Kate Morton: Kellontekijän tytär

"Kukaan ei muista oikeaa nimeäni. Kukaan ei tiedä mitä sinä kesänä todella tapahtui.” 1862 joukko nuoria taiteilijoita kokoontuu Thamesin varrelle Birchwoodin kartanoon viettämään raukeaa, inspiroivaa kesää. Kesän lopussa yksi naisista on ammuttu ja toinen kadonnut. 2017 nuori arkistonhoitaja Elodie löytää Lontoosta nahkalaukun, jossa on valokuva huomiota herättävän näköisestä naisesta viktoriaanisissa vaatteissa sekä luonnoslehtiö, johon on hahmoteltu suuri talo joenpenkereellä. Kuka kuvan nainen on? Ja miksi kuvan kartano tuntuu Elodiesta oudon tutulta?

Että minä sitten rakastan Kate Mortonin kirjoja! Ne ovat lukuromaaneja parhaimmillaan ja niiden viihdearvo on aina taattua laatua. Morton on itse sanonut, että hän alkoi kirjoittaan siksi, koska haluaa saada lukijan uppoutumaan kirjaan yhtä täydellisesti kuin lapsuudessa. Siinä hän on onnisttunut, sillä hänen runsaat ja rönsyilevät romaaninsa ovat vieneet minut mukanaan kerta toisensa jälkeen. Siksipä Morton lukeutuu suosikkikirjailijoitteni joukkoon, sillä hänen kirjoissaan on aina ne elementit, jotka saavat minun lukutoukan sydämeni sykähtelemään ihastuksesta.

Kellontekijän tytär ei ollut poikkeus. Se on historiallinen viihderomaani traagisesta rakkaudesta, sen monessa ajassa ja kertojassa polveileva juoni tarjosi yllätyksiä, ja mikä parasta hieman yliluonnollisia tapahtumia. Morton pitää kuitenkin rönsyilevät juonipolkunsa kurissa ja lopulta kaikesta muodostuu eheä kokonaisuus, enkä olisi osannut arvata koko totuutta siitä mitä kartanossa tapahtui tuonna vuoden 1862 kesäiltana. Tuo tapahtumasarja sysää kuitenkin liikkeelle aallon, joka vaikuttaa tulevien vuosien aikana useampien ihmisten elämään ja kaiken keskuspisteenä toimii mystinen kartano, joka on rakennettu maille, joilla uskotaan haltijoiden liikkuneen.

Kartanotarinat, ne ovat kirjallista mannaa, varsinkin jos niihin liittyy viktoriaanisen ajan lumovoimaa. Yliluonnolliset tarinat ja kummitukset, ne tuovat aina tarinoihin minua kiehtovan lisän. Kellontekijän tytär ei kuitenkaan ole mikään hiuksianostattava kummitustarina, vaan tarina taiteesta sekä rakkaudesta ja menetyksestä. Tässä kirjassa on kaikki sellaisen tarinan ainekset, jotka onnistuvat lumoamaan minut, ja kun se on vielä taidokkaasti kirjoitettu, niin johan tätä naista vietiin ja kovaa. Ei tätä voinut laskea käsistään, sorruin jopa yhtenä iltana laittamaan lapsille Pienen merenneidon pyörimään, jotta saisin vain lukea tätä kirjaa. 

Luin jonkinverran somesta arvosteluja, joissa tätä kirjaa moitittiin sekavaksi. Ymmärrän hyvin tämän, sillä vaikka vaihtuvat kertojanäkökulmat ovat Mortonin kirjoissa tutuksi käynyt tapa juonenkuljetuksessa, vaihtuivat ne tässä kirjassa erityisen tiuhaan. Muutaman kerran piti itsekin hetkeksi pysähtyä miettimään kuka kukin on ja miten hän liittyy tarinaan, mutta pysyin kuitenkin kärryillä ihan hyvin, en oikeastaan pudonnut kyydistä missään vaiheessa. Minua ei vaihtuvat kertojaäänet haitannut yhtään, minusta se teki tarinasta entistä kiinnostavamman. Morton on myös rönsyilevä kirjailija, mistä erityisesti nautin hänen kirjoissaan, mutta  ymmärrän kyllä myös sen jos tässä koki olevan jonkinverran typistämisen varaa. 

Vielä minulla olisi muutama Morton lukematta, ne löytyvätkin minulta omasta hyllystäni. Saa nähdä yltävätkö ne samalle tasolle tämän tai Hylätyn puutarhan kanssa. Vaikka pidin valtavasti myös kirjasta Paluu Rivertoniin. Mortonin kirjat ovat puhtaasti viihdekirjoja, mutta viihteellisen kerronnan alla on aina myös oivaltavia ajatuksia.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Otava

Ilmestynyt suomeksi: 2019

Alkuteos: The Clockmaker's Daughter (2018)

Sivuja: 558

Suomentanut: Hilkka & Tuukka Pekkanen

Mistä minulle: Kirjastosta