Eduard Louis: Ei enää Eddy

Kaikki tietävät, että Eddy Bellegueulessä on jotain vialla: vanhemmat, sisarukset, kyläläiset, ystävät, Eddy itse. Ja vaikka hän yrittää kaikkensa, hän ei muutu. Toiset tunnistavat erilaisuuden ja vainoavat Eddyä, toiset hylkivät häntä. Unohdetulla pohjoisranskalaisella teollisuuspaikkakunnalla sovinismi, köyhyys ja näköalattomuus pitävät valtaa: se Ranska, jonka tunnemme, on unohtanut heidät kaikki. Heitä ei ole olemassa kirjallisuudessa eikä mediassa, heillä on vain tämä hetki, eikä kukaan kuule heitä. Ei enää Eddy kertoo, miten Eddy Bellegueule kasvoi väkivallan keskellä homoseksuaalina, erilaisena, ainoana toiveenaan olla niin kuin muut, ja miten hän löysi kuin sattuman kauppaa pakotien toiseen maailmaan.

Huh, olipa tämä puhutteleva teos ja kohua se on aiheuttanut ilmestyttyään myös kotimaassaan Ranskassa. Se nimittäin kuvaa  sellaista köyhyyttä, jota Ranskassa ei edes myönnetä olevan. Ja kuitenkin Eddyn perheellä ei ole varaa edes sähkövaloihin ja ruokaa joudutaan ostamaan velaksi sekä hakemaan ruokajonoista. Se myös osoittaa kouluttamattoman yhteiskuntaluokan kapeakatseisuutta ja näköalattomuutta. Perheen ja yhteisön odotukset maskuliinisesta miehestä kahlitsee ja leimaa Eddyn erilaiseksi asuinpaikkakunnallaa jo heti lapsuuudessa. Eddy, pieni, hämmentynyt ja hauras Eddy, yrittää muuttaa itseään, olla kovasti kuten muut ja sellainen millaiseksi hänen vanhempansa haluavat hänen kasvavan. On vain mahdotonta taistella omaa itseään vastaan ja olla jotain muuta kuin on.

Tämä on omaelämänkerrallinen teos ja minua hämmästyttää miten taiten Eduard on osannut tarinaansa kertoa. Kerronta on hyvin toteavaa, mutta samalla brutaalia ja paljasta. Lyhyt kirja, jonka lukaisi parissa tunnissa, mutta joka ei päästä otteestaan ihan niin helpolla. Tarina toi mieleeni hieman elokuvan Billy Elliot, jossa isä yrittää väkisin tehdä pojastaan nyrkkeilijää, kun ainut asia mitä Billy halusi tehdä oli tanssia. Onneksi Eddylle tuli mahdollisuus päästä pois paikasta, jossa hänellä ei ollut tilaa hengittää.

Tämä on Tammen Keltaisen kirjaston 500. kirja ja 65-juhlavuodenteos. Upeaa että tämä kirja on päässyt arvostettuun KKK-sarjaan ja olen iloinen, että samalla se tuo em. sarjaa myös lähemmäs nuorempia lukijoita. 500. kirjan rajapyykki yhdelle sarjalle on kunnioitusta herättävä suoritus, mutta tuo sarja onkin vertaansa vailla. Keltaiseen kirjastoon kuuluu niin monipuolisesti laidasta laitaan erilaisia kirjoja, että seuraankin tiiviisti sen uusia ilmestyviä suomennoksia. Joukosta löytyy välillä sellaisia helmiä, jotka jäävät elämään sydämessä vielä pitkään lukemisen jälkeen. Lisäksi joukkoon mahtuu niitä hätkähdyttävimpiä lukukokemuksia, joiden jälki viipyy kauan mielessä, joskus läpi koko elämän. Toki mukaan mahtuu myös korkealentoista kaunokirjallisuutta, jota en ymmärrä sitten yhtään, vaikka miten päin yrittäisin kirjaa lukea. Lisäksi seassa on aivan keskinkertaisia kirjoja ja sellaisiakin jotka ovat jääneet kesken, mutta pääasiassa sarjaan mahtuu laadukasta kirjallisuutta. Kirjoja on ilmestynyt jo niin paljon etten edes yritä saada luettua kaikkia, mutta tykkään penkoa myös vanhempia julkaisuja ja tehdä löytöjä. Onnea Keltaiselle kirjastolle, toivottavasti joskus menee rikki myös 1000. kirjan rajapyykki!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Tammi

Ilmestynyt suomeksi: 2019

Alkuteos: En finit avec Eddy Bellegueule (2014)

Sivuja: 184

Suomentanut: Lotta Toivanen

Mistä minulle: Kirjastosta