Harriet Tyce: Veriappelsiini

"Alison on asianajaja, jolla on ihastuttava perhe ja nousujohteinen ura. Mutta Alison juo liikaa. Hänellä on salasuhde. Ja onko hänen avioliittonsa niin onnellinen kuin miltä se vaikuttaa? Alison on mestari varjelemaan salaisuuttaan, mutta nyt korttitalo on romahtamassa. Kun Alison saa asiakkaakseen miehensä murhanneen naisen, hän näkee mahdollisuutensa tulleen. Nainen haluaa tunnustaa tekonsa, mutta jokin tapauksessa ei täsmää. Ehkä Alison voi pelastaa naisen tuomiolta ja samalla oman nahkansa."
Harriet Tycen esikoisteos Veriappelsiini on tuntunut jakavan voimmaakkaasti mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Minä sijoituin lukijana tasaisen tylsästi näiden kahden mielipiteen keskivaiheille. Veriappelsiini ei ollut minulle mitenkään tajunnanräjäyttävä lukukokemus, mutten voi sanoa ettenkö olisi viihtynyt mainiosti sen parissa. Kirjassa vain oli sellaisia tekijöitä, jotka eivät aivan istuneet minun mukavuusalueelleni.

Miellän trillerit, eli jännityskirjat, sananmukaisesti jännittäviksi, se mikä lukijasta itsestä on jännittävää on toki mielipideasia, mutta minun mielestäni juuri jännitys loisti poissaolollaan. Toki jännitystä yritetään nostaa syrjähypyn paljastumisen uhalla, mutta se ei aivan toimi toivotulla tavalla, vaikka Alison uhkaavanoloisia viestejä saakin. Mutta, kun yritys jäi muutamaan viestiin, jotka sitten sivuutettiin lähes kokonaan, niin ainakaan tunnelmannostajana ne eivät toimineet.  

Kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot ovat suorastaan iljettäviä, jos eivät heti alussa, niin ennen pitkää kyllä. Heistä kenestäkään ei voi suoranaisesti pitää, paitsi Alisonin ja Carlin tyttärestä Matildasta. Alison on hyvin itsekeskeinen, pahasti alkoholisoitunut ja tunnontuskissa rypevä äiti sekä vaimo, näissä rooleissaan hyvin alisuoriutunut yksilö. Hän on myös asianajaja, jonka ura on noususuhteessa, osittain taitojen vuoksi, mutta myös suhteiden johdosta. Hänen miehensä Carl on perinjuurin kyllästynyt vaimonsa temppuiluun, mikä saakin sympatian häntä kohtaan heräämään, ainakin aluksi. Pian Alisonin ja Carlin välien eskaloituessa, paljastuu miehestä varsin narsistisia piirteitä. Alisonin rakastaja Patrick puolestaan on mies, josta jokaisen naisen kannattaisi pysyä kaukana. Pelimies on kuitenkin valloittanut Alisonin ajatukset ja palan sydämestä, hän ei kykene lopettamaan tuhoisaa suhdettaan vaikka haluaisi. Henkilöhahmot ovat aidontuntuisia, ainakin osittain, mutta jokaisen kohdalla jossain vaiheessa venytellään hieman uskottavuuden rajoja. Täytyy kuitenkin myöntää että loppuakohden aloin jo pitämään Alisonista, sillä hänen hahmokehityksensä suunta oli oikea.

Vaikkei tämä saanut haukkomaan henkeä jännityksestä tai kääntämään sivuja kiihtyneen jännityksen vallassa, kyllä minä ihan viihdyin kirjan parissa. Juoni onnistui tarjoilemaan sopivassa suhteessa yllätyksiä ja henkilöiden väliset suhteet olivat kiinnostavia, sillä Tyce on jättänyt niihin rakoja lukijan itsensä täytettäviksi. Tässä kirjassa naiset ovat kaltoinkohdeltuja ja heikon itsetunnon omaavat miehet käyttävät kyseenalaisia keinoja oman maskuliinisuutensa pönkittämiseen. Juuri miesten häikäilemättömyys, säälimättömyys ja brutaalius teki kirjasta kiinnostavaa luettavaa. Naisten itse on otettava ohjat omiin käsiinsä. Minun makuuni kerronta olisi voinut kuitenkin olla hieman nopeatempoisempaa, sillä tapahtumien hidas eteneminen sai kokonaisuuden laimenemaan.

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2020
Alkuteos: Blood Orange (2019)
Sivuja: 332
Suomentanut: Oona Nyström

Mistä minulle: Arvostelukappale

Kommentit