J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

 

Sieppari ruispellossa, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1951, koettiin erityisesti 1960-luvulla nuorison sisimpien tuntojen tulkiksi. Kirja kertoo teini-ikäisestä Holden Caulfieldista, joka karkaa koulusta ja seikkailee muutaman päivän ajan New Yorkissa etsien sisältöä ja merkitystä elämälle ja pettyen yhä uudestaan. Suomessa Siepparin suosioon (kirjasta on otettu yli 20 painosta) vaikutti paljolti Pentti Saarikosken 1961 ilmestynyt suomennos, jota varten Saarikoski loi melkeinpä uuden kielen lähinnä helsinkiläisnuorten ja -työläisten slangin pohjalta.

Hämmentävä kirja, hyvin hämmentävä. Tästä kirjoittaminen on varmasti yksi vaikeimmista postauksista koko kahdeksan vuotisen bloggaajaurani aikana. Näen kyllä sen miksi tämä on klassikkoasemaan noussut teos ja kuinka varmasti monet tietään etsivät ja hukassa olevat nuoret kykenevät samaistumaan Holden Caulfieldin sielunmaisemaan. Vaikka löysin joitain samaistuttavia ajatuksia elämästä, maailmasta ja ulkopuolisuudentunteesta, en kuitenkaan silti osannut samaistua Holdenin päämäärättömään hortoiluun. Lähinnä toivoin, että tämä hyvistä lähtökohdista oleva nuori saisi elämästään kiinni, lopettaisi angstaamisen ja ottaisi vastuun itsestään. Holden ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mikään typerys ja vätys. Hirveää roolin vetämistä ja halua näyttää muille - nuoruuden uhoa jopa, ellen sanoisi. 

Kirja siis kertoo Holdenista. Hän on jälleen lentänyt ulos koulusta ja matkaa kotinurkilleen New Yorkiin ajatuksenaan kuluttaa muutama päivä kaupungin hulinassa. Hän ei uskalla ja tahdo kohdata vanhempiaan, jotka varmasti pettyvät ja suuttuvat, kun poika on taas sotkenut asiansa niin pahasti. Holden ryyppää ja rellestää, ajautuu tilanteista toisiin ja surkuttelee itseään sekä elämäänsä. Yksi asia hänelle kuitenkin on tärkeä, se on hänen pikkusiskonsa Phoebe. Ja juuri tämä pehmeä puoli Holdenista sai minut pitämään hänestä kaikesta huolimatta. Se sai minut myös toivomaan parasta tälle hukassa olevalle nuorelle miehelle, jonka typerältä vaikuttava kapina tuntui kuitenkin olevan oire jostain traumasta, padotusta ongelmasta tai jostain muusta syvälle sisimpään haudatusta. Apua hän kuitenkin olisi tarvinnut. Eletään kuitenkin 50-lukua, aika oli eri, eikä ongelmiin saanut samalla tavalla apua mitä nykypäivänä.

Tämän kirjan sanotaan vetoavan rikollisiin. Kyllä se vetosi minuunkin, jostain kummallisesta syystä, jota en osaa edes selittää. Uskoisin että kirjan vetoavuus perustuu siihen kuinka paljon samaistumista löytää päähenkilön kanssa. Rikollisilla voi olla hyvinkin samaistuttavaa tämän pojan kanssa, joka hortoilee elämässä ilman suuntaa, on sisimmässään herkkä ja haavoittuvainen, muttei kykene vain sopeutumaan yhteiskuntaan ja kapinoi sitä vastaan. Kapinoi aivan uupumukseen asti, vaikka kaipaisi vain jotain tai jonkun joka ymmärtäisi häntä. Sanotaan, että sillä tyypillä, joka ampui John Lennonin oli  muuten tämä kirja mukanaan. Aika hurjaa, eikö vain?

Minä luin tästä kirjasta tuoreemman suomennoksen vuodelta 2004, joka on Arto Schroderuksen käsialaa. Aikaisempi, Pentti Saarikosken, suomennos on slangia, joka pohjautuu hesan slangiin. Minulla oli ensin tuo vanhempi suomennos, mutta kun minua hieman tuosta suomennoksesta varoiteltiin, että se saattaisi olla hieman haastavaa luettavaa, kipaisin kirjastoon hakemaan tämän uudemman suomennoksen. Minulle stadin slangi on melko vierasta, joten uskon että sen lukeminen olisi alkanut tökkimään. Onneksi tästä oli uusi suomennos saatavilla. Sitä oli ainakin miellyttävää lukea. 

Joku käsittämätön voima tässä kirjassa on. Se todella lumosi, vaikka eihän tässä tapahtunut edes juuri mitään. Ainakaan nykymittapuun mukaan. Tapahtumia on melko vähän ja actionia tässä ei ole juuri lainkaan. Uskon että vielä tänäpäivänä nuoret tästä löytävät samaistumispintaa, mutta varmasti ne nuoret taas, jotka tähän vahviten saattaisivat samaistua tähän eivät jaksa lukea näin "tylsää" kirjaa. Toki voin olla väärässä, lukijoita on niin moneen junaan. Mutta kun miettii millaisia nykyisin nuorille ja nuorille aikuisille suunnatut kirjat ovat, niin ei Siepparia ruispellossa voi ainakaan tapahtumarikkaaksi moittia.

Nyt olen taas yhtä klassikkoa viisaampi, enkä edes pitkästynyt kuoliaaksi, vaan yllätyin positiivisesti. Kirja on ajaton ja siksi se varmasti klassikko onkin ja eksyy ihmisten luettavaksi vuodesta toiseen. Ei kannata siis ainakaan pelätä, jos tämän klassikkon selätys pelottaa. Varsinkin uusi suomennos on kielellisesti helppoa luettavaa ja tarinassakin on sitä jotain, jotain vetoavaa ja käsittämätöntä, mikä tekee lukemisesta mieleenpainuvan kokemuksen. Olen erittäin hämmentynyt, mutta vain hyvällä tavalla.

Osallistun tällä kirjalla myös Helmet-lukuhaasteeseen ja saan kuitattua yhden haasteen hankalimmista kohdista - 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja. Tai tuo nimenomainen kohta oli hankalimpia minulle itselleni, sillä kohtaan on pitänyt täsmävalita kirja ja vaihtoehdot eivät ole olleet kauhean houkuttelevia. Olin iloinen, kun joku FB-ryhmässä tätä vinkkasi, sillä Sieppari ruispellossa on ollut lukulistallani jo vuosia. J. D. Salinger kuoli 27. tammikuuta vuonna 2010 kunnioitettavassa 91 vuoden iässä.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2004 / 4.p 2010
Alkuteos: The Catcher in the Rye (1951)
Sivuja: 271
Suomentanut: Arto Schroderus

Mistä minulle: Kirjastosta