Trilogian ensimmäisestä osasta tuttu rikoskomissario Jeanette Khilberg jatkaa lapsenmurhien tutkimuksia. Työn keskeyttää uusi järkyttävä tapaus - veriteko, johon liittyy sairaita rituaalisia piireteitä.
Pitkän tauon jälkeen uskalsin tarttua trilogian toiseen osaan. Olin Varistytöstä niin perin pohjin järkyttynyt, joten epäilin etten tule koskaan lukemaan sarjaa loppuun. Kustantajan saamana arvostelukappaleena tämä toinen osa löytyi kuitenkin omasta hyllystä, joten ajattelin antaa kirjalle mahdollisuuden.
Ensimmäinen osa oli melkolailla pohjustusta tuleville osille ja siinä käytiin asioita läpi hieman turhankin yskityiskohtaisesti. Toinen osa ei kuitenkaan tuntunut läheskään yhtä pahalta, vaikka raskasta luettavaa tämä silti oli. Puistatuksen väreet kulkivat tätäkin lukiessa ajoittain, mutta en ahdistunut läheskään samassa suhteessa enään. Liekö osasin jo varautuakin siihen, että kirjaa lukiessa tulee paha olo. Olin kuitenkin antanut kulua liian pitkän ajan ensimmäisen osan lukemisesta, sillä alussa tuntui että olen aivan pihalla. En meinannut millään pysyä kärryillä ja meni aikansa, että olin taas kartalla tapahtumista. Muistan vain, että ensimmäisen osan luettuani olin täysin varma ratkaisusta.
Yllätyinpä toiseen osaa tarttuessani. Tarina sai aivan uusia käänteitä, nämä käänteet tekivät sen että koukutuin kirjaan siinä määrin että päätösosa Varjojen huone oli pakko lukea heti perään. Jännitystä lisäsi,t kun ajallisesti hypättiin jo 1940-luvulle, voiko koko vyyhti oikeasti venyä niin kauas historiaan ja miten? Tarinaa siis kerrotaan moniäänisesti ja useassa aikatasossa, joka tuo kerrontaan uusia ulottuvuuksia.
Varjojen huoneessa murhatapaukset alkavat viimein ratketa, eikä mikään Jeanette Kihlbergin poliisinuralla ollut valmistanut häntä siihen, mitä edessä oli. Murhien todellinen luonne oli puistattavampi kuin mikään mihin hän oli ikinä törmännyt, puistattavampi kuin kukaan osasi aavistaakkaan.
Luin tämän viimeisen osan siis heti Unissakulkijan perään. Aloin olla jo aika turtunut kauheuksiin, eikä se tuntunut hyvältä. Toinen osa loppui kuitenkin niin jännittävästi, oli pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Olin miettinyt jo pääni puhki kuka kaiken takana on ja miksi. Oikeille jäljille olin kyllä päässyt, mutta kaiken kauheus ja laajuus järkytti minutkin.
Olin perin tyytyväinen kirjan loppuratkaisuun, mutta henkisesti olin aivan puhki näiden kirjojen takia. Nämä ovat niin puistattavan rankkaa luettavaa, kun väkivallan kohteena olivat lapset. Välillä lukiessa mietin miksi rääkkään itseäni lukemalla kirjoja, mutta kokonaisuudessaan kirjojen juoni on käänteineen niin koukuttava, että en voinut jättää kesken, vaikka välillä mieli tekikin. Yritin tasapainottaa kirjoista aiheutuvaa pahaa oloa sitten hömppä tv-sarjoilla.
Kokonaisuudessaan tässä trilogiassa on kuvattu hienosti ja oivaltavasti psykologiaa. Victoria Bergmanilla on monta persoonaa, jotka hän on luonut itselleen lapsena. Nämä persoonat ovat auttaneet häntä selviämään lapsuudestaan ja elämässä eteenpäin. Jotta Victoria voisi olla kokonainen ja terve, hänen on opittava tuntemaan persoonansa ja eliminoida ne itsestään.
Annan kummallekin kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!
Tietoa kirjoista:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Hungerelden (2011) & Pythias Anvisningar (2012)
Sivuja: 400 & 364
Suomentanut: Kari Koski
Mistä minulle: Saatuja arvostelukappaleita
Kommentit
Lähetä kommentti