Seikkailuja Keltaisen kirjaston parissa

Yksi niistä lukemattomista ikuisuusprojekteista, joita olen itselleni asettanut on Keltaisen kirjaston kirjojen lukeminen. Siis kaikkien julkaistujen Keltaisten lukeminen. Tällä hetkellä on ilmestynyt 519 kirjaa ja joka vuosi ilmestyy uusia, mikä ei tee urakasta yhtään helpompaa. Marraskuussa kirjagramissa oli käynnissä hauska yhteinen tempaus, jonka johdosta kirjagrammaajat lukivat yhdessä Keltaisen kirjaston kirjoja ja yhdessä luimme huikean määrän kirjoja. Parhaimmat kymmeniä kirjoja kuukauden aikana. Itse osallistuin potin kasvattamiseen muutamalla kirjalla myös. Sain näin ollen ruksittua yli 500 kirjan listalta muutaman kirjan taas yli ja tällä hetkellä listalta on luettuna 53 kirjaa. Vielä on runsaasti luettavaa edessä.

 John Irving: Garpin maailma

Tammi, 2011

Jenny Fields, kenkämiljonäärin perheen musta lammas ja miestenvihaaja, kirjoittaa omaelämäkerran. Kirjasta tulee hänen tarkoittamattaan feministiliikkeen raamattu. Jenny omistaa elämänsä miesten maailmassa vääryyttä kärsineiden siipirikkojen hoivaamiseen, apunaan
lähes kaksimetrinen Roberta, joka ennen sukupuolenvaihdosleikkaustaan oli amerikkalaisen jalkapalloliigan kuuluisin keskikenttämies.

Jennyn avioton poika T. S. Garp on hölkkääjä, painimestari ja valmentaja. Hän on myös kirjailija, joka koko ikänsä turhaan pyrkii yltämään omanesikoisteoksensa tasalle, ja aviomies, joka ei voi jättää rauhaan sieviä lastenvahteja, vaikka rakastaakin vaimoaan yli kaiken. Perheen sisällä hänen yliherkkä huolensa lasten turvallisuudesta johtaa murhenäytelmään toisensa jälkeen.

Garpin maailma oli lojunut omassa hyllyssä lukematta jo pari vuotta, joten ajattelin että vihdoin on aika, kun kerran Syksyn keltaiset lehdet -haastekin oli sopivasti käynnissä. Garpin maailma on jo modernin klassikkon maineeseen noussut teos Garpista, joka saa alkunsa hieman kyseenalaisesti, toimii piinattuna kirjailijana feministi äitinsä varjossa, eikä kykene pysymään uskollisena vaimolleen, vaikka rakastaakin tätä kovasti. Pidin Irvingin sarkastisesta kirjoitustyylistä ja mustasta huumorista, silloin kun se ei ollut mautonta. Kirja oli myös erinomaisesti kirjoitettu, Irving ei ole turhaan tunnettu kirjallisista meriiteistään. En kuitenkaan kokenut Garpin maailmaa täydellisen hienona teoksena, vaikka siinä omat hienoutensa olikin ja viihdyin sen parissa vallattoman hyvin. Minua kuitenkin häiritsi kaikki se miehinen öyhötys ja äijäily. Toki Garpin henkilöhahmon on tarkoitus olla sellainen, joka herättää ajatuksia, mutta Garpin kaksinaismoralismi oli ihan kamalaa. Kun äijäilyä luki monta sataa sivua, alkoi kaikki maskuliinisuus pursuta jossain vaiheessa yli äyräiden. 

Eniten minua suututti se, kuinka Garp kävi köyrimässä kaikki lapsenvahdit ja piti suhdetta ystäväpariskunnan vaimon kanssa. Garpin oletusarvo oli, että vaimon tulee hyväksyä kaikki ja matelemalla mies saikin aina kaiken periksi. Mutta auta armias kun Garpin vaimolla on avioliiton ulkopuolinen suhde. Garpin maailma kaatuu, murtuu, eikä mikään ole koskaan entisellään. Tämä taisi olla minulle se viimeinen niitti, koska en pitänyt Garpin harjoittamasta toksisesta maskuliinisuudesta. Garpin maailmassa naiset tuntuvat olevan mukana joko objekteina tai hankalina feministeina. Joten anteeksi vain sinä kehuja kerännyt moderni klassikko, joka löydyt myös Boxallin 1001 kirjan listalta, mutta et ollut niin hieno kirja kuitenkaan. Kaiken kukkuraksi kirja olisi kaivannut myös hieman typistämistä.

