Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

 

Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.

 

Mitä jos maapallon pyöriminen hidastuisi?

Kysymys, johon kertoo vastauksen sävähdyttävästi Karen Thompson Walkerin vastikään julkaistu dystopia Ihmeiden aika. Maapallon pyöriminen alkaa hidastumaan Julian ollessa vain 11-vuotias. Aluksi hidastumisen saattoi havaita vain hieman pidentyneellä vuorokaudella, mutta pian päivien ja öiden mitta kasvaa tunneilla. Jokaista tuntia kohden maata kohdannut katastrofi saa uusia lieveilmiöitä aina paahtavista helteistä painovoiman muutoksiin, vaarallisesta säteilystä magneettikentän muutoksiin sekä uusiin sairauksiin ja ihmisten käytöksen muuttumiseen. Ihmiset jakautuvat kahteen leiriin - niihin, jotka pyrkivät muuttuvan maailman keskellä elämään vielä normaalia elämää normaalien kellonaikojen mukaan, vaikkei päivänvalo ja pimeät yöt aina osukkaan yksiin kellon kanssa, sekä niihin, jotka haluavat elää valon ja pimeyden aikojen mukaan. Nyt jo 23-vuotias Julia kertoo omalla äänellään hänen henkilökohtaisen kokemuksensa muutoksesta, joka muutti maailman peruuttamattomasti.

Näin koronan aikaan, kun meidän maalmassamme eletään uutta normaalia tälläinen dystopia tuli jotenkin hyvin lähelle. Tuntuu jopa, etten meinaa millään löytää sanoja kuvaamaan kaikkia niitä tunteita, mitä lukiessa koin. Walkerin luoma skenaario tuntui liiankin mahdolliselta. On niin paljon kaikkea mitä ihminen ei vielä tiedä ja ymmärrä. Kaiken lisäski me ihmset tuhoamme tätä planeettaa sellaisella tahdilla että moni kirjassa esiin noussut katastrofi, jotka pahensivat jo olemassa olevaa katastrofia, on hyvinkin mahdollista joskus tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen takia. Elämän, maapallon ja ekosysteemien haavoittuvuus iski tajuntaan sellaisella voimalla, että alkoi ahdistamaan. 

Pidän tälläisistä dystopioista, joissa kerrotaan itse siitä muutoksesta ja sen seurauksista. Mitä tapahtuu ja miten se vaikuttaa kaikkeen ympärillä olevaan. Usein dystopiat sijoittuvat aikaan, kun suuri yhteiskuntaa ja maapallolla olevaa elämää kohdannut mullistus on jo tapahtunut. Ihmeiden aika ei myöskään ollut liian scifiä, avaruudesta tullellaa vieraalla elämänmuodolla ei ollut mitään tekemistä hidastumisen kanssa. Itseasiassa sille ei löydetä kirjassa mitään syytä. Oli riipaisevaa lukea, kuinka ihmiset tiesivät lopun aikojen alkaneen, mutta pyrkivät silti jatkamaan elämää mahdollisimman normaalisti eteenpäin. Katastrofi on aiheuttanut kriisin yhteiskunnassa, eikä yksilötasollakaan kriiseiltä vältytä. Sen saa todeta myös Julia, joka kaiken alettua jää yllättäen aivan yksin. Paras ystävä löytää uutta, samanhenkisempää seuraa, jalkapallotreenejä ei enää järjestetä ja vanhempien avioliitto alkaa rakoilemaan ja isä löytää lohduttajan naapurista. Ihminen on kuitenkin yllättävän sopeutuvainen - yhteiskunta yrittää löytää uusia keinoja elää muuttuneessa maailmassa, mutta myös yksilöt pyrkivät löytämään uuden tavan elää kaiken keskellä. Julia huomaa lähentyneensä samaa koulua käyvän Sethin kanssa ja kaiken keskellä hän kokee ensirakkautensa. 

Eniten kirjasta jäivät kuitenkin mieleen viimeiset kerrat. Kuinka Julia muistelee taaksepäin hetkiä, kuten ananaksen syömistä, jotka siinä hetkessä eivät olleet erityisiä, mutta myöhemmin tietää sen hetken olleen viimeinen kerta. Kuinka koskaan ei voinut tietää tekevänsä tai näkevänsä jotain viimeistä kertaa. Niin surullista ja pelottavaa samaan aikaan. 

Sylvian pianon ääni hävisi mielestäni kokonaan. Samoin hävisivät auringonpaisteen tunne kasvoillani, mansikoiden maku, viinirypäleen rusahdus suussa. Kävi yhä vaikeammaksi muistaa ne aikojen takaiset aamut, jolloin aurinko nousi tarkasti ajallaan, muistaa sumun hitaasti hälvenevät kerrokset, ihana valo, päivän alku. 

Walkerin kieli on hyvin toteavaa ja tunnelma kirjassa surumielinen, vaikka kaiken kurjuuden keskeltä voi löytää onnen pilkahduksiakin. Lukijana myös odotin kokoajan jotain suurta plot twistiä tapahtuvaksi - syy selviää, kaikki romahtaa totaalisesti, ihmiset ajautuvat sotaan, kaivautuvat bunkkereihin tai jotain. Tälläinen juonenkäänne jää kuitenkin haaveeksi, sillä elämä jatkuu - vaikka maapallon ja sitä myöten ihmisten tilanne muuttuu vaikeammaksi ja vaikeammaksi, kaikkeen sopeudutaan. 

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen uutuuskirja Bazarilta, jossa on muuten aivan todella upea kansikuva!

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:

Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi 2020
Alkuteos:  The Age of Miracles (2012)

Sivuja: 301

Suomentanut: Pirkko Biström

Mistä minulle: Kirjastosta