Katja Kettu: Rose on poissa

"Suomalainen Ettu herää reservaatista Minnesotasta ja huomaa, että rakas Rose on poissa. Poliisiasemalla selviää että Etulta on kadoksissa 35 vuotta. Hän muistaa vain ajan, jolloin Rose oli hänen vierellään. Mihin seudun intiaanitytöt katoavat, ja miksei tapauksia selvitetä? Rosen ja Etun tytär Lempi on puoliksi ojibwa-intiaani ja puoliksi suomalainen. Lempi ei tiedä miten päin elää, sillä hän on reservaatissa liian valkoinen ja sen ulkopuolella liian intiaani. Lempi kokoaa omaa elämäänsä äidin lähellä olemisen muistosta, elämänkokemustensa sirpaleista ja kaukaisista sukujuuristaan Suomessa. Isovanhemmissaan, Etun isässä ja äidissä, Lempi kokee häivähdyksen tuota nostalgista maata, jota hän todellisuudessa ei ole itse koskaan nähnyt."

Ensimmäinen Ketun kirja kohdallani. Olen jotenkin mieltänyt, että hänen kirjansa ovat raskassoutuisia. Minusta tässä kirjassa on kuitenkin kerrassaan ihastuttava kansi ja puhtaasti sen takia päädyin lisämään tämän kirjan koriin kirjastossa viime reissullani. Hieman skeptisesti aloin tätä kirjemuotoon rakennettua romaania lukemaan Lempistä, joka kaihoaa nuoruuden rakastettunsa perään ja joutuu palaamaan vuosien jälkeen sukujuurillensa reservaattiin poliisin pyynnöstä. Alueelta on kadonnut tyttö ja Lempin isän pelätään sekaantuneen asiaan. Samoin on löytynyt nippu kirjeitä, joita Lempin äiti, intiaani Rose, on kirjoittanut tyttärelleen vuosia sitten ennen katoamistaan. Lempi saapuu hieman epäröiden paikkaan, josta on yrittänyt unohtaa kaiken. Kirjeitä lukiessaan ja Jimille tarinaansa kertoessaan Lempi oppii tuntemaan paremmin itsensä sekä vanhempiensa repaleisen rakkaustarinan.

Tarinassa keskiössä ovat fintiaanit, eli suomalaisten ja intiaaniväestön saamat lapset, jotka ovat puoliksi valkoisia ja puoliksi intiaaneja. Vähän kumpaakin eikä oikein kumpaakaan. Tästä päästään toiseen kantavaan teemaan eli rotuerotteluun. Vahvemmin teemoista nousee esille kuitenkin naisiin kohdistuva väkivalta. Intiaanius oli esitetty kirjassa lumovoimaisesti. Reservaattia johti vahva matriarkka, Lempin isoäiti Patti, joka oli myös parantajien sukua. Elämä reservaateissa oli aina 70-luvulta nykypäivään ankeaa, alkoholin ja rikollisuuden sävyttämää, mutta nykypäivänä intiaanien elinoloihin on tullut jo parannusta. Heidän keskellään on vallalla oma kulttuurinsa, jossa elää vahvana kansanperinteet, luonnonläheisyys, uskomukset sekä animalismi. Tarinasta paistaa läpi aiheen tuntemus ja Kettu onkin kirjoittanut yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa fintiaaneja käsittelevän tietokirjan Fintiaanien mailla. 

Jos minun pitäisi kuvailla Rose on poissa muutamalla sanalla sanoisin sen olevan hengästyttävän runsas. Ketun kieli oli runollista, kiihkeää ja huippuunsa hiottua. Lukeminen vaatii valtavasti keskittymistä ja välillä tuntui että aivoni menevät solmuun kielen koukeroiden poukkoilessa silmissäni. Oli pakko pitää hengähdystaukoja, mikä taas sai aikaan sen, että jouduin palailemaan taakse päin selvittääkseni että kuka puhuu. Kieltä on selkästi käytetty tarinassa tehokeinona, mutta se oli niin kertakaikkisen runsasta, että se sai minut ähkyyn. Tarina olisi halunnut viedä mennessään, mutta kompastelin kielen kanssa kerta toisensa jälkeen. En siis päässyt niin sisälle tarinaan kuin olisin halunnut. 

Kielen lisäksi vajaaseen 300 sivuun on mahtunut paljon kaikkea. Se on feministinen käsittelessään naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, se on yhteiskunnallinen kertoessaan Lempin isoisä Heinarista, joka toimi työväenliikkeen agitaattorina sekä kadonneista intiaanitytöistä, joiden katoamisesta ei välitä kukaan. Se on rakkaustarina, sillä "kauneinta ja pelottavinta maailmassa on mahdollisuus rakkauteen". Se on myös maagistarealismia sisältävä tarina intiaanien kulttuurista sekä kulttuurien yhteen sulautumisesta. Rose on poissa on paljon kaikkea.

Ehkä uskaltaudun vielä kokeilemaan Kettua uudestaan joskus. Omasta hyllystäkin löytyisi yksi naisen teos. En vain tykkää näin koukeroisesta ja haastavasta kerronasta, tykkäisin enemmän siitä että kerronta on jouhevaa. Ei tälläisessa kielellä kikkailevassa kerronassa ole mitään vikaa, pidän monistakin runollisesti kerrotuista kirjoista, mutta liika on liikaa.

Kirjan pistetyttäminen osoittautuikin hyvin hankalaksi. Olen palloilut tässä 3 ja 3,5 pisteen välillä. Mutta annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: WSOY

Ilmestynyt: 2019

Sivuja: 272

Mistä minulle: Kirjastosta