yksityiselämää. Pääpaino on enemmän rakennustyömaalle haudatun vastasyntyneen tarinan selvittelyssä, mutta hieman paremmin lukija oppii kuitenkin tuntemaan tuota keski-ikäistä toimittajaa, joka on naimisissa syöpälääkärin kanssa sekä kahden pojan äiti. Pohdin vain kuinkahan paljon Katessa on Bartonia itseään, sillä hänkin on toiminut toimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. 

Lapsi on nopealukuinen, viihdyttävä ja kevyt dekkari, joka on kaikessa siisteydessään lukijaystävällinen. Rikoksilla ei mässäillä, eikä kirjassa ole väkivaltaisia tai inhottavia yksityiskohtia dekkareille tyypilliseen tapaan. Pidän siitä miten rikoksia lähestytään toimittajan näkökulmasta, mutta ääneen pääsevät myös keski-ikäinen mieleltään hauras Emma, joka pelkää että tuntemattoman vauvan jäännösten löytyminen nostaa pintaa hänen tarkoin hautaamansa salaisuudet. Tapahtumia tarkastellaan myös Emman äidin 73-vuotiaan Juden näkökulmasta sekä lapsensa 70-luvulla menettäneen Angelan silmin. Yhden kappaleen verran äänensä saa kuuluviin myös Juden miesystävä Will. 

Minulle oli alusta asti selvää että kaikkien naisten tarinat tulevat lomittumaan toisiinsa lopulta. En vain osannut yhtään odottaa millä tavalla se lopulta kävisi. En ole varma oliko loppuratkaisu huikean kekseliäs vai liian epäuskottava mennäkseen sattuman piikkiin. Yhtäkaikki viihdyin kuitenkin todella hyvin kirjan parissa, vaikka jossain vaiheessa tarina tuntui junnaavan hetken paikoillaan. Loppua kohden mentäessä minun oli suorastaan ahmittava kirjaa, jotta saan tietää miten kaikki päättyy. 


Yllättävä, vaivaton  ja viihdyttävä page-turner ovat sanat, joilla lyhyesti kuvailisin Lasta. Keskinkertaista rikoskirjallisuutta, mutta sitäkin viihdyttävämpää. Sarjan kolmas osa The Suspect on jo ilmestynyt englanniksi, toivottavasti suomennoskin saataisiin pian. 

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Child (2017)
Sivuja: 432
Suomentanut; Pirkko Biström

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Kristin Hannah: Satakieli

"Elämä natsien miehittämässä Ranskassa on kovaa. Vianne, jonka mies on rintamalla, on valmis mihin tahansa pitääkseen perheensä hengissä - jopa yhteistyöhön miehittäjien kanssa. Pikkusisko Isabelle on Viannea kapinallisempi ja uhkarohkeampi. Hän rakastuu partisaaniin, liittyy vastarintaliikkeeseen eikä epäröi panna henkeään alttiiksi toisten puolesta. Kumpikin sisarista luovii sota-ajan melskeissä parhaan kykynsä ja omantuntonsa mukaan. Näennäisen erilaisia luonteita yhdistää sitkeys, ja vaikka elämänarvot ja toimintatavat eivät kohtaa, ovat tavoitteet samat: vapaus ja rakkaus."

