Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Englanti 1464. Lumoavan kaunis leskiäiti Elisabet Woodville on menettänyt omaisuutensa miehensä sukulaisille. Hänen ainoa toivonsa saada poikiensa perintö takaisin on Englannin nuori vallananastaja kuningas Edvard IV. Niinpä Elisabet asettuu tammen alle odottamaan nuorta kuningasta. Suunnitelma onnistuu kuitenkin yli odotusten, sillä Elisabet ja Edvard rakastuvat ja menevät salaa naimisiin.

Kun Elisabetin ja Edvardin liitto julkistetaan koko hovi kohisee. Vihollispuolen perheen tytär ja kuningasta vanhempi leski on maan tuleva kuningatar. Hoviväki on tyrmistynyt ja esittää vastalauseitaan ja osa alkaa juonimaan Elisabetin pään menoksi. Elämä kuninkaan puolisona ei ole muiltakaan osin helppoa, sillä maata repii ruusujen eli serkusten sota. Maa on jakautunut Lancastereihin ja Yorkilaisiin ja nämä kaksi sukua taistelevat ahneesti paikasta valtaistuimella.

Valkoinen kuningatar on historiallisiin faktoihin perustuva fiktiivinen kertomus Elisabetista ja Edvardista sekä heidän rakkaudestaan. Historialliset hovielämään sijoittuvat kertomukset ovat minun makuuni, sillä hovit ovat aina täynä häikäilemättömiä vallantavoittelijoita, rahanahneita huijareita, maineenhimoisia hännystelijöitä ja sitten niin sanottuja hyviksiä, jotka ovat joutuneet hovielämän riepoteltaviksi. Kaikkien moninaisten ja mutkikkaiden juonien sekä tapahtumaketjujen lisäksi lukija saa maistaa hovin säihkettä: hienoja pukuja, arvokkaita koruja, elegantteja sisustuksia, prameita kampauksia sekä kalliita juhlia. Yleensä näissä kirjoissa on mukana myös pikkuisen faktaa. Nämä elementit täyttyivät täysin Gregoryn Valkoisessa kuningattaressa.  Kirjassa saatiin seurata herttaisen Elisabetin nousua valtaistuimelle, kuinka hän olosuhteiden pakosta muuntatui itsevarmaksi politikoijaksi ja loppujen lopuksi vallanahneeksi kruununtavoittelijaksi. Elisabetilla nousi pissi päähän, näin suoraan sanottuna.

Kirja ei kuitenkaan ollut mitään helppoa välipalakirjallisuutta, sillä juonikuvioita piti lukea ajatuksen kanssa. Kuka juonitteli kenenkin kanssa ja ketä vastaan sekä mistä syystä. Hankalaa oli myös se että kirjassa oli paljon samannimisiä eri henkilöitä. Tuohon aikaan olivat tietyt nimet, jotka olivat suosittuja ylhäisön keskuudessa ja jonkun mukaan ristiminen oli kunnianosoitus kyseiselle henkilölle. Kirjaa lukiessa täytyi siis olla ajatus mukana ja välillä tosissaan miettiä kenestä on puhe. Muutenkin kirja oli hidaslukuinen kuvailevan kerronan ja tapahtumarikkauden takia, mitään ei tosissaan jääty vatvomaan pidemmäksi aikaa, kun edettiin jo seuraavaan tapahtumaan, mutta lukijana oli keskityttävä että pysyi kelkassa mukana. Minusta oli virkistävää ettei kaikkea jääty vatvomaan sivu tolkulla, vaan tarina eteni vauhdilla. En päässyt kyllästymään missään vaiheessa (taistelukohtauksia lukuunottamatta).

Hieman moitteita Morren tapaan täytyy antaa sille, että kertojan vaihdos Elisabetista yhtäkkiä Edvardiin ei toiminut alkuunkaan, varsinkin kun Edvardin kerronta kuvaili vain taisteluita. Parempi olisi ollut pysyä koko ajan Elisabetissa, koska minut nuo taistelukohtaukset saivat pitkästymään ja jotenkin tuntui ettei se kuulunut niin olennaisesti asiaan kun taisteluista oli aiemminkin puhuttu vain ohimennen. 

Ruusuja siittä, että kirjaan oli laitettu ripaus taikuutta. Elisabetin on huhuttu olevan noita, mutta kirjassa Elisabet harjoittaa noitakonsteja yhdessä äitinsä kanssa. Taru Melusinasta toi kirjaan uuden, mutta mielenkiintoisen sivupolun ja pidin sen vaikutuksesta kirjan tunnelmaan.

Monesti kun suositellaan hyvää historiallista romaania Philippa Gregoryn nimi ponnahtaa esiin. Tämä oli ensimmäinen Gregory minulle ja olen vakuuttunut, sillä Valkoinen kuningatar oli laadukasta luettavaa ja tyydytti minun historian - ja romantiikannälkäni. Punainen kuningatar on ehdottomasti lukulistallani ja muutkin Gregoryn teokset.

Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt: 2009
Alkuteos: TheWhite Queen
Sivuja: 450
Suomentanut: Natasha Vilokkinen

-Aletheia

Kommentit

  1. Minä pidin tästä paljon, mutta on totta että kun teoksessa vilisee useita samannimisiä, on välillä hieman hukassa. Lainasin juuri kirjastosta Punaisen kuningattaren ja toivottavasti pääsen siihen pian tarttumaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, niin minäkin lainasin juuri Punaisen kuningattaren. ;)

      Poista

Lähetä kommentti