DNF eli keskenjääneitä

Aina tulee kirjoitettua kirjoista, jotka tulee luettua loppuun asti, mutta ajattelin nyt tuoda tänne pari kirjaa, joita en saanut luettua loppuun syystä tai toisesta. Kirjan keskenjättäminen on myös taito, jota olen joutunut opettelemaan ja hokemaan itselle mantraa, että elämä on liian lyhyt siihen, että kuluttaisi aikaa kirjoihin, jotka eivät vain tunnu omilta.

Antonio Iturbe - Auschwitzin kirjastonhoitaja

LIKE, 2021

Auschwitz-Birkenaun perheleiri on erikoinen poikkeus kuolemantehtaalla: lapsia ei eroteta vanhemmistaan, ja heidän on lupa käydä koulua. Juutalainen parakkipäällikkö Fredy Hirsch uskoo leirille juuri tuodulle 14-vuotiaalle Dita Adlerovalle kunniatehtävän varjella salaista kirjastoa. Kirjat on leirillä ankarasti kielletty, ja niiden hallussapidosta rangaistaan kuolemalla. Henkensä uhalla Dita vaalii aarretta, joka tuo leiriläisille toivon kipinän ikuiseen pimeyteen, pakopaikan kauhusta ja kurjuudesta.

Rohkean lapsen tarina perustuu tositapahtumiin maanpäällisessä helvetissä, jossa rakkaus kirjoihin antoi uskoa elämään.

Äärettömän mielenkiintoinen aihe, joka on vielä kaikenlisäksi äärettömän tärke! Jokainen tarina, joka sijoittuu yhteen historiamme synkimpään aikaan, on äärettömän tärkeä. Vielä tärkeämpi, jos tarina perustuu tositapahtumiin tai todelliseen henkilöön ja on kerrottu sorrettujen näkökulmasta. Iturben hidas kerrontatyyli oli minulle vain melkoinen turn-off. Huomasin ajatuksieni lipuvan kirjan tapahtumista hyvin herkästi aivan muille raiteille. Sain hoidettua melkoisesti metatyötä ja roikkumassa olleita asioita silloin, kun istahdin kirjan ääreen. Hienoa sinänsä, mutta tavoiteenani on irtautua arjesta, kun otan kirjan käteen, joten tavoite ja lopputulos eivät oikein kohdanneet tämän kirjan kohdalla.

Jos kirja ei houkuttele lukemaan, silloin aika kirjalle (tai lukija) ei vain ole oikea. Kun 180 sivun kohdalla ei ole vielä tapahtunut juuri mitään, oli miljöö miten kiinnostava hyvänsä, ei oikein houkutellut lukemaan ltätä oppuun. Näitä Auschwitziin sijoittuvia kirjoja on paljon ja olen lukenut niitä myös paljon. Näinollen tapahtumaympäristö kauheuksineen ei yksistään riittänyt pitämään mielenkiintoani yllä. Olen ehkä liiankin turtunut keskitysleirien kamaluuksien edessä, kun kirjoja niistä olen lukenut vähän jokaisesta näkökulmasta kirjoitettuna.

Emmi Itäranta; Kuunpäivän kirjeet

Teos, 2020

Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin.

Lumi Salo etsii puolisoaan. Sol, kasvitieteilijä, ei ole saapunut jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, terrorismista huhutaan. Solin perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtautuvat Lumin ammattiin skeptisesti, Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kenet hän tuntee? Kuka hän oikeastaan on?

Itärannan Teemestarin kirja on yksi vaikuttavammista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Se on jäänyt vahvasti mieleeni ja suosittelen sitä aina muille, kun näen vain vähänkin sopivan tilaisuuden sille. Itärannan uusin scifi-romaani Kuunpäivän kirjeet ehti olla minulla pariinkin otteeseen kirjastosta lainassa ennen kuin sain edes aikaiseksi tartuttua tähän. Jotenkin tuo avaruusteema ei houkutellut lukemaan. En ole liiemmin koskaan ollut avaruusscifin suuri ystävä, eikä se tämän kirjan kohdalla muuttunut miksimään. Ei, vaikka tähän kirjaan oli tuotu perinteisen shamanismia tai paremmin sanoen parantajakulttuuria. Itäranta on oivaltavasti sekoittanut uutta ja modernia vanhaan ja perinteiseen.

Itärannan kieli oli kuitenkin kaunista, kirjassa on upeaa kuvailua ja sanojen käyttöä. Sekään ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan lukukokemusta. Oli todella haastavaa pitää keskittyminen kirjassa ja sen tarinassa. Koin miljöön niin luotaan poistyöntävältä. Vaikka omasta mielestä luin kirjaa nopeasti eteenpäin kielen ja kerronnan vaivattomuuden johdosta, oli silti vahvasti läsnä olo, että puolet lukemastani on mennyt aivan ohi. Ajatukset tuppasivat harhailemaan taas jossain aivan muualla kuin kirjan tapahtumissa. Jaksoin väkisin tarpoa noin puoleenväliin kirjaa, kunnes päätin luovuttaa. Ei yksinkertaisesti ollut minun juttuni.