Yoko Ogawa; Muistipoliisi

Tammi, 2021

Katoavia asioita: linnut ja ruusut, kalenterit ja kartat. Muistipoliisin hallitsemalla saarella asia toisensa jälkeen häviää sekä todellisuudesta että ihmisten mielistä. Muistaa ei enää saa. Nuori kirjailija päättää kuitenkin riskeerata kaiken ja piilottaa kustannustoimittajansa, joka ei osaa unohtaa.

Rakastin aivan valtavasti Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja teosta. Kirjan professori on polttanut ikuisesti jälkensä sydämeeni homeisine kenkineen ja muistilapuista kahisevine pukuineen. Muistin kanssa ollaan tekemissä myös tässä Okagawan viime vuonna suomeksi ilmestyneessä Muistipoliisissa, joka kertoo saaresta, jossa asia toisensa perään katoaa. Ne katoavat niin todellisuudesa ja ihmisten mielistä, eikä kadonneita asioita saa enää muistaa. On kuitenkin niitä, jotka edelleen muistavat ja heidän on varottava muistipoliisia, joka pitää saaren asukkaita tiukasti otteessaan.Saarella asuva nimetön päähenkilö yrittää piilottaa salahuoneeseen yhden tälläisen ihmisen, joka ei unohda asioita.

Muistipoliisi on dystooppinen kertomus ja kuvaus totalitarismista. Siinä on hyvin unenomainen ja viipyilevä tunnelma, joka toisaalta sopi erinomaisesti yhteen saaren kanssa, josta lopulta katoaa kaikki. Kirjassa nimetön päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa kirjassa tarinaa ja kirjan sisällä kulkee myös hänen työstämänsä kirjan tarina, joka täydentää tarinaa mukavasti. Silti kirjan tunnelma ja  ajatuksia herättävä, mutta kummallinen juoni ei ollut minun mieleeni. En ole liiemmin koskaan ollut japanilaisille kirjoille tyypillisen unenomaisen tunnelman ja viipyilevän kerronan ystävä. Pidän vain harvoista japanilaisista kirjoista, suurin osa lukemistani ovat jääneet ihan ok -tasolle. Niin jäi tämäkin, vaikka kuvasikin muistia ja muistamista hienosti. En voinut lukiessa olla ajattelematta muistisairauksia ja siitä kärsiviä ihmisiä, tältäkö heistä tuntuu kun asiat vain katoavat ja viedään heidän mielistään, ilma että he voivat vaikuttaa asiaan millään tavalla tai ilman että heidän mielipidettä kysytään. Muistisairaus on kuin totalitaristinen valtio, joka tekee mitä haluaa ja valvoo tuhotyötään bipologisin keinoin.

Vaikken kerronnan ja tunnelman ystävä ollutkaan on Okigawan omalaatuinen tarina ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Elizabeth Strout; Olive, taas

Tammi, 2021

Olive Kitteridge on yhtä pisteliäs ja hankala kuin aina, mutta tällä kertaa hänellä on syytä ollakin. Rakas aviomies Henry on kuollut, välit ainoaan lapseen ovat tulehtuneet ja uusi avioliitto on pikemminkin pelastusrengas kuin rakkauden kaunein kukka. Ja aika, se vain tikittää eteenpäin. 13 tarinan verran Olivea ja hänen kotikaupunkinsa asukkaita syväluotaava Elizabeth Strout kuvaa elämän epävarmuutta, epäreiluutta ja sen joskus niin epärealistisen lohdullisia käänteitä. Ikävuodet 70–86 ovat Olivelle täynnä nöyryytyksiä ja nöyrtymisiä, mutta ovatko ne sittenkin hänen parhaansa?

Stroutin Olive Kitteridge oli aivan loistava kirja, joten olihan tämä jatko-osakin pakko lukea heti tuoreeltaan. Ja voi Olive! Hän on ihastuttavan kipakka ja omapäinen tapaus, jonka kovan ulkokuoren alla sykkii pehmeä sydän. Kirjan kolmetoista tarinaa kertovat ihastuttavasti pikku kaupungin elämästä ja avaa sitä useasta eri näkökulmasta. Kaikki kertomukset kuitenkin kulminoituvat Oliveen itseensä, joka on kirjan kiistaton keskushenkilö. Vanheneminen ei ole Olivelle helppoa ja se, sekä siihen liittyvä tunteiden kirjo tuodaan kattavasti esille, yksinäisyyden kuvaus puolestaan nosti palan kurkkuun. 

