Hurraa matalan kynnyksen kirjallisuudelle!

 

Luin Helsingin Sanomien jutun:

Poikia houkutellaan nyt lukemaan huumorilla, alapääjutuilla ja mahdollisimman ohuilla kirjoilla – Onko kynnys turhankin matala?

Hieno ja rafflaava otsikko, joka kyllä hiukan sai minut kysymysmerkiksi ja myös klikkaamaan juttuun. Artikkeli herätti mielessäni nimittäin liudan kysymyksiä, joista päällimmäisenä oli, että miksi tarvitsee tuoda tälläistä negatiivista asennoitumista niitä kirjoja kohtaan, jota pojat ja nuoret ylipäätänsä tykkäävät lukea? Nuorten ja varsinkin poikien tuntuu olevan vaikea tarttua kirjoihin, joten aamen sille kirjalle, jonka he lukevat ja vielä mielellään. Eikä se, että jotkut pojat tykkäävät lukea pieruhuumoria ja alapääjuttuja, kerro koko totuutta. Jostakin on hyvä aloittaa, mieluiten sellaisista, joista muodostuu positiivinen lukukokemus itselle - oli se sitten millaista huumoria hyvänsä tai kuinka ohut tahansa. Nämä kirjat kun juuri madaltavat sitä kynnystä lukea lisää, joten eikö se ole vain hieno asia? Toisekseen, ne lukevat pojat, jotka tykkäävät näitä "matalan kynnyksen" kirjoja lukea, saattavat usein lukea muutakin. Oma poikani on 8v, mutta hän lukee nuorten helppolukuisia dekkareita, Peppusia, sarjakuvia, Neropatteja ja tietokirjoja. Hyvin vaihtelevasti etsii itselleen luettavaa ja rohkeasti kokeillen. Into kuitenkin kirjoihin syttyi nimenomaan Neropateilla, joita voi pitää myös tälläisinä "matalan kynnyksen" kirjoina. Hän on vielä hyvin nuori ja into voi lopahtaa hänen kasvaessa, mutta olen sanonut hänelle useaan otteeseen, että on ihan sama mitä luet, kunhan luet elämässäsi edes jonkin verran, sillä lukemisen hyödyt on aina suuremmat kuin se ettei lukisi ollenkaan.

"LUKEMISEN tukena tuoreissa kirjoissa on entistä enemmän kuvitusta. Usein kuitenkin unohdetaan, että kuvankin lukemiseen tarvitaan kuvanlukutaitoa. Kaikki kuvitukset ­eivät ole helposti hahmotettavia ja tarinan ymmärrystä tukevia."

Jutussa nostetaan esille kuinka takaumat ja eri kertojanäkökulmat alkavat olla hankalia jo yläkouluikäisille. Varsinkin poikien lukutaito on laskenut hälyttävästi viime vuosina. Myös kuvien lukeminen tarvitsee taustalleen kuvanlukutaitoa. Miksi siis sarjakuvat ovat edelleen huono juttu, kun lukemisesta puhutaan? Miksi vanhempi sukupolvi tuhahtelee, jos mainitsee lukevansa akkareita ja sarjakuvia? Eikö jälleen ole hyvä, että nuori on löytänyt itselleen edes jotain luettavaa? Jos sarjakuvien lukeminen tuntuu hyvältä, niin antaa mennä. Olen omalle pojalleni tuonut niin Aku Ankkoja kuin suositellut hänelle Dav Pilkeyn Koiramiestä. Kaiken lisäksi monissa lasten- ja nuortenkirjoissa hyödynnetään sarjakuvamaisuutta kuten Jeff Kinneyn Neropateissa, Andy Griffithsin Maailman paras puumaja -sarjassa kuin myös legendaarisissa Dav Pilkeyn kirjoittamissa Kapteeni Kalsareissa. Ei kuvat ole pahasta, nautin itsekkin näin aikuisena lukijana kirjoista, joissa on kuvia. 

Mitä tulee taas alapäähuumoriin. Ei ole mitenkään uusi juttu, että nuoria innostetaan lukemaan alapäähuumorilla. Kuka meistä aikuisista muistaa esimerkiksi Bertin päiväkirjat? No niin, ja kuinka moni meistä luki niitä? Jep, niinpä niin. Tuttuja ovat minullekkin ja pidin niistä aivan valtavasti nuorena. Taisin lukea sarjan läpi pariinkin otteeseen. Ja arvatkaa mitä, minusta tuli ihan normaali, kirjoja ja kirjallisuutta rakastava aikuinen. 

Eli, miksi pitää puhua edes mistään kynnyksestä? Minusta lapset, nuoret ja aikuisetkin voivat mennä myös sieltä missä koko kynnystä ei ole ollenkaan. Hienoa että kirjoja tehdään monipuolisesti kaikille ja kaikenlaisille lukijoille. Todellisuudessa kirjoja löytyy nimittäin todella monipuolisesti eri aihepiireistä,  ei vain näitä "matalan kynnyksen kirjoja, joten jokainen voi varmasti löytää juuri sellaista luettavaa, joka itseä kiinnostaa. Oma poikani ei esimerkiksi välitä hirveästi taikajutuista. Kaikki huumorikirjallisuus, urheiluun ja pelaamiseen linkittyvä sekä salapoliisikirjallisuus on hänelle kaikista mieluisinta. Meidän 6vee opettelee taas kovasti lukemaan, koska hän haluaa niin kovasti lukea itse eläimiin, tieteeseen ja huumoriin painottuvia kirjoja sekä niitä sarjakuvia. Toiminta uppoaa myös, molempiin. Mitä ennemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sen parempi. Toivoisin ettei minun missään vaiheessa tarvisi huomata, että lasteni täytyisi millään muotoa hävetä sitä mitä he tykkäävät lukea. Se jos mikä tappaa lukuinnon, aivan yhtä tehokkaasti kuin se että joutuu väkipakolla hampaat irvessä tarpomaan kirjaa, joka ei kiinnosta vähääkään. Terveiset sinne yläasteelle ja Häräntappoaseelle. Miksi myös helppoa kirjallisuutta pidetään jotenkin huonompana? Lukujumi voi iskeä lapselle ja nuorellekin, mikä voi olla se tekijä joka loitontaa sieltä kirjojen äärestä ns. helpomman viihteen pariin. Ei meidän kaikkien tarvi lukea Tarua sormusten herrasta tai tahkota venäläisiä klassikoita yläasteikäisenä. 

Mutta oli tässä artikkelissa hyvääkin, sain nimittäin muutaman ihan hyvän kirjavinkin takataskuun, joita ehdotella omalle pojalleni seuraavalla kirjastoreissulla, kun lähdemme yhdessä etsimään taas jotain mukavaa luettavaa. Ja jälleen kerran haluan nostaa esille tämän, kun puhutaan lasten lukutaidon heikentymisestä. Me vanhemmat voimme myös paljon vaikuttaa tähän omalla esimerkillämme ja luomalla lukupositiivisen ympäristön lapsille ja nuorille jo pienestä pitäen. Meidän perheen positiivinen lukuympäristö ja kirjojen näkyminen arjessa on kiinnittänyt jo poikien kavereidenkin huomion ja he ovat kiinnostuneet joistakin lasteni kirjoista myös. Joten ei pidä väheksyä lukevien aikuisten ja lukupositiivisten aikuisten esimerkkiä.