Kirstin Hannah on minulle tuttu nimi kirjallisuuden maailmasta, mutta koskaan aikaisemmin en ole hänen tuotantoaan lukenut. Vaikka hänen kirjoja olenkin kirjastossa hypistellyt muutamaan otteeseen. Olen jostain syystä ajatellut kirjojen olevan täynnä pintaliitoista höttöä ja lukenut hänet samaan kategoriaan Catherine Cooksonin ja Nora Robertsin kanssa. Satakielen melankolinen ja kaunis kansi kuitenkin kiinnitti huomioni ja herätti mielenkiintoni. Minulle tuli vahva tunne siitä, että haluan tämän kirjan lukea, ja olin jo muutaman kehuvan sanankin kuullut kirjasta. Hieman epäilin pystyisikö aiheensa puolesta kirja tarjoamaan minulle mitään uutta ja erikoista. Toista maailman sotaa on kirjallisuudessa käsitelty sekä analysoitu niin paljon ja niin monelta kantilta, että tuntuu monien tarinoiden olevan jo toistensa toisintoja. Satakielen tunteikas ja riipaiseva tarina jättää kuitenkin rintamat ja keskitysleirit taka-alalle, vaikka saksalaiset sotilaat aiheuttavatkin sekasortoa ja ilmentävät pahuuttaan tässäkin tarinassa. Tässä kirjassa sankareina toimivat naiset, jotka ovat jääneet kotirintamalle, naiset jotka altistavat vaaraan oman henkensä tehdäkseen osansa, pelastaakseen viattomien ihmisten henkiä, natsien hirmuvallan alla.

Sainkin huomata, että tämä kirja tarjosi minulle aivan uudenlaisen näkökulman miehitetystä Ranskasta. Ranskan juutalaisten siirroista ja operaatio Kevättuulesta olinkin aikaisemmin jo lukenut, mutta tämä tarina kerrotaan tavallisten ranskalaisnaisten näkökulmasta, kahden sisaruksen, jotka koittavat omalla tavallaan selviytyä sodasta ja tehdä oman osansa. Toinen suojelemalla jälkikasvua, toinen liittymällä vastarintaliikkeeseen, kapinoimalla nukkehallitusta ja natsien valtaa vastaan hiljaisesti pinnan alla. Tarina etenee kahdessa aikatasossa, vaikka enimmäkseen eletään vuosissa 1940-1945, mutta liikkeelle lähdetään vuodesta 1995. 

Vaikka kirja käsittelee rankkaa aihetta - toista maailman sotaa, puutetta, menetystä, ihmisen pahuutta, on sen lohdullisena taustasävelenä rakkaus. Rakkaus ja sen monet ilmenemismuodot. Se antaa voimaa jatkaa eteenpäin, luo toivoa tulevasta ja saa taistelemaan sen puolesta. Viannen ja Isabellen tarina oli riipaiseva, kaunis ja hätkähdyttävän sekä surullinen samaan aikaan. Tämä lukuromaani vaikutti tunteisiini niin paljon, että kirjan loppumetreillä itkin valtoimenaan ja niin ei käy kovin usein. Ajatuksen tasolla monikin liikuttava kirja on saanut minut itkemään, mutta kyyneliä virtaamaan harvoin. Tiedän että tämä tarina oli täysin fiktiivinen, mutta jotenkin se tuntui kuitenkin niin mahdolliselta ja kaikki kirjan hahmot niin eläviltä.

Tunnelmaltaan Satakieli toi mieleeni Kaikki se valo jota emme näe kirjan, joka onnistui tekemään lähtemättömän vaikutuksen minuun. Samalla se toi etäisesti viihteellisellä tasolla mieleeni Mortonin kirjat. Satakieli on juonellisesti ja kerronaltaan ehdottomasti viihteellinen lukuromaani, joka lievitti mukavasti rankan aiheen käsittelyä. Ajottain kieli oli hieman kömpelöä, mutta kun tarina alkaa kunnolla vetämään olin niin sen vietävissä, etten edes huomannut koko asiaa. Pidin lopulta aivan suunnattoman paljon lukemastani ja ajattelin myös tästä rohkaistuneena tutustua Hannahin muuhunkin tuotantoon. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: The Nightingale (2015)
Sivuja: 450
Suomentanut: Kaisa Kattelus 

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Emma Donoghue: Huone

"Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Pienen pojan äänellä kerrottu tarina vie mukanaan vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

Tarina alkaa Jackin hauskasta viisivuotissyntymäpäivästä, ja vasta vähitellen lukijalle selviää totuus äidin ja pojan elämästä. Äiti on kidnapattu seitsemän vuotta sitten ja on siitä lähtien ollut väkivaltaisen miehen vankina pihavajassa, jossa on tarjolla vain rajallinen määrä ruokaa ja tarvikkeita. Äiti on kuitenkin onnistunut rakentamaan pojalleen täyteläisen elämän, josta ei puutu virikkeitä eikä rakkautta.

Huone, jossa Jack ja Äiti asuvat, on reilut kolme metriä kanttiinsa ja siinä on kattoikkuna ja lukittu ovi. Jack katsoo mielellään televisiota ja tykkää piirroshahmoista, mutta tietää, että mikään ruudulla näkyvä ei ole todellista. Vain hän itse, Äiti ja Huoneessa olevat esineet ovat totta."

Huone on lapsen näkökulmasta kerrottu ja todella riipaiseva tarina Jackista, joka on elänyt lyhyen elämänsä eristyksissä muusta maailmasta. Kirja voidaan jakaa kahteen osaan: huoneeseen ja sen ulkopuoleen. Itse pidin enemmän tarinan siitä osasta, joka kerrotaan huoneen ulkopuolella, kun äiti ja lapsi ovat päässeet pakoon Vanhalta Kehnolta. Oikeastaan tempauduin tarinan mukaan kunnolla siinä vaiheessa, kun Äiti ja Jack alkavat punoa pakosuunnitelmiaan. Kaikki ennen sitä oli kuvausta Äidin ja Jackin arjesta pienessä huoneessa, jossa pakoa todellisuudesta toivat vain muutamat kirjat ja televisio. Toisaalta se näytti myös kuinka äidinrakkaus on saanut äidin tekemään lapsen arjesta rutinoituineen ja mahdollisimman virikkeellisen, niissä puitteissa mitkä ovat mahdollisia. Viisivuotias Jack osaa lukea, juosta radan 16 askeleella todella nopeaa ja hän osaa laskea jopa yli kahteensataan. Jack kokee että elämä huoneessa on turvallista ja onnellista, on vain hän ja äiti sekä heidän omat puuhansa. Mutta Jack tietää, että kun ulko-ovi sanoo piip piip ja Vanha Kehno astuu sisään, hänen pitää mennä vaatekomeroon piiloon siksi aikaa, että äijä on natisuttanut äidin sänkyä tarpeeksi ja poistunut huoneesta.

Se miksi pidin tarinan toisesta osasta enemmän, elämästä huoneen ulkopuolella, on se kuinka hienosti siinä on kuvattu Jackin eristäytyneen elämän jättämät jäljet. Äiti ajattelee ettei pojassa ole mitään vikaa, hän osaa puhua, liikkua, lukea ja laskea, mutta kuitenkaan Jack ei tiedä miten kävellä kengät jalassa, kuinka kohdata toisia ihmisiä tai kavuta portaita ylös ja alas. Hengitysilmassa leijuu bakteereita, jotka voivat olla tappavia pienelle pojalle ja kevätaurinko saattaa polttaa ulkoilmaan tottumattoman pojan ihon pahasti. Jack ei osaa kaikki sanoja oikein, hän sanoo ole hyvä kun pitäisi sanoa kiitos, mutta fiksu poika havannoi ympäristöään tarkasti ja oppii koko ajan enemmän uudesta maailmasta. Toivoa siis on, vaikka tie on pitkä ja kivinen. 

Kirjan tarina onnistui vetoamaan vahvasti tunteisiini. Vaikka Jackissa henkilöhahmona on puutteensa ja epäuskottavuutensa, en antanut sen vaikuttaa lukukokemukseen. Huone on kerronnaltaan klassinen page-turner ja tarinana psykologinen selvitymistarina, joka viihdyttää sekä kauhistuttaa lukijaa.  Vaikka kirjan teema on synkkä, kirja ei mässäile aiheellaan ja tarinan rinnalla kulkee koko ajan valoisa toivo, joka tekee kirjasta miellyttävämmän lukea. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2012
Alkuteos: The Room (2010)
Sivuja: 323
Suomentanut: Sari Karhulahti

Mistä minulle: Olen saanut tämän kirjan joskus joululahjaksi. Kirja ehti lämmittää hyllyä melko kauan ennen siihen tarttumista.