Oli aivan ihanaa päästä palaamaan jälleen Oliven pariin. Hän on noussut kyynärpäitä käyttäen minun lempikirjallistenhahmojen joukkoon. Olivea on oikeastaan edes vaikeaa kuvata mitenkään tyhjentävästi, hän on juuri sellainen tyyppi, että häneen on tutustuttava itse ja antaa hänen tehdä vaikutuksen omilla ehdoillaan. Olivesta kertovat kirjat ovat ehdottomasti Stroutin parhaimmistoa. Esimerksi Nimeni on Lucy Barton ei ollut ollenkaan minun mieleeni, mutta nämä ovat aivan toista luokkaa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Olive Kitteridgeen ja sen jälkeen lukemaan vielä tämän jatko-osan.

Elizabeth Strout; Pikkukaupungin tyttö

Tammi, 2020

Pikkukaupunki, jossa elämänvalhe kukoistaa, on Pulitzer-palkitun Elizabeth Stroutin tuotannon punainen lanka. Aivan ensimmäinen pikkukaupungin tyttö, ennen Lucy Bartonia ja Olive Kitteridgeä, oli Amy Goodrow. Vai oliko se sittenkin hänen äitinsä, Isabelle? Mehevässä esikoisromaanissaan Strout kertoo Amyn ja Isabellen yhteen kesäpäivään huipentuvan tarinan, jonka lukemisen jälkeen on pakko katsoa peiliin. Elänkö elämääni oikein?

Jatketaan Stroutin parissa. Olivesta kertovien kirjojen positiivisesta vaikutuksesta uskalsin tarttua tähän 2020 suomennettuun ja ilmestyneeseen Pikkukaupungin tyttöön. Pikkukaupunki teemalla jatketaan ja kirja olikin todella mielenkiintoinen kuvaus pikkukaupungin tunnelmasta ja ihmissuhteista. Strout käsittelee vaikeita aiheita mm. seksuaalista ahdistelua, johon uhri suostuu, mutta joka ei kuitenkaan tunnu hyvältä sekä äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, joka on tuttu aihe jo Lucy Bartonista. Strout kuljettaa lukijansa suoraan ihmismielen kiemuroihin, mutta yllättää romaaninsa lämpimällä tunnelmalla. Kaiken vaikean ja ikävän keskellä, lämmin tunnelma kietoo otteeseensa ja saa viihtymään pikkukaupungissa, josta ei lopulta haluaisi edes lähteä.

Romaani puksuttaa eteenpäin vähäeleisesti, mutta tasaisen varmasti. Se kätkee sisäänsä paljon ja jää mileen pyörimään vielä kansien sulkemisen jälkeenkin. Viihdyin kirjan parissa mainiosti ja olen viimein vakuuttunut Stroutin kirjailijan lahjoista. Vaikka Lucy Barton ei ollut mieleeni, niin kolme hyvää Stroutia sen jälkeen puhuu jo kyllä puolestaan. 

Don DeLillo: Omegapiste

Tammi, 2011


Onko tuhovietti koodattu kaikkien elävien olentojen DNA:han?

Don DeLillon pieni mutta vaikuttava romaani on jälleen Nobel-tasoa. Hänen teoksensa ovat usein olleet jonkinlaisia profetioita, ja uudessa arvoituksellisessa romaanissaan hän tarttuu USA:n sotakoneiston salaisiin suunnitelmiin.

Kuten kaikkia kisoja, joissa kirjojen määrä ratkaisee, on erinomainen taktiikka lähestyä tavoitetta ohuilla kirjoilla. Tai näin ainakin ajattelin, se on kuitenkin sitten asia erikseen ovatko nuo ohuet kirjat mitenkään erityisen hyviä. Mutta en ollut ainoa, joka tätä taktiikka käytti. Tällä taktiikalla luettavaksi valikoitua mm. Don DeLillon Omefapiste, joka oli varsin kummallinen tarina, eikä kyllä omasta mielestäni mitenkään Nobel-tasoa. Vaikka mikäpä minä olen sanomaan, en ole tajunnut yhtäkään nobel-ehdokasta saati voittanutta kirjaa. Se mikä tämän kirjan kanssa myös tökki oli se... unenomainen tunnelma. Miksi kaikessa pitää aina olla unenomainen tunnelma? Mutta jos sivuutettaan tuo häiritsevä seikka, niin kaiken sen unenomaisuusen ja koruttoman kerronan alla piili kuitenkin traaginen ja vihlaiseva tarina. Pienoisromaani kertoo kahdesta miehestä - Richard Elsteristä ja Jim Finleystä. Elster on entinen puolustusministerin neuvonantaja, joka on uransa aikana perehtynyt lukuisiin valtion salaisiin dokumentteihin. Lopulta Elster vetäytyy erämaahan asumaan. Jim Finley haluaa tehdä dokumentin Elsteristä, vain mies ja seinä, ja kaikki otettaisiin purkkiin yhdellä otoksella. Jim matkustaa erämaahan Elsterin luo ja muutaman päivän reissusta tuleekin viikon reissu ja lopulta aika vain kuluu. Elsterin tyttären Jessien saapuminen talolle kuitenkin laittaa koko pakan sekaisin ja potin räjäyttää samaisen tyttären katoaminen.

