Evie Wyld: Me olimme susia

 

1700-luvulla noidaksi syytetty tyttö pakenee vainoajiaan metsään. 1900-luvulla ahdistuneen kotirouvan elämästä määrää joku muu. 2000-luvulla masentunut nainen etsii ulospääsyä merkityksettömästä pimeästä.

Vau! Vau on se sana, mikä ensimmäisenä tulee mieleen tästä kirjasta. Mutta, ei mitenkään ilakoivasti käsiä taputtaen, että olipa ihana kirja, vaan henkeä haukkoen, että olipa ravisuttava ja puhutteleva kirja. Wyldin upea teos kertoo naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen eri muodoista eri aikakausina. Miten maailma muuttuu, mutta naisten kokema alistaminen ei. Wyld avaa kolmen naisen kautta, kolmen eri aikakauden valossa tätä alistamisen teemaa. Kirja ei ole kaunista luettavaa, mutta se tekee syvän vaikutuksen. 

1700-luvulla Sarah pakenee kotikylästään noidaksi epäiltynä. Eletään aikaa, kun on vaarallista olla nainen, varsinkaan punatukkainen sellainen. Leimaaminen noidaksi saattaa tulla hyvinkin heppoisin perustein ja silloin kohtalona on joutua roviolle.

1900-luvulla Ruth muuttaa Skotlantiin aviomiehensä ja tämän kahden lapsen kanssa. Aviomies loistaa poissaolollaan töitä tehden kaukana kotoaan, Ruth on kotinsa ja aviovaimon roolinsa vankina. Miehen arvostusta on ainakin turhaa odottaa.

Nykyajassa seurataan Vivianen tarinaa Skotlannissa, tuossa samaisessa talossa, jossa Ruth eli omassa henkilökohtaisessa vankilassaan. Maailman pitäisi olla muuttunut, mutta onko se todella ja kuinka paljon?

Kirjan surulliset naiskohtalot eivät rajoitu vain näihin kolmeen naiseen. Surullisia naiskohtaloita vilisee tarinoiden edetessä kohti päätepistettään. Surullisimpana ehkä Vivianen äidinäidin kohtalo, jossa kyseinen nainen oli suljettu miesten toimesta "parantolaan", jossa hänen aivonsa käristettiin käyttökelvottomiksi hoitojen nimissä. Tuo nainen oli joutunut paikkaan, johon hän ei todellakaan ansainnut tulla suljetuksi. Tässä kirjassa naiset saavat osakseen miesten taholta runsaasti erilaisia väkivallan muotoja - he tulevat petetyksi, vähätellyksi, hyväksikäytetyksi tai täysin sivuutetuksi ja jopa murhatuksi. Wyld kertoi tässä haastattelussa, että hän on tuonut tähän kirjaan tarinoita omasta suvustaan sekä elämästään. 

Me olemme susia on hyvin raskaiden teemojen ympärillä pyörivä. Ei ole helppoa naisena lukea aiheesta, jossa nainen on helppo uhri ja nähdään arvottomana tai objektina. Se herätti minut ajattelemaan, kuin surullista on, että naiset, minä mukaan lukien, joutuvat varomaan pimeällä kaupan parkkipaikalla seisovaa miestä. Vaikkei hän olisikaan pahat mielessä, lukuista miehet ovat todistaneet vuosien saatossa pelon miehiä kohtaan aiheelliseksi. Kuinka valtavia ovat ne lukemat naisista, jotka ovat joutuneet elämänsä aikana kokemaan jonkin asteista väkivaltaa tai ahdistelua miesten taholta. Min' mukaan lukien. Kuinka naistenasema on edelleen heikompi suhteessa miehiin ja kuinka toksinen maskuliinisuus voi todellakin myrkyttää. Kirjan sisältö on ravisuttavaa, mutta kerronta taas on hämmästyttävän ilmavaa, soljuvaa ja vangitsevaa. Wyldin kielen lukeminen oli kuin kevye silkin kosketus iholla, mutta se sanoma, jota tuo kieli punoo eheäksi kokonaisuudeksi on rikki repivää.

Kirja on hieman haastava rakenteeltaan, ajottain jopa sekava, mutta kun sille antaa sen ajan, minkä kirja vaatii, se onnistuu tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Rakenteen suhteen kuitenkin helpottaa, kun lukiessa huomaa lukujen noudattavan samaa kaavaa. Kirjan kaikki kolme aluksi irrallaan kulkevaa tarinaa lomittuvat myöhemmässä vaiheessa yhteen, sillä tarinoiden tapahtumapaikka on sama. Sarahin haamu kummittelee kahdessa muussa aikatasossa. Ruth taas ottaa siipiensä suojaan taloudenhoitajansa siskon tytön, joka on kolmannen naisen eli  Vivianen äiti. 

Me olmme susia on julkaistu Tammen keltaisen kirjaston -sarjassa (510.), johon se sopiikin aivan loistavasti. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi

Ilmestynyt: 2021
Alkuteos: The Bass Rock (2020)

Sivuja: 423

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Mistä minulle: Kirjastosta