Delia Owens: Suon villi laulu

 

Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään.

Delia Owensin Suon villi laulu on ollut huikea menestys täällä ja maailmalla. Sitä on kehuttu niin paljon, että tähän teokseen tarttuminen alkoi tuntumaan jo pelottavalta - mitä jos minä en pidäkkään siittä? Tätä tuntui suosittelevan jopa kaikki sellaiset, jotka eivät yleensä juurikaan kirjoja lue. Markkinointi ainakin oli onnistunutta, jos ei muuta, sillä Kyan tarina tuntuu olevan tuttu yllättävän monelle. Tämän kokoluokan hypettäminen saa minut ainakin hieman varpailleen, voiko joku kirja olla oikeasti niin hyvä? Voin vastata tähän kysymykseen, että kyllä voi!

Liityn siis tähän ylityslaulua laulavan ihailijajoukon joukkoon. Hieman skeptisellä mielellä aloin kirjaa lukemaan, melkein toivoen, että löydän kirjasta jotain kritisoitavaa. Ehkä minä olen se valtavirrasta poikkeava spesiaalitapaus, joka ei lankea tämän kirjan lumovoimaan. @tarinanuppuja käyttäjänimen takana vaikuttava ihana Ulla kiteytti samoja ajatuksia Instagramissa, omassa arviossaan tästä kirjasta. Minulle kävi samoin kuin hänelle loppujenlopuksi. En löytänyt mitään kritisoitavaa. Nautin tämän kirjan lukemisesta suunnattoman paljon ja mitä pidemmälle Kyan tarinassa pääsin, sitä hurmaantuneempi olin.

Tässä on teos, joka hurmasi niin tarinallaan, mutta myös runsaalla luontokuvauksella. Tiedän, että joillekkin lukijoille soiden ja marskimaan runsas kuvailu on ollut kynnyskysymys ja saanut kirjan tuntumaan tylsältä. Äitini ei mm. vaikuttunut siitä yhtään. Mutta minä ihastuin, ihastuin miten Owens on saanut tuon joutomaana pidetyn alueen luonnon heräämään henkiin. Kuinka elävästi hän kuvaa tuon halveksitun maa-alueen runsasta kasvistoa ja eläinkuntaa. Kuinka hän tuo esille kauneutta siellä, missä muut näkevät vain jotain, mikä ei arvostusta kaipaa. Saatoin melkein tuntea suon rehevän tuoksun nenässäni, nähdä tulikärpästen lepattavan ilmassa yön pimeydessä ja kuulla lokkien kirkunan korvissani merenrannan suolaisessa tuulessa. 

Suon villi laulu oli kaunis, mutta myös kipeä tarina. Se on samaan aikaan murhamysteeri, rakkaustarina sekä kasvu- ja selviytymistarina. Vanhemmat ja perhe hylkäävät pienen Kyan yksin vanhaan mökinrähjään suon laidalle selviytymään ilman aikuisten hoivaa ja huolenpitoa. Kya on vasta lapsi. Lapsi, jonka kuuluisi aloittaa koulu ja huolehtia vain lapsekkaista asioista, mutta hänen elämänsä on pelkkää selviytymistä. Kya kasvaa yhteen suoalueen luonnon kanssa, oppii kätkeytymään uteliailta silmiltä ja hankkimaan elantonsa simpukoita myymällä. Kyläläiset eivät välitä tuon lapsen kohtalosta - hän on omituinen Rämelikka, joka on vain suolla asuvaa roskaväkeä, likainen ja sivistymätön moukka. Kyläläiset suhtautuvat yhtä torjuvasti ja ennakkoluuloisesti suolla asuvaan tyttöön kuin maa-alueeseen, jolla hän asuu. Auttamisen sijaan Kyaa kiusataan ja nimitellään.

Pienestä hyljeksitystä tytöstä kasvaa vahva ja itsenäinen nainen. Nainen, joka on suoalueen asiantuntija ja kykenevä selviytymään niukissakin olosuhteissa. Nainen, jolla on kuitenkin rakkaudenkaipuunsa. Owens nostaa esille ennakkoluulojen vaarallisuuden ja sen ettei lähtökohtien tulisi määritellä sitä millaisia ihmisiä olemme ja mihin olemme kykeneväisiä. Toki myönnän sen, että tälläinen "jokainen on oman onnensa seppä" -tematiikka on usein hyvin problemaattinen, eikä läheskään niin mustavalkoinen mitä usein halutaan ajatella. Kyankin elämä olisi saanut varmasti hyvin erilaisen suunnan ilman erinäisten ihmisten laupeutta. Toisaalta noin pienen lapsen selviytyminen tuollaisissa olosuhteissa oli uskomatonta, mutta lukiessa sitä en osannut ajatella juurikaan. Vasta jälkeenpäin, kun tarinan imu oli päästänyt otteestaan, mietin, että lieköhän vastaava olisi edes mahdollista tosielämässä? Onneksi kirjallisuudessa kaikki on mahdollista ja Owens loi meidän lukijoiden iloksi tarinan, joka vetoaa tunteisiin ja imaisee kuin suo varomattoman kulkijan.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa, jotka kohtaavat toisensa loppumetreillä. Toinen aikataso kuvaa Kyan elämää aina siitä hetkestä asti, kun seitsemänvuotias Kya katselee äitinsä astelevan viimeistä kertaa polkua pitkin pois, aina siihen hetkeen asti, kun Kya on jo naiseksi kasvanut. Toisessa aikatasossa tutkitaan Barkely Coven kultapojan ja tähitpelaajana tunnetun Chase Andrewsin kuolemaa. Chasen ruumis löytyy palotornin juurelta. Vaikuttaa siltä, että Chase on pudonnut auki jääneestä luukusta suoraan kuolemaansa. Mutta rikospaikalta löytyy jotain, mikä saa poliisit epäilemään murhan mahdollisuutta. 

Suon villi laulu on kiehtovan miljöön lisäksi todella juonivetoinen. Sivut tuntuvat kääntyvän kuin itsestään ja tarina oli niin kauniin kipeä, että viimeiset sivut luin itkien samalla valtoimenaan. Rakastuin niin paljon, että uskallan jo näin varhaisessa vaiheessa vuotta luvata, että tämä on varmasti yksi tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2020
Alkuteos: Where the Crawdads Sing (2018)
Sivuja: 416
Suomentanut: Maria Lyytinen

Mistä minulle: Lainassa äidiltä