Vaikka en ole unenomaisuuden ystävä, niin täytyy nyt kuitenkin myöntää, että DeLillon luomassa tunnelmassa oli jotkain kiehtovaa ja tempauduin tarinan vietäväksi ihan kokonaan kirjan saavuttaessa loppuhuipennustaan. Ja, vaikka alkupää kirjasta sai minut epäileväiseksi, onnistui loppuspektaakkeli korjaamaa käsitystäni kirjasta myönteisemmäksi, mitä se alunpitäen oli. DeLillolla oli myös todella kiinnostavia ja oivaltavia ajatuksia, joita oli mukavaa bongailla lukemisen lomassa. Haluan tutustua ehdottomasti enemmän herran tuotantoon ja ainakin Valkoinen kohina on sellainen kirja, jonka haluan seuraavaksi lukea.

Yasunari Kawabata; Lumen maa

Tammi, 1958


 Lumen maa on rakkausromaani, sen keskeisenä aiheena on syrjäseudun nuoren geishan, Komakon, rakkaus Shimamuraan, pääkaupungista saapuneeseen joutilaaseen uneksijaan. Romaanin tapahtumat sijoittuvat lumisen vuoriston kylpyläkaupunkiin, missä vieraat parantelevat terveyttään kuumien lähteitten äärellä, nauttien karun luonnon kauneudesta ja paikallisten geishojen seurasta. Ympäröivän luonnon vastakkaisuudet - lumen ja jään keskeltä pulppuavat kuumat lähteet - heijastuvat päähenkilöiden suhteessa, jään ja tulen yhteensovittamattomuudessa.

Yasunari Kawabatan Lumen maa on ensimmäinen japanista suomeksi käännetty kirja. Olin varmaan juuri sellainen liian eurooppalainen lukija tälle kirjalle, mitä suomentaja omassa puheenvuorossaan mainitsee, sillä en saanut tästä kirjasta mitään irti. Samaisissa jälkisanoissa sanotaan, että kirja tulisi lukea uudestaan, jotta sen ymmärtäisi paremmin, mutta suoraansanottuna muistan ajatelleeni tuolloin, että käytän aikani mielummin johonkin oikeasti kiinnostavaan. Sen verran tästä hahmotin, että kyeessä oli jonkinlainen rakkaustarina, se riittäköön. Mulla on ongelmani näiden japanilaisten kirjojen kanssa, enkä suoraan sanottuna tiedä miksi kidutan itseä näitä lukemalla. Kai mä ikuisena opportunistina (kirjojen suhteen) haluan uskoa, että ei kaikki oo tätä hienovireistä ja unenomaista runoilua, mutta kai se on niin kiinteä osa japanilaista kirjallisuutta, että tähän kategoriaan kuulumattomat japanilaiset kirjat ovat poikkeus massasta. En suosittele, ellet rakasta unenomaista tunnelmaa tai halua kokea kompuroivaa lukukoemusta tai kaipaa jotain akuuttia lääkettä unettomuuteen. 
.

Kommentit

  1. Minäkään en oikein innostunut Garpin maailmasta. Lukemisesta on todella kauan aikaa ja yritin sen jälkeen lukea erään muun Irvingin kirjan, mutta kesken jäi. Irvingin huumori eivätkä aiheet vain kiinnosta minua, joten päätin suosiolla jättää hänet rauhaan kahden ja puolen romaanin jälkeen. :D

    Japanilaisesta kirjallisuudesta on pakko sanoa, että mielikuvasi ilmeisesti perustuu siihen tuotantoon, joka on suomennettu, koska tuota samaa virheellistä niputusta tuntuu esiintyvän kummallisen paljon. Kirjo alkaa kuitenkin olla jo huomattavasti laajempi, jos vaihtaa lukukielen enkuksi. Kyllä japanilaisesta kirjallisuudesta löytyy variaatioita ihan siinä missä vaikka suomalaisestakin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti