Opiskelen geronomiksi ja siksi minua kiehtoo kaikki vanhuudesta kertovat kirjat. Siksi tartuin tähän Anne Biegelin & Heleen Swildensin kirjoittamaan kirjeromaaniin. Naiset ovat lähetelleet toisille kirjeitä, joissa he ovat pohtineet vanhuutta ja vanhenemista, kertovat toisille sattumuksiaan sekä tuntemuksiaan. He kuvailevat vanhenemista omien kokemuksien kautta kaikkine surkuhupaisine, iloisine ja surullisine piirteineen.
Kirja on kirjoitettu 80-luvulla, mutta silti siittä löytyi mielestäni mielenkiintoisia huomioita ja asioita, jotka käyvät hyvin nykypäiväänkin. Kirja on kaiken lisäksi lyhyt ja helppolukuinen, joten paljon sen lukeminen ei aikaa paljon vie. Ajattelin esitellä mielestäni kirjan parhaita paloja ja jokainen voi sen perusteella miettiä haluaako kirjan lukea vai ei. Lukukokemus ei ollut keskivertoa kummempi, mutta laittoi ajattelemaan.
"Keskellä niittihousuista nuorisoa voin suorastaan tuntea, mitä minusta ajatellaan: "Vanha ihminen..." Enpähän ainakaan katoa massaan vaan olen sentään jotakin. Tosin emme ole oikein 'in' tässä nuoruuteen juuttuneessa maailmassa. Äskettäin törmäsin kahteen nuorukaiseen taluttaessani minua vielä vanhempaa rouvaa. Ohitettuaan meidät toinen heistä lausahti: "Vanhat ihmiset pitäis lopettaa.""
"Mielestäni sana 'vanha' koetaan alentavaksi, on osoitus kulttuurin taantumisesta. Maissa, joista esimerkiksi siirtotyöläisemme tulevat tilanne on aivan toisenlainen. Kun kapuan matkalaukkuineni junaan, ja joku tarjoutuu auttamaan minua, hän on moneti nimenomaa turkkilainen tai marokkolainen - joka tapauksessa maasta, jossa vanhojen kunnioittaminen on itsestäänselvyys."
"Et ole muuten nähnyt minua uusissa tekohampaissani! Vanha oliva tniin himmeät ja tummuneet ja surkeat, että minua hävetti. Kun kysyin mitä niille pitäisi tehdä, sain yleensä vastaukseksi: " Voi, anna olla, sinun iässäsi!" Oma vanha hammaslääkärini, jolla on vähän toisenlainen tyyli kuin sillä ranskalaislehdellä, ei hänkään innostunut niitä korjaamaan. Sen sijaan muuan nuori lääkäri, jolla oli kaikki viimeisimmät laitteet, oli samaa mieltä kanssani, että kahdeksankymmenen iässä on täysi syy pitää ulkomuodostaan huolta."
"Olemme vasta siinä iässä, että ikäihmisen on mahdollisimman pitkään "annettava" toimia itsenäisesti. Tuo viimeksi mainittu sana saa minut raivostumaan, meidän "annetaan" tehdä ja olla - ikään kuin olisimme toistaitoisia, alaikäisiä! Tuolta tulee vanhus - kyykkyyn! " Mitenkäs mummi tänään jaksaa? Vieläkö mummi pärjää yksin? Keksitäänpä mummille jotakin mukavaa ajankulua!" Ei, ei ja vielä kerran ei! Mummi pystyy itse keksimään omat huvinsa!"
"Lopuksi: mitä tarkoitin "ikävällä vanhalla ihmisellä". Minua suututtaa se, ettei uskalleta käyttää sanaa "vanha". Ennen maailmassa ei uskallettu puhua paholaisesta, sitten pelättiin vaikeita sairauksia ja niitä kutsuttiin vain alkukirjaimilla (niin kuin nytkin, AIDS!). Samaa ajattelen aina, kun vanha-sanalle keksitään erilaisiavaihtoehtoja. Miksei sanota vain "vanha"? Se olisi ainoa tapa vapauttaa vanhuus ja antaa vanhoille ihmisille arvo ihmisinä. Ja silloin lausahdus "ikävä vanha ihminen" putoaisi samalle tasolle kuin "pahuksen nuoret". Syrjivältä ilmaisulta katoaa pohja, ja lopulta se ei enään loukkaa ketään eikä siis kelpaa haukkumasanaksi."
"Niin, tosiaan me vanhat olemme ikäviä, hankalia, riitaisia ja kaikentietäviä - mutta eivätkös muut sitten ole koskaan sellaisia?"
"Me vanhat saamme aina kuulla, miten kalliiksi me tulemme. Mitä sitten maksaa nuorison vandalismi? Sunnuntaiaamuna olin rautatieasemalla ja huomasin tulleeni keskelle lauantai-illan sikailun jälkiä. Siinä oli valokuvauskoppu hajoitettuna alkutekijöihinsä pitkin aseman lattiaa. Uhkuin voimatonta raivoa. Kuka laskee yhteen, miten monta miljoonaa tämä tuhoamisvimma meille tulee maksamaan."
"Kahdeksankymmen ikäinen maanviljelijä asuu sievässä talossaan, lehmiä ei ole enää, vaimo hoitaa häntä hellästi. Iltaisin, kun hän on lukenut sanomalehden ja aika alkaa käymään pitkäksi, hän avaa telvision ja valittaa koko ajan, ettei sieltä tule muuta kuin seksiä. Onko se ihmisarvista vanhuutta? Tälläinen ihminen voisi paljon paremmin pienessä yhteisössä, jollaisia on ollut satojen vuosien ajan. Koko perhe maalaistalossa, jossa myös vanhoilla on oma tehtävänsä, vaikka pienimpien perään katsominen muiden tehdessä pelloilla työtä. Muutenkin vanhat siinä saattavat autella vähäsen tai antaa vaikka hyvän neuvon silloin tällöin... Yhteisössä, jossa tunnetaan vastuuta toisesta ja yhteisestä elämästä, oleminen ja tekeminen punoutuvat sopusointiseksi kokonaisuudeksi."
Lukemisen arvoinen kirja, mielenkiintoista luettavaa.
Annan kirjalle arvosanaksi 3 / 5 pistettä!
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 1995
Alkuteos: M'n bril in de ijskast (1987)
Sivuja: 170
Suomentanut: Irmeli Järnefelt
-Aletheia
Kommentit
Lähetä kommentti